Tutusta luopuminen

Olen opiskellut vuoden, ja minulla on ammattitutkinto. Näyttökoe meni läpi maanantaina ja tutkintopaperit saan lokakuun lopussa, kun toimikunta on pitänyt kokouksensa. Olen ylittänyt itseni uskaltautumalla opettelemaan jotakin aivan uutta. Aloitin nollasta, nyt osaan jo paljon.

Samalla tuntuu että vanha on unohtunut. Mitä tiedän syksyn kirjoista? Vähän. Miten olen ylläpitänyt kontaktejani? Huonosti.

Etsin taas työtä. Nyt toki uuden koulutuksen vahvistamana. Mutta samat aiemmat vaikeat asiat ovat taas läsnä: osaan paljon, mutten ole innostunut. Voin opetella melkein mitä vaan, voin oppia, mutta innostuksen hankkimiseen ei ole omaa koulutusohjelmaansa.

Tämä herätti ajatuksia. Ja syrjäytymiskeskustelu muutenkin. Osattomuuden periytyminen. Ymmärrän sen jotenkin sellaisena, että ihminen tottuu siihen, missä hän elää. Kasvuympäristöstä jää jotain, jonka mukaan ihminen asemoi itsensä maailmaan ja jonka kautta hän näkee tulevaisuutensa. Vaikka siihen sisältyisi paljon vaikeuksia ja pahaa oloa, se on kuitenkin tuttua ja siksi oikean tuntuista.

Minusta tuntuu, että olen imenyt nuoruudenkotini tyhjyyden ja toivottomuuden ja olen jäänyt sen vangiksi. Tässä elämänvaiheessa minulle (niin kuin monelle muulle monessa muussa elämänvaiheessa) työ on osallisuuden edellytys: se mahdollistaa tietynlaisen asumisen, elämisen, harrastukset, ruuan, vaatteet, lapset, lomat. Ja siksi sen saavuttaminen on jotenkin niin vaikeaa ja kaukaista. Vähän niin kuin murrosiässä osallisuutta olisi antanut poikaystävä. Tai muutamaa vuotta myöhemmin se, että käy paljon juhlimassa.

(Nyt ymmärränkin, miksi lukiopoikaystävän menettäminen oli niin kamalaa ja tuhoavaa: hän edusti toivoa, mahdollisuutta kuulua menestyjiin, ja kun häntä ei enää ollut, oli jäljellä toivottomuus ja häviäjän osa. Ah, onpa ihanaa tehdä oivalluksia. Tajuaa, että ei mikään yksittäinen työpaikka olekaan merkityksellinen, kun kokonainen elämä ja persoonallisuus kulkee siinä taustalla.)

Jotenkin siis uskon, etten kuulu menestyjiin (joilla tarkoitan nyt tavallisia työssäkäyviä ihmisiä, en mitään erityisen rikkaita tai uraohjuksia) vaan häviäjiin. Ja aina kun olen pääsemässä menestyjien puolelle, jokin tulee väliin niin että menetän mahdollisuuteni. Vaikken koskaan ollutkaan varma halusinko edes saavuttaa sen. Haluaisin olla siinä reunalla, en tiedä miten ollaan menestyneitä, mutten haluaisi olla häviäjäkään. Eikä sitä rajaa kai edes ole, siitä rajasta minun kai pitäisi luopua. Nähdä vain se mikä on.

Mutta mitä silloin on, jos en ole sitä mitä kuvittelin? Jos jätän huonouden taakseni, mihin sitten joudun? Ja mistä silloin olen kotoisin, ja kenelle olen antanut anteeksi, ja mitä sitten jää?

Iloa ja hämmennystä ja työ(ttömyys)elämää

Elämä sysii eteen vuoron perään valtavan hyvää ja valtavan huonoa oloa. Viikonloppuna olin miehen ystävien juhlissa ja noin kahden ja puolen vuoden satunnaisten tapaamisten jälkeen rentouduin vihdoin heidän seurassaan niin, että ilta oli hauskin ties kuinka pitkään aikaan. Pelasimme pelejä ja minä innostuin laulamaan singstaria ja päädyimme jopa yökerhoon ja sekin oli hauskaa. Ilo vain kupli kuplimistaan.

Kun palasin kotiin maanantaina, tein pihassa virhearvion koiran kanssa ja ja sain kanssaulkoiluttajalta melkoisen vihaista palautetta. Mitään ei tapahtunut, eikä ole väliä mitä tein tai jätin tekemättä, ja kaikki mitä toinen ulkoiluttaja sanoi, oli kyllä totta. Mutta hän reagoi niin vihaisesti, että en osannut muuta kuin häkeltyä ja tuijottaa häntä. Pyysin häntä odottamaan hetken jotta voisimme jutella, mutta kun olisin ollut siihen taas valmis, hän oli jo jatkanut matkaansa. En siis saanut mahdollisuutta pyytää anteeksi, mikä olisi ollut ainoa asia minkä olisin voinut tehdä.

Murruin täysin. Romahdukset tulevat odottamatta. Eikä se haittaa, eikä se, että niitä ylipäänsä tulee. Jotain niistä aina oppii. Se mekanismi vain hämmentää, että usein nämä äärilaidat seuraavat toisiaan. Kun tunnen päässeeni eteenpäin ja saavuttaneeni uudenlaista rentoutta ja luottamusta, ehkä uskallan ottaa vastaan myös kriisejä ja elämä järjestää niin, että henkinen kehitys solahtaa aivan uudenlaisille raiteille. (En oikein millä nimellä kutsuisin tätä prosessia jota tunnen eläväni ja josta haluan eniten kirjoittaa: kehitys, paraneminen, prosessi, matka; jotain, mikä kuuluu olennaisesti elämään mutta joka etenee elämän tapahtumien alla niiden kanssa tiiviissä yhteistyössä. Vaikea antaa sille nimeä, joka ei olisi kauhean naiivi. Siihen uskominen kuitenkin auttaa minua valtavasti.)

Murtuminen toi mukanaan alakulon ylipäätään, samoine vanhoine kysymyksineen. Yritän muotoilla alakuloa: Olen ollut työtön maisteri yli vuoden. Siitä kahdeksan kuukautta osallistuin työllistämiskurssille, jossa harjoiteltiin työnhakua ja johon kuului kaksi harjoittelua. Harjoittelin koulutustani vastaavia asioita asiallisissa työpaikoissa, kustantamoissa, tosin etätyöläisenä. Minulla on mukiinmenevä CV ja kirjoitan erinomaisia työhakemuksia. Olen viime aikoina seuloutunut isosta joukosta jopa työhaastatteluihin. Ne menevät ihan hyvin. Mutta jotenkin tiedän - osin toivonkin - etten tule valituksi. Moni asia on kohdallaan, mutta jokin viimeinen silaus puuttuu. Jos olisin työhönottaja, en ehkä itsekään valitsisi itseäni.

Puute liittyy itseluottamukseen, tahtoon ja innostukseen. Jotenkin tunnen olevani työnhakijana mainio paketti, joka on osoittanut hallitsevansa monenlaisia asioita. Kokemusta ei ole valtavasti, mutta ei se haittaisi, jos tyyppi vaikuttaa sopivalta. Mutta minä en osaa tai halua tai pysty vakuuttamaan haastattelijaa innosta tai tahdosta, koska suuri osa minusta ei vain yksinkertaisesti tunne mitään sellaista. On vaikea nähdä mitään työtä kovin merkityksellisenä. Vaikea innostua jostakin niin paljon, että olisin valmis antamaan sille itsestäni oikein kovasti. Mikä kai tarkoittaa, etten luota - itseeni enkä toisiin. Hatarasti tuntuu, että niin säntillisesti kuin jotkut asiat hoidankin, on myös jokin omaan elämään liittyvä vastuu, jonka kantamisesta kieltäydyn kategorisesti. Se tuntuu jostain syystä niin pelottavalta. Vaikken tarkalleen tiedä, mikä se se on.

Kun ensimmäisinä opiskeluvuosina tuli aika miettiä opintolainan ottoa, kävin suuria sisäisiä keskusteluja siitä, voinko hakea lainaa, kun en ole lainkaan varma onko minusta ikinä mihinkään päivätyöhön, tuleeko minusta koskaan mitään (silloin todennäköisimmältä näytti äidinkielenopettajan ammatti), pystynkö koskaan maksamaan lainaa takaisin. Järkeilin kriisin läpi, silloin luulin vielä että syvältä kuuluvat epäilyksen äänet voi ja kannattaa vaientaa, jos järki selittää asiat toisin.

Olen sittemmin antanut itselleni aikaa ja rakkautta ja ollut pakottamatta itseäni mihinkään. Kaikki on vielä auki, mutta olen hakenut myös toisenlaiseen, ammatilliseen koulutukseen. Pakottomuus ja uuden suunnan mahdollisuus on tuntunut hyvältä, mutta se myös epäilyttää aika ajoin: saako näin todella tehdä? Menetänkö kaiken oppimani? Jos en tee akateemisia töitä, mitä sitten teen? Olenko vieraantunut liikaa muunlaisesta maailmasta? Onko ei-akateeminen työ yhtään sen vähemmän stressaavaa? Puuttuuko minusta kyky ottaa vastuu elämästäni riippumatta siitä, missä ammatissa työskentelen?

Toisaalta voin hirveän hyvin ja olen oppinut paljon, mutta tuntuu surulliselta jäädä jälkeen. Niinpä, jäädä jälkeen niistä, joiden kanssa eli opiskeluaikana, vaikken haluakaan kuulua heidän laumaansa: pelottaa, mitä muut ajattelevat, ja samalla tuntuu surulliselta huomata, miten paljon se ohjaa elämää; miten kaukana vielä olenkaan oman tahtoni tunnistamisesta, kun kaikki energia menee olettamieni odotusten rikkomiseen. Tuntuu, että olen pyöritellyt näitä asioita hirveän pitkään ja antanut kovasti aikaa, mutta ne eivät tunnu ratkeavan. Miksi olen tässä jumittavassa tilanteessa, miksi olen tahdoton ja innoton ja milloin kaikki muuttuu.

Raivokausi

Sisälläni on alkanut taas kiehua. Jotenkin olen kai antanut kaikkeni, ollut marttyyri viimeiseen pisteeseen saakka, niin että en enää vastaanottaisi oikein mitään. Huudan isälle, huudan äidille, huudan miehelle, huudan koiralle. Tuiskahduksia. Pidäkkeettömämmin kuin ennen. Ilmaisen, miltä minusta tuntuu. Usein tosi lapsellisesti. Mutta niin vain tapahtuu, tai siis en ole erityisemmin yrittänyt noita tuiskahduksia pidätelläkään. Tunnen raivon niin selvästi, ettei sitä huvita pidätellä.

Se tuntuu joskus hyvältä ja joskus pahalta. Hyvältä, jos saa osoitettua oman tahtonsa ja rajansa. Pahalta siksi, ettei aina tiedä vastaanottajan kykyä käsitellä ärjäisyäni. Koiran koulutuksessa ein karjuminen ei ole kovin rakentavaa. Ihmiset kaiketi selviävät, vaikken ole siitäkään aina varma. Pakkohan heidän on. Tai toivoisin ainakin että he kertoisivat, jos se tuntuu erityisen pahalta ja kestämättömältä. (Inhoan muuten isän reaktiota äidin ihan mihin tahansa kritiikkiin. Äidin seurassa isä todennäköisesti on hiljaa ja myöntyy äidin tahtoon, ja kertoo sitten minulle kun asia - josta olen useimmiten äidin kanssa samaa mieltä - tulee esiin: "Juu, äiti jo minut haukkuikin siitä." Jokainen yritys keskustella asioista tai muuttaa niitä on haukkumista, mutta suoraan toiselle ei sanota mitään. No, eivät he kai vain pysty. He ovat sellaisia.)

Olen joogannut aika usein, ja se saa tuttuun tapaan tunnekanavat pulppuamaan. Raivon lisäksi on löytynyt kaikenlaista muutakin. Mutta olen ajatellut, että nyt minulla on siihen aikaa. Ja - kunpa tämän voisi laittaa CV:hen - henkisen kehityksen edistäminen on helvetinmoista työtä. Siihen tarvitaan aikaa ja energiaa. Totta kai koko ajan jokin prosessi on käynnissä, mutta syvimpien alhojen kahlaaminen vie erityisen paljon aikaa ja energiaa. Ja olen antanut nyt sen tapahtua. Siihen CV:hen siis voisi tämän aukon kohdalle kirjoittaa: Omien pelkojen ja ahdistusten kohtaamista. Tyhjyyden katsomista silmästä silmään. Henkistä kasvua. Itsetuntemuksen syventämistä.

Toivottavasti tämä raivo on alku. Ainakin nyt tunnistan sen itsessäni. Toivottavasti viha auttaa löytämään omat rajat ja omat voimat ja sitä kautta mahdollistaa anteeksiannon. Toivottavasti joskus opin elämään omaa elämääni enkä tarkkailemaan mitä muut tekevät oikein ja väärin. On mykistävää löytää itsestään elämänmittainen katkeruus.

Sadas postaus, muuten.

Vuoden alussa

En oikein tiedä mitä tekisin tämän tekemättömyyden kanssa.

On taas kausi, jolloin minulla ei ole mitään pakollista tekemistä (eli töitä), enkä oikein halua tehdä muutakaan. Työttömyyttä on jatkunut reilun kuukauden, ja siihenkin sisältyy joulun ajan kiireet ja hössötykset ja sukuloinnit ja juhlinnat. Taas tämä tylsyys ja halu vetäytyä talviunille. Mieluiten nukkuisin paljon, söisin paljon, ulkoilisin jonkin verran, tekisin vähän käsitöitä ja ruokaa ja muita kotitöitä. Ja voin tavata tuttuja ihmisiä myös, suht lyhyesti, ja käydä tutuissa paikoissa. Mutta kaikki uusi ja vieraita ihmisiä sisältävä tuntuu itkettävän vaikealta.

Onko joulu todella niin rankka, että se vie mehut kokonaan? Suuri romanttinen juhla keskellä pimeää, jonka jälkeen putoan kevättalven kelmeään, jäiseen syliin? Toivon, että pimeä jatkuisi. Ja että tällaiset sulat päivät todella tulisivat vasta vähän myöhemmin, en minä jaksa monen kuukauden kevätpelkoa. Tai jaksan, tietysti, olen uteliaskin sen suhteen. Mutta olen väsynyt yhtä kaikki. Taipuvainen vakavuuteen. Sisäänpäin kääntynyt. Pahinta aikaa työnhaulle, jossa pitäisi osoittaa olevansa utelias ja aktiivinen.

Mutta silti olen rauhallinen. Ehkä, kaiken kaikkiaan, vähemmän levoton? Tai ainakin siedän levottomuutta paremmin, tuskastumatta.

Haluaisin tuntea eron siinä, mitkä asiat tuntuvat periaatteessa kiinnostavilta ja mitä jossakin hetkessä olen todella valmis ja innostunut tekemään. Tuntuu, että monet esim. harrastukset tuntuvat hyvältä idealta, mutta kun aika koittaa, niihin lähteminen - joskus myös niissä oleminen - on vuorenkokoinen kammotus. On vaikeaa hyväksyä, että on okei olla tekemättä mitään, kun kuitenkin toisaalta tiedän, että haluan olla aktiivisempi ja joskus ne vaikeat ryhtymisen askelet täytyy ottaa. Usein kuitenkin valitsen lempeyden pakottamisen sijaan. Koska olen kyllä pakottanut itseäni kaikenlaiseen, mutta jos joutuu pakottamaan liikaa, ei jutuista saa mitään irti. Luotan siihen, että joskus vielä halu ylittää pelon. Pakotta, paniikitta.

Sitä minä vaan mietin, että kauankohan tämä en-tee-mitään-vastareaktio mahtaa kestää? On nimittäin vallinnut jo hyvän aikaa.

Empatiaa

Kävelen koiran kanssa lauantai-iltana kuin horteessa, vähän pelokkaana ja ulkopuolisena. Kysyn pitkästä aikaa onko maailma totta, olenko minä tosiaankin yksi muista ja kuulunko tosiaan samaan joukkoon kuin vastaantulevat ja meidät ohittavat ihmiset: juoksijat, sauvakävelijät ja juhliin pyöräilijät.

Ehkä olen vain vieläkin messuhoureessa ja liikun poissa-kotoa-vaihteella, automaattisesti. Tai ehkä vieraus johtuu siitä, etten ole kolmeen päivään tavannut puolisoani, sitä ruskea- ja kiharatukkaista, jonka viereen tavallisesti iltaisin nukahdan. Siihen, etten ole saanut kertoa juttujani sille, jota ne kiinnostavat ja joka tuntee niitä edeltävät jutut ja jolle kertominen tekee niistä tärkeitä. (Olen voinut vain hämmästellä sitä, miten tärkeä tuo peilivaikutus on: miten hyvältä ja turvalliselta ja parantavalta tuntuu peilata itseään jostakusta, joka heijastaa kaiken positiivisessa, hyväksyvässä valossa. Muiden ihmisten kanssa en luota siihen hyvyyteen lainkaan niin paljon. Pyrin poimimaan negatiivista ja poissulkevaa, enkä silloin ehdi nähdä hyviä heijastuksia.)

Maailma on aina välillä alkanut näyttää kauniilta. Se nostaa kyyneleet silmiin mitä kummallisemmista ärsykkeistä: uljaasti kaartuvista kynnöspelloista, palomiesten harjoituksen näkemisestä; siitä, mitä ihmiset tekevät ja haluavat ja saavat aikaiseksi.

Ehkä on totta, että toiset ovat herkempiä aistimaan muiden tunteita kuin toiset. En minä mikään unennäkijä ole, mutta perheenjäsenten olot jäävät minuun usein tapaamisten jälkeen asumaan. Tajusin vasta, että ehkä siksi heidän näkemisensä on usein niin kuormittavaa: kaikki se sanomaton mutta niin selvästi tuntuva, joka etsiytyy minuun syvälle ja jää sinne kysymyksiksi, mietiskelyksi, alakuloksi. Tai ehkä siinä ei ole mitään kummallista, ehkä kummallista on vain se, miten vähän tunteille on tilaa ja miten ne siksi tuntuvat ahdistavilta. Miten asioiden oletetaan menevän eteenpäin ja miten kiusallista on tunneilmaisu, ja kun kiusallisuus ei kuitenkaan poista tunteiden olemassaoloa, miten ne kasautuvat ja jäävät sanojen väliin ja eleisiin ja ilmeisiin, äänenpainoihin, kysymysten muotoiluun ja hetkiin kysymysten ja vastausten välillä. Silloin jäljelle jää pelko siitä, että on lähtenyt liian nopeasti, että toinen tarvitsisi enemmän, tarve soittaa muttei kuitenkaan rohkeutta kysyä niitä kysymyksiä, jotka kiertävät kurkussa hädänsekaisena syyllisyytenä, jonka esiintuominen ei kuitenkaan tunnu sopivalta.

Toivottavasti säilytän kykyni ja haluni tuntea tunteitani ja jakaa niitä lähimpäni kanssa. Ja toivottavasti joskus jaan niitä ainakin vähän enemmän muidenkin kuin puolisoni kanssa; kunpa osaisin suhtautua tunteisiin pelottomasti ja vapaasti. Kunpa en opettaisi kenellekään, että ne ovat sopimattomia.

Syksy ja tyytyväisyys

Elämäni on muuttunut.

Kaikki on tapahtunut hiljaa, vähentäen. Niin, oikeastaan olen vähentänyt kaikkea. Ihmisiä. Tekemistä. Liikuntaa. Lukemistakin. Juhlimista. Yrittämistä. Joogaamista.

En tunne enää olevani pakosalla. Tai nyt huomaan, kuinka kovasti olin aiemmin pakosalla. Aiemmin, eli ehkä vielä neljä vuotta sitten. Olisin kernaasti vielä vähemmän pakosalla, mutta ei tavoistaan pääse niin vain. Nyt vain huomaan pakohetket, tai jatkuvan pakenemisen, mutta huomatessani sen muistutan itseäni siitä, että ei minun tarvitse paeta. Tai osaan kysyä, että onko parempi paeta vai olla tässä. Järkyttävää kyllä, olen huomannut, miten kokonaisvaltaisesti elämäni on rakentunut pakenemiselle. Paeta voi niin monella tavalla; minä en ole käyttänyt päihteitä sairaalloisesti enkä laihduttanut tai lihonut tai himoinnut seksiä. Vaan kaikkea vähän. Olen paennut normaaliuteen ja vähänparemmuuteen, luoja miten olen halunnut lapsesta saakka olla normaali. Tai vähänparempi ja hyväksytty. Sellainen, jota ei kyseenalaistettaisi. Ja tavoiteltavaa on kaikki, mitä sellaiset ihmiset tekevät tai ovat, jotka näyttävät olevan hyväksyttyjä, tai mielellään vielä vähänparempia, ihailtuja.

En edelleenkään osaa useinkaan sanoa mitä haluan. En välitä siitä; kysyn sitä itseltäni yhä harvemmin. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina aiheuttaneet minussa vastareaktion. Koetan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä tai jotka tuntuvat siltä, että ne auttavat näkemään jotakin tärkeää, ehkä kipeää. (Tärkeät asiat tuntuvat usein vähän kipeiltä, mutta niitä kohti menee, koska niillä on tärkeä opetus.) Koetan rajata tekemiseni mahdollisimman vähäisiksi, jotta ehtisin kuunnella itseäni, jotta tekisin ilolla ne asiat jotka teen mieluiten enkä alkaisi suorittaa hankalampia juttuja. Enkä varsinkaan mukavia juttuja; kokemuksesta tiedän, että niinkin käy kovin helposti.

Esimerkiksi nyt tämä syksy. Huomasin, kuinka helpottunut olin, kun kesä päättyi ja syksy alkoi. Tuntui, että vihdoinkin saan vain olla eikä tarvitse miettiä joka ilta, mitä kivaa tänäänkin olisi voinut tehdä jos olisi reipas ja oikeanlainen. Vaikka rakastan lämpöä ja aurinkoa ja pidän uimisesta ja muista kesäasioista. Olen vain onnistunut jossain vuosien kuluessa rakentamaan kesästä vaatimusten ajan: kesällä ei saa olla väsynyt, kesästä pitään nauttia vaikka väkisin. Ja tuo uskomus leijailee uhkana päälläni kaiken kesää: kesä ei ole minun, kesä on nautinnon vaatimuksen. Mutta syksy, syksy on tarkoitettukin rauhalliseen oloon. Pimeys laskeutuu ja on oikeutetumpaa levätä ja olla rauhassa.

Ehkä minä ensi kesänä osaan ottaa rennommin. Tänä kesänä oli niin paljon tekemistäkin: ei lomaa lainkaan ja viikonloputkin (suku)juhlissa. Aina matkalla vähintään perjantaista sunnuntaihin.

Syksy on ollut rauhallisempi, mutta huomasin silti, etten ole oikein kysynyt itseltäni, mitä minulle kuuluu. En ole tuntenut siihen niin suurta tarvetta. Se on mielestäni kyllä hyvä merkki, koska huonona aikana en oikein osaa muuta kuin tunnustella oloani, pyöriskellä alakulon itsekeskeisyydessä - niin, sitä se mielestäni on, mutta sanon sen hyvin neutraalisti, en syyttävästi missään tapauksessa. Minulle on ollut tärkeää tajuta, että onnettoman maailma on siinä(kin) mielessä vinoutunut, että itsestä tulee kaiken keskipiste. Mutta siis, pidän kuitenkin tärkeänä muistaa pohtia omaa tilaansa, omaa elämäntilannettaan ja tyytyväisyyttään siihen.

Osaan vastata vain epämääräisesti: olen tyytyväisempi kuin aikoihin, kai onnellinen. Onnellisempi kuin aikohin, ehkä koskaan. Päivittäin ylitseni pyyhkäisevät valtavat epävarmuuden ja häpeän aallot, ja minä seison ja katson kuinka ne kuohuvat, katson minne niiden virta minut kuljettaa. En tahtoisi minkään olevan toisin.

Otto

Tänään minä lisään vain yhden kuvan. Se on kuva rakkaasta ystävästäni. Minulla ei ennen ole ollut näin rakasta koiraystävää ja olen tästä super, super iloinen. Sillä on kihara, tuuhea turkki ja intensiivinen katse ja kun se on iloinen sen koko perä heiluu jostakin kylkien keskiosasta saakka.

Kevään merkit

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

Hyvästi laastarit

Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.

Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.

Kunnes päättää kestää kaiken.

Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.

Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.

Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.

P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.

Työt ja yöt ja unelmat

Viimein helpottaa työntäyteisen viikonlopun jälkeen. Tai, kolme tuntia molempina päivinä, ei kai se ole työntäyteistä, mutta opetustyö on jotenkin niin kuluttavaa. Kaikki täytyy valmistella alusta saakka, eikä tyhjiä hetkiä saisi tulla, eikä epävarmuutta saisi näyttää - se on ehkä kaikkein vastenmielisintä koko ajatuksessa opettajana olemisesta. Koska nuoret (minä opetan nyt lukiolaisia, ja vain kerran viikossa, mutta yläasteikäisten kanssa olisi varmaan paljon pahempaa) ovat julmia ja tarkkaavaisia opettajaa kohtaan; joku kyllä huomaa sekoilun nimien ja papereiden kanssa ja virnuilee. No, ehkä oikein fiksu opettaja osaisi kääntää sen niin, että oppilaat tajuaisivat, että opettajatkin ovat ihmisiä. Mutta siis, minusta kaikkein epäilyttävintä opettajana olemisessa on se, että pitäisi näyttää olevansa jaksava ja pystyvä ja ehjä ja kokonainen, ja edustaa vielä jollakin lailla tietoa, kun itsestä tuntuu, että tietää yhä vähemmän, tai ehkä että tieto ei olekaan kaikkein olennaisinta ja pelastavinta ja tärkeintä täällä olemisessa. Tuntuu ikävältä olla se, joka asettaa vaatimuksia siitä, mitä pitäisi oppia, kun samalla ajattelee, että ihan sama mitä opitte, kunhan elätte ihmisiksi, olette hyviä toisillenne ja kunnioitatte itseänne ja kaikkea elävää. Ja kaikkea. Vähät siitä, osaatteko käyttää puolipistettä oikein tai tunnetteko draaman lajit, kunhan uskallatte rakastaa.

Olen mennyt ihmeellisen jumiin tästä opetustyöstä (niin kuin taidan mennä vähän kaikesta työstä). Tai, jos ihan tarkkoja ollaan, en ajattele sitä (ainakaan enää) niin, että työllä olisi jokin ominaisuus, joka saa minut lukittumaan, vaan että työ nostaa esiin joitakin vaatimuksia, pelkoja, uhkia, tuntemuksia, joita minulla on. Oikeastaan tämä kerran viikossa -työ on ollut sopiva sitä ajatellen, että en mene aivan toiseen velvollisuusmoodiin koko ajaksi (kuten kävi jossain vaiheessa syksyä, kun olin harjoittelussa) ja ole lähinnä tuskainen ja suorittava ja odota työrupeaman loppumista. Nyt epämiellyttäviä tunteita on annosteltu siedettävämmissä määrissä; silti niiden epämiellyttävyys ja voimakkuus ovat yllättäneet.

Työ itsessään on sujunut hyvin, ja se lohduttaa. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että tämä tuskaisuus ei johdu siitä, miten oikeasti tai tällä hetkellä suoriudun, vaan se on jäänne joistakin aiemmista suoriutumisista. Todennäköisesti joistakin, jotka eivät edes liity kouluun (jokin tällainen paniikki on sisältynyt itsenäisiin suorituksiini aina, sellaisiin, joissa on paljon itse rakentamaani; ei mikään harvinainen paniikki varmaan). Yöt ovat menneet hikoillessa: vaihdoin viime viikolla hiestä märän paidan parhaimmillaan kolme kertaa yössä. Hiki muuttuu kylmäksi, sitten palelen. Päänsärystä päätellen puren myös hampaita yhteen. Ja näen piinallisia unia. Yhdessä odotin jo, miltä kuoleminen tuntuu. Ei ihme, että hikoiluttaa.

Jotakin tapahtuu. En ole siitä peloissani, vaan oikeastaan iloinen. Toivon vain, että työkestävyyteni paranisi. Haluaisin elättää itseni ja toteuttaa joitakin unelmia. Ehkä unelmat auttavat jaksamaan työssä, antavat sille merkityksen. Olen ehkä pikkuhiljaa oivaltanut joitakin asioita, joiden haluaisin kuuluvan elämääni. Suunnistan niitä kohti.

Vähän arkea

Tuntuu, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin. Tai että voisin ainakin kokeilla sitä, vähän arkisempaa ja ruutiininomaisempaa lähestymistapaa tähän kirjoittamiseen (ehkä olen yrittänyt sitä jo joskus aiemmin, en ole ihan varma). Kaipaan ajatustenvaihtoa, purkamista, pohdiskelua, keskustelua. Nyt kun asun täällä uudessa kaupungissa, sitä kaikkea tapahtuu aivan liian harvoin. Mies kyllä kuuntelee, jos haluan puhua, mutta hänellä on aika paljon toimintaa, hän itse harvoin asettuu pohdiskelemaan.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, tai säälittävältä, kun olen niin paljon yksin eikä minulla ole kovin paljon tekemistä. Mutta suurimmaksi osaksi ei. Tämä tuntuu kuitenkin parhaalta mahdolliselta: luulen kulkeneeni tätä rauhaa kohti. Hiljaisuutta, josta voi nousta jotakin. Asioiden pikku hiljaa kokeilemista. On niin vaikea olla tässä ja olla tyytyväinen siihen kehitykseen, johon on päässyt, kun joskus päässä surisee niin kovaa se ihminen, joka olen salaa toivonut olevani. Se on kai se, joka harrastaa ja tutustuu ja tekee ja menestyy, se jolle mikään ei olisi vaikeaa paitsi ehkä ihan sopivan vaikeaa, mutta juuri oikealla tavalla (miten se sitten olisi vaikeaa jos se ei olisi vaikeaa?), ja siksi minä kerta toisensa jälkeen petyn, kun minä en olekaan se tyyppi, vieläkään, se jolle maailma on helppo.

Vaikka olenkin oppinut jo paljon.

Esimerkiksi menemään koirapuistoon, vaikka en tiedä kaikkea koirista ja vaikka siellä voi aina sattua jotakin ja Otto ei välttämättä kuuntele minua yhtään ja vaikka kaikki toiset koiranomistajat voivat silloin ajatella että mikä pösilö ei osaa olla koiransa kanssa ja vaikka se kaikki on joskus kovin hermostuttavaa, minä silti menen sinne ja olen siellä ja kestän hermostukseni, vaikka millä tavoin mutta minä uskallan hermostua ja katsoa mitä tapahtuu. Niin, olenkin viettänyt paljon aikaa koiran kanssa, ja olen oppinut siitä paljon. Siitä kaikesta. Siinä pitää kuitenkin ottaa vastuuta ja myös näyttää koiralle kuka on pomo. Ja se taas liittyy siihen, mitä antaa muiden tehdä itselleen, mihin vetää oman sietokyvyn rajan. (Ja tämä koira kyllä testasi minun sietokykyäni.) Silloin on helpompi olla.

Tämän takia kai en ole jatkanut aiemmin tiivistä kirjoittelua kovin pitkään: kun kirjoitan ilman valtavaa sanomisen tuskaa, tuntuu, että lavertelen ja höpöttelen ihan huolimattomasti. Vaikka kun muut kirjoittavat niin, eivät heidän tekstinsä tunnu kovin sekavilta. Tai ei se ainakaan haittaa. No, katsotaan mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Tuntuu kuitenkin, että olisi tärkeää saada ilmaistua myös tällaista arkiminää; se syvästi tunteva minä on ainakin saanut paljon tukea tästä kirjoittelusta.

Hiljaa

Usein minä makaan paikallani ja tuijotan sumeasti eteenpäin, vähän niin kuin kieroon mutta ei kuitenkaan. Niin kuin zen-meditaatiossa tai joogassa katsotaan. Ei minnekään. Makaan ja olen hiljaa. Joskus haluan seuraa, mutta se ei ole ihan helppoa koska minä en silloin yleensä halua puhua.

En oikein tiedä onko se hyvää, mietiskelevää, tilaa antavaa hiljaisuutta, rauhoittumista, vai vetäytymistä tilanteesta ja elämästä pois, tietynlaista dissosiaatiota. Siihen liittyy surua, sen tiedän. Mutta ei oikeastaan ahdistusta. Surua siitä, että ei ole käytettävissä, että ei pysty antamaan tai jakamaan mitään, ja vähän syyllisyyttä siitä, että ei halua tehdä mitään tuottoisaa tai järkevää. Tai mitään.

Koska jostain syystä minusta aina pitäisi tehdä jotakin, kivaa tai hauskaa tai hyödyllistä, jotain selkeää, saada jotain aikaiseksi, kuin antaa päivän lopussa selvitys siitä, mihin on tuntinsa käyttänyt; tekeminen on aina parempi kuin tekemättömyys. Niin, tai ehkä turvallisempi. Ja kun en osaa sanoa mitä tahtoisin tehdä, tai jos osaankin, en uskalla tehdä, jokin minua pidättelee tekemästä, usein, tulen surulliseksi, tai syyllisyydentuntoiseksi, tai vihaiseksi niitä kohtaan, jotka ovat tuolla ja toteuttavat unelmiaan. Mistä niitä sellaisia unelmia oikein saadaan?

Jos minun täytyy, niin minä kyllä teen - saatan innostuakin - mutta kun motivaationa on vain oma halu, menen lukkoon. Usein. Ainakin jos se toiminta on aktiivista (vrt. esim teatterissa tai elokuvissa käynti, jotka ovat aika passiivisia toimituksia minusta).

Olen hiljaa, enkä muuta voi (tai voin jos on pakko) ja joskus tuntuu että uppoan siihen hiljaisuuteen, ja että haluankin upota, ehkä siellä on jotain, hiljaisuuden pohjalla, eikä hoputus auta. Ajattelen, että lopputuloksen kannalta (jos siis haluaa uskoa että hiljaisuuden keskeltä löytää jotakin) ei ole oikeastaan väliä, olenko hiljaa pitkiä aikoja silloin tällöin vai pieniä hetkiä usein. Ei minun tarvitse rakentaa elämääni hiljaisuuksien mukaan, sillä ne kyllä odottavat vuoroaan ja löytävät paikkansa. Mutta se on vaikea kestää, että muiden pitää sopeutua minun hiljaisuuksiini. Että minä en ole käytettävissä silloin, kun läheiseni haluaisivat. Vaikka he ovatkin ymmärtäväisiä.

Yhdellä heistä on tummat, luottavaiset silmät ja kikkurainen turkki, jota vasten minä painan pääni silloin, kun ihmisseura on liikaa.

Kaikenlaisia vuoria sitä pitääkin ylittää

Mies opiskelee, soittaa keikoilla, harrastaa. On ryhmissä niin helposti. Menee ja tekee, ehtii. Minä olen kotirouva, paitsi etten herää aamulla laittamaan miehelle ruokaa. Teen sen vasta illalla. Päivällä hoitelen asioita, hoidan kotia ja ulkoilutan koiraa. Tuumailen, odottelen.

Olen etsiytynyt tähän. Olen halunnut miehen luokse ja haluan edelleen olla täällä. Halusin myös tyhjyyttä, väljyyttä. Ensin vähän lomaa ja kaupungin tunnustelua. Kaikkea tätä surua ja itsesääliä en odottanut, en tiennyt että se iskee näin kovasti. Mutta kivut iskevät aina kipeästi, eivät ne muuten olisi kipuja.

Osasin kyllä odottaa, että jotakin tulee vastaan, kun ei enää ole mitä kaivata, ei kaipuuta toisaalle eikä etäsuhteen rytmittämää tunnevuoristorataa. Arvelin, että sitten sitä vasta onkin kysymystä kerrakseen, kun kaikki on käsilllä mutta kysymys mitä minä haluan on edelleen ilman vastausta. Että sitten minä vasta joudun tai pääsen asioiden ytimeen, kun olosuhteet ovat kunnossa, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen mutta en silti osaa elää.

Tässä sitä ollaan, saappaita myöten suossa. On kaikki aika ja mahdollisuudet, tila ja vapaus, rahaakin vähän kerrankin, enkä osaa sanoa taikasanaa. Mitä minä haluan? ja tyhjyyttä, tyhjyyttä, ja lopulta itkua, katkeruutta, itsesääliä. Verrokkina, vieressäni nukkuu mies, jolle kaikki tekeminen tuntuu olevan selvää, helppoa. Hänellä ei ole sitä mitä minulla: vakaata uskoa siihen, ettei uskalla, voi, pysty, kykene, saa. Kun hän tulee illalla kotiin ja minä kuvittelen miten hauskaa hänellä on ollut, tuntuu niin pahalta että teeskentelen nukkuvaa. Myöhemmin herään valvomaan pahaa oloa.

Olen jumissa omassa kykenemättömyydessäni. Olen pyöritellyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sille ei tunnu löytyvän mitään ratkaisua. (Vaikken varsinaisesti mihinkään ratkaisuihin uskokaan, enemmän näihin läpimenemisiin, elämisiin, sietämisiin.) Aamulla tajusin kirkkaammin kuin ennen, kuinka kärsimys ja ulkopuolisuus ovat minulle ehkä vahvimpia itseäni määrittäviä asioita. Sellaisia syviä, sellaisia kuka minä pohjimmiltaan olen -määreitä. Ne ajavat yli niin monen muun määreen. Ja niiden avulla minä näen itseni erityisenä ja niiden avulla minä uskon saavani läheisimmiltäni erityishuomiota. Tässä valossa on helpompi nähdä, miksi niistä on niin kamalan vaikeaa luopua. Ilman niitä minulle ei jäisi riittävästi minää, ja ilman niitä en tiedä millaista huomiota saisin muilta tai saisinko ollenkaan.

Luulen, että minulla on kyllä kasassa jo aika paljon muutakin identiteettimateriaalia. Oikeastaan tämä tuska ei yleensä liity mihinkään nykyhetken kokemukseen (paitsi joskus ostamiseen, yök, ostopäätökset ovat aina vaan turkasen hankalia), ainakaan kokemukseen joukossa olemisesta tai elämään osallistumisesta, vaan hyökkää kuin jokin kauhu-kammotus joka pelottelemaan kaiken kivan ja toiveikkaan jälkeen.

Niin, ehkä sitten tarvitsen vain lisää aikaa (suuret laivat kääntyy hitaasti, ehhehe), ja lisää hyviä kokemuksia, niin paljon että joskus uskallan irrottaa ulkopuolisuudesta ja kykenemättömyydestä ja iloita. Minä tiedän jo, että on olemassa paljon iloista, näen sen aina välillä mutta en niin usein että tietäisin vielä että siihen voi nojata.

Tässä

Väsymys ja surumus ja saamattomuus. Lumihiutaleet leijailevat tuskallisen hitaasti, niin että niitä on pakko jäädä katsomaan keskittyneesti ja tajuta se suru, joka elämän päällä lepää. Se, että olen koko elämäni ajalta onnellisin ja tyytyväisin ja kiitollisin nyt, saa näkemään paksun surun, joka kietoutuu nauhana ihmisten ympärille. Tässä turvallisessa tilanteessa uskallan nähdä sen surun. Se on minussa, mutta ei pelkästään minun suruani, sillä minä olen surrut omia surujani jo paljon. On minullakin vielä surematonta, ja uutta surua tulee jatkuvasti, pientä ja suurta. Enimmäkseen tuntuu, että tulee häpeää, joka pikku hiljaa muuttuu suruksi kun sitä katselee. Ei se haittaa. Suru on levollista. En ole ahdistunut.

Enemmän on läheisten surua. Ja ehkä sitä ei voi kovin tarkasti erottaa omasta surusta. Tuntuu että näen niin monien surun ja tuskan, sellaisten, jotka eivät niitä itse suostu tai halua tai osaa tuntea. Minä näen sen enkä oikein silloin osaa nähdä muuta. Tai en osaa unohtaa surua, jota toisilla on. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä, että minä tietäisin paremmin, mitä muiden pitäisi tuntea tai mikä heissä on aitoa. Mutta ihmisistä huomaa (jos heidät tuntee, en minä suinkaan katsele kadulla kulkevien ihmisten tunneprofiileja röntgenkatseella), jos he piilottavat jotakin, jos he eivät uskalla näyttää haavoittuvinta puoltaan edes itselleen. Se elämästä etäännyttävä pelko vain tekee minut surulliseksi.

Tuntuu hyvältä, kun olen päässyt sellaiseen paikkaan, jossa uskallan olla surullinen. Olen tarpeeksi vahvoilla sen suhteen, että oma elämäni voi jotenkin järjestyä, jotta minun ei enää tarvitse piilottaa omaa surullisuuttani. Täytyy sietää paljon ahdistusta, jotta pääsee suruun saakka. Ja mitä kauempana ahdistus on surun kokemuksesta, sitä vähemmän suru pelottaa, sitä ystävällisemmältä, rauhallisemmalta ja elämään kuuluvammalta suru tuntuu. Se ei tunnu väärältä vaan se on helppo hyväksyä. En tiedä, minä en ole menettänyt ketään enkä mitään, minä olen vain saanut lisää ja maailma on alkanut aueta, ehkei tämä ole edes surua, mutta melankolista kaunista kuitenkin. Sellaista joka itkettää aika ajoin. Vaikea erottaa tunteita toisistaan, kun ne yhä vahvemmin näyttävät olevan vain toistensa yksinkertaisesti olemassaolevia kääntöpuolia, kristallin erilaisessa valossa välkähteleviä säteitä.

Vetelänä

Olen muuttanut toiseen kaupunkiin, tai oikeastaan kolmanteen. Uusi koti on saanut minut veteläksi. Olen odottanut sen vetelöittävää vaikutusta jo viikkoja, ehkä kuukausia. En minä heti vetelöitynyt, mutta pian kuitenkin: pari päivää olin vähän turtana ja hämilläni siitä, mitä olenkaan tehnyt. Menee vähän aikaa tottua siihen, että asuu jonkun kanssa, siihen, että asuu perheessä, siihen että voi olla millainen on ja se on ihan okei, ja siihen että ympärillä on rakkautta, muun muassa sellaisiin seikkoihin. Minä totuttelen nyt ja varmaan vielä pitkään.

Ainakin olen vetelöitynyt. Se on vähän tylsää ja saamatonta mutta kuitenkin parempaa kuin kireä hektisyys. Tai ehkä se on vain tutumpaa. Molemmissa on kai taustalla haluttomuus tehdä jotakin, tai kyvyttömyys haluta, tai epätietoisuus siitä mitä haluaa. Hektisenä tunnen, että minun on pakko tehdä jotakin, jota en halua, tai sitten tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole niin innostunut kuin pitäisi olla siitä mitä teen. Vetelänä taas en tee mitään sen vuoksi, että en halua tehdä mitään, en innostu riittävästi että alkaisin touhuta (niin, ja kyllä se tekemättömyytenikin jotakin sisältää, puuhastelua ja käveleskelyä ja ruuanlaittoa nyt ainakin, mutta jonkun muun intoon verrattuna se on tosi vetelää ja laimeaa). Joskus kyllä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee mitään, että vain olen typerä sen innottomuuteni vuoksi, jotenkin nyt kun valita voisi oikeastaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä ja kaikkien pitäisi tehdä itsestään brändejä, on maailman epäkiinnostavinta, jos joku ei haluakaan tehdä mitään, toimia pää sauhuten jonkin asian eteen.

Olen yrittänyt lähestyä tuota haluttomuuttani (kolmisen vuotta sitten tiedostin tekeväni tosi paljon asioita jonkun muun odotusten mukaisesti, yleensä sellaisten laveiden cooliuskäsitteiden mukaisesti, ja minusta nousi vastareaktio, eli mitä enemmän joku painosti johonkin suuntaan että kyllä sun nyt kannattaisi kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä, sitä vähemmän minulla oli aikomuksia kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä). Olen yrittänyt olla sen äärellä ja katsella sitä, tyyntyä siihen, että minä nyt en vain halua asioita, ja siihen on varmaan jokin syy, tai sitten minä en vain huomaa niitä asioita joita haluan, tai sitten minun haluni ovat jostakin syystä aivan erilaisia kuin esim. ikätovereillani. Itse asiassa hävettää haluta niin paljon sellaisia tylsyyksiä kuin turvallisuus, rakkaus, hyväksyntä ja koti. Hävettää pelätä niin paljon, vaikka toisaalta itse yritän ymmärtää, että minulla on siihen syyni. Jollakin tasolla harmittaa, että on vasta vastaanottamassa perustaa sille, että saa elää, kun niin monet voivat vaivatta rakentaa sen perustan päälle vaikka millaisia kuvioita, ottaa vastaan vaikka millaisia haasteita.

On niin kaunista, kuinka tästä asunnosta pikku hiljaa tulee koti, kuinka kotoisalta ja tavalliselta ja turvalliselta täällä tuntuu, kuinka hellyyttävää on saada koira ovella vastaan ja antaa sen painautua sohvalla reittä vasten torkkumaan. Ja tietää, että mies tulee kotiin, ja on täällä huomenna ja ylihuomenna ja jos lähteekin pois, tulee takaisin, ja minäkin välillä lähden, ja tulen takaisin, ja elämässä on jatkuvuus, ei pelkkää katkeamista, lähtemistä ja pelkäämistä. Olen tullut tähän enkä tiedä mihin tästä menen, tulevaisuus on pian enkä siltikään tiedä, olen vetelä ja ihmettelen laiskasti, otan varovaisia askelia (eikun polkaisuja, uudella pyörällä) ulkomaailmaan ja kun pelottaa, palaan kotiin, yritän keskittyä omaan elämääni yritän rauhoittua hyväksymään tämän kaiken, yritän olla kärsivällinen ja levollinen, ja kun olen levoton, yritän olla olematta vihainen siitä, yritän uskoa itseeni ja tottua vähitellen siihen, että kaikesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Se on vaikea tehtävä.

(Epä)miellyttämisestä

Olen lopen kyllästynyt olemaan kiva, ymmärtäväinen ja joustava. Lopen kyllästynyt siihen, että sulaudun aina tilanteeseen mahdottoman huomaamattomasti, niin, ettei kenellekään tulisi sellaista oloa, että minulle ei kelpaa, että minä olisin eri mieltä, että minusta on vaivaa; kyllästynyt olemaan miellyttävä. Olen kyllästynyt miellyttämään, mutta kaikkein kyllästynein olen siihen, että teen sitä aivan pyytämättä ja vapaaehtoisesti. Se on vain minun tapani mennä tilanteisiin: alkaa peilata muita ihmisiä kieli pitkänä, nyökytellä ja hymistellä, olla nätisti tai ainakin juuri sopivalla tavalla eri mieltä, hauskasti tai niin, että se vie keskustelua rakentavaan suuntaan.

Miellyttävä. Koko sanakin on ihan perverssi. Kuinka positiivinen sävy on sillä, jos jotakuta kuvaillaan oikein miellyttäväksi. Ja mitä se toisaalta tarkoittaa: sitä, että ihminen haluaa miellyttää. Ja kuinka negatiivinen on epämiellyttävä, siis sellainen, joka ei yritä miellyttää. Hyviä kiertoilmauksia; vierittää syy toisen niskoille kun hän herättää itsessä tunteita, joita ei haluaisi hyväksyä omaan tunnerepertuaariinsa.

Ehkei sitä miellyttämistä edes huomaa, koska minä kyllä harrastan runsaasti itsetarkkailua ja tunnen sosiaaliset koodit sen verran hyvin, etten ala aivan lipovaksi. Mutta sen huomaa siitä, miten väsynyt olen työpäivän, työviikon ja varsinkin nyt, parin-kolmen työkuukauden jälkeen. (Eikä työni ole erityisen raskasta tai vastuullista, raskaimmaksi koen sosiaalisen ympäristön.) Ja sen huomaa siitä, miten erityisen vahvan ihmisen tapaamisen jälkeen on omituinen morkkis, outo olo siitä, että teinköhän nyt jotakin väärin, sanoinko kuitenkin liikaa, ei mitään käsitystä mikä on liikaa ja mikä sopivasti ja mikä liian vähän, olo on kummalla tavalla liudentunut. Omat rajat ovat kadonneet jonnekin, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä ylivirittyneisyys. On vain jonkun toisen tapa olla, eikä kuitenkaan ketään, jolle juuri se tapa kuuluisi, ja kerrassaan typerä tunne siitä, että yrittää vaimeasti kannatella toisen tapaa oman tyhjyytensä päällä. Ja sitten seuraa valju hitaus, hiljaisuus, tympeys, paha olo siitä, että ei ole jotakin muuta - jotakin niin vahvaa ja sädehtivää kuin muut ihmiset näyttävät olevan - ja toisaalta siitä, että on mennyt unohtamaan itsensä ja pitämään toisten olemista omaa parempana.

Minä en halua perustaa olemistani miellyttämiselle. Minä en halua enää pelätä, että jos minua pidetään joskus outona tai jos minun mielipiteeni on joskus erilainen tai hölmö tai lapsellinen tai vaikka teennäinen, niin minut suljetaan joukosta lopullisesti. Joukosta, ja vähitellen kaikista joukoista. Kai olen pelännyt niin paljon, että on ollut pakko toimia miellyttävästi. Minun on edes kokeiltava sitä. On vain yksi ihminen, joka on kyllä sanonut, että minä saan olla mitä olen, kiukkuinen tai tyhmä eikä se kyllä haittaa mitään, ja hänen sanojaan minun on yritettävä takoa päähäni. Niihin ei ole helppo uskoa, mutta on pakko yrittää, sillä miellyttämällä menen aina vain väärään suuntaan, vain kauemmas rennosta, kauemmas levosta, kauemmas välittömyydestä.

Solmuja

Tunnen vain, kuinka en halua yhtään mitään, en osaa haluta, ja että kaikki suhteet vievät umpikujaan. Kuinka on oikeastaan mahdotonta uskoa, että kukaan välittäisi oikeasti, että ketään kiinnostaisi se, mikä on itselle kaikkein todellisinta: se miltä elämä tuntuu, miten koen asiat, mitä pelkään ja mikä tekee minut surulliseksi.

Käsitykseni mukaan ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain silloin kun olen helppo, hauska, mukava ja huoleton. Ja kun olen pelokas tai surullinen tai koen asiat voimakkaammin kuin muut, olen taakka ja aiheutan huolia, ja sillä sekunnilla lakkaan olemasta kiinnostava. Sitä seuraavalla sekunnilla tukahdutan kaiken hankalan ja kummallisen ja alan käyttäytyä helposti hauskasti mukavasti ja huolettomasti, sillä haluan että minusta ollaan kiinnostuneita, haluan huomiota, haluan sitä millä hinnalla hyvänsä. Jos ei muuten, niin sillä hinnalla, että sivuutan sen mikä on kaikkein todellisinta, silloin sivuutan itseni kokonaan ja muutun kuoreksi, helpoksi hauskaksi mukavaksi kuoreksi, muka huolettomaksi, mutta jossain kasvaa huolien vuori, ja kerran huolien vuori räjähtää (nyt se on jo räjähtänyt).

Eikä varmaan ole sattumaa, että nämä muistot ja pelot nousevat esiin nyt, kun tiiviin yhdessäolon jälkeen olemme taas hetken aikaa etähelvetissä (no ehkä vähän liioittelen) ja kaikki rakennettu luottamus tuntuu valuvan tyhjiin, jäävän jonnekin puolitiehen matkaa täältä sinne tai sieltä tänne. Ja kun yhteen muuttaminen on oikeastaan jo päätetty. Nyt on turvallinen tila olla epävarma, turvallista sähistä pelkonsa ääneen, turvallista vollottaa ahdistusta, nyt on turvallista, kun tietää, että ei kuitenkaan joudu jäämään yksin. Vaikka sekin pelko tietysti kolkuttelee jossakin.

Elämä tuntuu taas aikamoiselta vyyhdiltä. Tai minä tunnun, minun tahtoni josta ei pirukaan ota selvää, minun pelkoni ja suunnitelmani. Toisaalta niin suuri tarpeeni mennä kohti turvallista suhdetta, ja toisaalta hirvittävä pelkoni siitä, jos siitä ei tulekaan mitään, ja vielä hirvittävämpi: jos minä en pystykään siihen, jos minun täytyy lähteä, hylätä toinen ja hylätä onneni, hylätä kaikki mihin olen uskonut.

Tekisi mieli kirjoittaa jokaiseen lauseeseen vasta-argumentti, spekuloida vyyhti takkuun ja solmuun, mutta tuntuu vielä hyödyttömämmältä lähteä avaamaan kaikkia mahdollisuuksia ja perusteluja niiden takana. Paljon todemmalta tuntuu vain ilmaista ne teemat jotka ovat ongelmallisia ja ehkä vihjata suunnista ja syistä, mutta joka suunnan loppuunarvaaminen vaikuttaisi kaikkein turhimmalta. Kun kuitenkaan en halua nopeaa, tyydyttävää ratkaisua, muuta en voi kuin antaa ongelman olla edessä, avoimena ja tarkasteltavana, ja jossakin vaiheessa huomata mistä kohtaa se antaa myöten ja miten sen lävitse pääsee.

Minä olen oppinut elämään kontrolloimalla, mutta olen luojan kiitos tajunnut jo, että elämää ei voi kontrolloida. Sen hyväksyminen on paljon vaikeampaa. Tai no sentään, olen minä sen monissa asioissa jo oppinut, mutta kipeitä tunteita ja vaikeita kysymyksiä herättävissä asioissa olen aivan ulalla, kun en voi tarttua annettuihin oikeisiin ja vääriin. (Niin kai kaikki on.) Pelko on sama kuin aina, mutta niin pösilö en enää onneksi ole, että yrittäisin tunkea mitään mustavalkoisia ratkaisuja tällaisiin tilanteisiin.

Hyvää

En voi ajatella muuta kuin miten hyvin kaikki on, miten tilanteet jäävät hyvin: miten hyvältä tuntuu kun on aikaa olla ja jutella ja sanoa sellaista mitä ei meinaa uskaltaa, sellaista mitä ei ehkä ole tiennytkään haluavansa sanoa ja mikä muotoutuu vasta, kun on tarpeeksi turvallinen tilanne ajatukselle tulla. Ja sitten sellaista, josta on tiennyt haluavansa puhua, mutta on tiennyt tarvitsevansa ajan ja paikan ja rauhan, ja kun saa ne, voi puhua, ja sitten - kaikki on hyvin. Ja jonkin aikaa maailma on levossa, olkoonkin että se aika ei ole ikuinen, mutta sellainen aika on, se on tärkeintä, eikä siihenkään hetkeen tarvitse takertua, voi vain luottaa että on tällainen hetki, ja tällaisia hetkiä tulee lisää, ja lisää, niitä tulee, vaikka välissä tulee kaikenlaisia muita hetkiä, mutta mikään niistäkään ei ole ikuinen hetki vaan ohikiitävä. Mutta pikkuhiljaa voi vaikuttaa siihen, missä suhteessa mitäkin hetkiä on: tällaisten hetkien vuoksi minä olen ponnistellut, ja nyt yksi sellainen on tässä ponnistelematta, mutta kaikki ponnistukset ovat sen tukena nyt ja myöhemmin. Ja jokainen tällainen hetki voimistaa luottamusta siihen, että näitä tulee, näin hyviä, tyytyväisiä, kivuttomia hetkiä.

Maailma on hyvä!

Vankilassa osa 2

Olen aina elänyt vankilassa, huomaan, erilaisissa vankiloissa. Olen tehnyt niitä itselleni. Niin: olen tehnyt elämästä itselleni vankilan. Minä en ole osannut elää, minä olen osannut vain rakentaa muureja. Sellaisen huomaaminen tekee surulliseksi ja hieman järkyttyneeksi.

Kotini oli vankilani.
Isä oli vankilani.
Erikoinen perhe oli vankilani.
Erikoinen nimi.
Se, ettei minulla ollut poikaystävää, sekin oli vankilani.
Sitten poikaystävästäni tuli vankilani.
Sitten siitä, että minä en pysty olemaan lähellä.
Ja sitten siitä, että enemmän kuin mitään muuta, haluan olla lähellä, mutten voi kun en osaa.
Opinnot, kesätyöt, harrastukset; ystävät, matkat, asunnot.
Lopulta vankiloita oli niin paljon, ettei mistään tahtonut tulla mitään. (Ei se ehkä muille siltä näyttänyt, mutta minä sen tiesin.)

Minä en halua elää niin, että aina haluan pois, että aina odotan seuraavaa hetkeä. Siitä tulee vain niskat kipeiksi, kun on koko ajan otsa edellä menossa seuraavaan asiaan. Seuraavalle nettisivulle, seuraavaan päivään, seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan tenttiin seuraaviin ihmisiin. Minä huomaan sen kaiken nyt, huomaan kuinka olen paennut tätä hetkeä, sitä ainoaa joka minulla on. Ja kuinka paljon on täytynyt oppia ennen kuin on päässyt tähän asti: että huomaa sen, mitä on, että edes huomaa pakenevansa, ja että pystyy suhtautumaan siihen hyväksyvästi ja edes joskus harvoin huomattuaan pysähtymään.

Ja minä haluan, että ihmiset ovat minulle lepo, ei vankila. Minä haluan olla seurassa niin, etten ole niin kiihtynyt että sanon mitä sattuu ja olen miten sattuu, että sanon sellaista jonka takana en varmasti ole, ja etten ole levoton, että alan hosua ja käyttäytyä niin kuin luulen muiden toivovan minun käyttäytyvän.

Tiedän että olen jo pitkällä, kun huomaan tämän kaiken, ja tiedän, että voin olla vain luottavainen ja kärsivällinen. Olen myös täynnä kurjia tunteita kaikesta siitä, millainen olen pelkoni vuoksi ollut. Miten vaikea sitä on selittää, että on voinut huonosti, vaikka on näyttänyt ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan kadu sitä mitä on ollut, koska ei olisi voinut olla mitään muuta, ja vain sen vuoksi, mitä on ollut, on sitä mitä nyt on. Enkä minä oikeastaan haluaisi olla kukaan muu; luulen, että häpeän ja vihan alta pilkottaa ihan hieno tyyppi.

En näe sitä vielä, mutta uskon siihen. Uskon vaikka tekee kipeää. Ja vaikka vieläkin olen vankilassa, olen jo ymmärtänyt, että voin kävellä näiden muurien läpi.

Vankilassa

Minä raahaan muiden ihmisten elämiä mukanani, minne menenkin. Olen vasta alkanut huomata kuinka perhe kulkeutuu mukanani minne menenkin, ja kuinka vaikea minun on antaa itselleni lepohetkeä. Ihmisiin suhtautuminen on niin ristiriitaista; toisaalta haluaisin pitää rajani ja olla olematta tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, vanhemmat, vaikeimmat. Ja toisaalta säälittää, on velvollisuus ja halu olla hyvä läheisille, ainoille vanhemmille.

Mutta minun ainoa isäni oli vihainen ja pelottava. Hän ei antanut arvostusta mistään. Väkinäinen hyy-vä tai vainniin oli parasta mihin isä pystyi. No, ei hän lyönyt. Ei hän haukkunut minua, koska minä pidin huolen että olin niin kiltti että minua ei tarvinnut. Siskoa hän kutsui minulle ja veljelleni nimellä "teidän hulttiosisarenne", ja siskon kanssa riidellessä hän kutsui tätä "ämmäksi". Minä käyttäydyin niin, että hänen ei koskaan tarvinnut sanoa minulle mitään sellaista.

(Tästä blogista on tullut ehkä terapiablogi. Olkoon sitten niin. Ehkä kaikki blogit ovat terapiaa tavallaan.)

Minun on aina tehnyt pahaa olla isän lähellä, mutta olen tehnyt sen, koska en ole voinut tehdä muutakaan. Olen nähnyt myös kuinka isä kärsii. Olen nähnyt hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tarttua elämään itse. Olen nähnyt hänen avun- ja läheisyydentarpeensa ja kuvitellut, tietysti, että minun täytyy ottaa se elämässäni huomioon. Aivan kuin hänellä ei olisi vastuuta omasta elämästään tai siitä, mihin hänen parisuhteensa on luiskahtanut. Ainoa tapa, jolla selvisin elämästä hänen tuskansa lähellä, oli ottaa se tuska omakseni. Ehkä muu olisi tuntunut epäreilulta.

Nyt kun isä on sairas, irrottaminen on vielä vaikeampaa. Tuntuu, että hän tarvitsisi minua jatkuvasti, tai että vähintäänkin minun pitäisi kantaa huolta koko ajan. En tiedä mitään tavallisen läheisyyden tapaa; tiedän vain uhrautumisen ja totaalisen erkanemisen. Molemmat ovat kammottavia tapoja. Jos valitsen jälkimmäisen, niin kuin mieluummin tekisin, myöntäisin äidille, että hänen tapansa on hyväksyttävä. Haluaisin olla parempi kuin hän, koska vihaan hänen ratkaisujaan, vielä vihaan ja olen katkera, vaikka yritän hyväksyä ja yritän irrottaa niistäkin turhista tunnekuormista.

Tuntuu, että olen syntynyt vankilaan.