Lauantaina

Kerran Veloena kirjoitti lauantaiolosta, ja minä tiesin tarkalleen. Kirjoitan nyt omastani, koska on lauantai ja sen mukainen olo. En tiedä, mitä tekisin lauantailla. Sanalla on minullekin kulttuurisesti iskostunut merkitys: vapaa, hemmottelua, rentoutumista, mukavaa. Sauna. Mutta oloni ei ole lauantaina yhtään muita päiviä parempi. Se on odotuksentäyteinen päivä ennen sunnuntaita, jolloin saa oikeasti levätä, kun ei mitään virallista voi tehdä. Työtäjumaloivassa kulttuurissamme sunnuntai on mielestäni ainoa päivä, jolloin työntekoa jopa paheksutaan. Mutta lauantai, mikä päivä sellainen on

Kesällä lauantailla ei ole väliä, koska muutenkin on lomaa. Se on hauska, koska maalle tulee myös täti ja ehkä jopa serkut. Jotakin tapahtuu, jotakin meidän perheen ulkopuolista. Mutta talviset lauantait. Äiti tekee töitä. Ehkä käydään konsertissa, vaikka nekin ovat yleensä sunnuntaisin. Sunnuntaina on todennäköisempää että äiti on kotona. Mutta lauantaina äiti lähtee aamulla tekemään töitä, se on varmaa, jos äiti ylipäänsä on kaupungissa. Isän kanssa käydään kaupassa, ja kohokohta on, jos saa manguttua isän ostamaan jotakin herkkuja: pullon limsaa tai pussillisen tuoreita lakuja. Toisaalta kaupassa isää joutuu koko ajan vähän häpeämään. Se tunne tulee vieläkin isän kanssa ostoksilla. Koska olen jo iso tyttö - olen tuntenut itseni niin kauan kuin muistan jo isoksi tytöksi - on häpeäkin häpeällistä, sehän on lapsellista. Häpeän tuplasti. Peitän häpeäni ja olen kuin kaikki olisi ihan okei.

Iltapäivä on isän tekemän lihapadan valmistumisen odotusta. Pois ei voi lähteä, koska kohta joutuisi tulemaan syömään, eikä ruualta voi missään tapauksessa olla pois. Isä suuttuu. Samoin, jos hänen valmistamaansa läskistä lihapataa ei syö. Keitetyt perunat ja porsaan lapa. Siinä minun lauantaini kaikessa juhlavuudessaan. Lisänä maitoa, raejuustoa ja keitetty kananmuna. Vanhemmiten aloin tehdä salaattia ja noukkia lihapadasta vain sipulit ja porkkananpalat. Lapsena nekin olivat kuvottavia. Kellon tikitystä. Päivä hämärtyy, ehkä televisiosta tulee jotakin. Lauantaisin minä en todellakaan kutsunut kotiini ketään, enkä minä yleensä myöskään harrastanut mitään. Saunasta sentään tykkäsin. Se oli sentään jonkinlainen tapahtuma. Murrosiässä lauantaita alettiin viettää vasta illalla. En tiennyt, oliko muiden lauantait mukavia. Ainakin kuvittelin niin. Oli minullakin varmasti mukavia lauantaipäiviä, mutta en muista yhtäkään.

En tiedä oikein vieläkään, mitä tekisin lauantailla. Olen mielelläni töissä, koska lauantai on kuitenkin lyhyt työpäivä ja samalla siihen saa jotakin ryhtiä, jonkinlaisen suunnitelman. Tai sitten menen ostoksille. Sielläkin ahdistun. Ehkä alan aktiivisesti viettää lauantaita jonkun kanssa, teen siitä mukavan vaikka väkisin. Koska pahinta lauantaissa on tyhjyys, yksinolo. Tuntuu, että lauantaina kaikki muut ovat läheistensä ja ystäviensä kanssa. Minä olen ostoksilla ja yritän miettiä tarvitsenko sitä ja tätä asiaa. Tulen kotiin odottamaan hämärää, odottamaan iltaa, odottamaan, että jotakin tapahtuisi. En oikein osaa nauttia hyvästä ruuastakaan lauantaina. Sitä paitsi, eihän herkuttelussa ole iloa yksin, ei ainakaan lauantaina. Päivän kalseus ja olon onttous tulevat lauantaina niin lähelle, ettei niitä voi paeta. On muutettava olosuhteita. Aion tehdä sen: lakata alistumasta lauantaille.