Vähän arkea

Tuntuu, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin. Tai että voisin ainakin kokeilla sitä, vähän arkisempaa ja ruutiininomaisempaa lähestymistapaa tähän kirjoittamiseen (ehkä olen yrittänyt sitä jo joskus aiemmin, en ole ihan varma). Kaipaan ajatustenvaihtoa, purkamista, pohdiskelua, keskustelua. Nyt kun asun täällä uudessa kaupungissa, sitä kaikkea tapahtuu aivan liian harvoin. Mies kyllä kuuntelee, jos haluan puhua, mutta hänellä on aika paljon toimintaa, hän itse harvoin asettuu pohdiskelemaan.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, tai säälittävältä, kun olen niin paljon yksin eikä minulla ole kovin paljon tekemistä. Mutta suurimmaksi osaksi ei. Tämä tuntuu kuitenkin parhaalta mahdolliselta: luulen kulkeneeni tätä rauhaa kohti. Hiljaisuutta, josta voi nousta jotakin. Asioiden pikku hiljaa kokeilemista. On niin vaikea olla tässä ja olla tyytyväinen siihen kehitykseen, johon on päässyt, kun joskus päässä surisee niin kovaa se ihminen, joka olen salaa toivonut olevani. Se on kai se, joka harrastaa ja tutustuu ja tekee ja menestyy, se jolle mikään ei olisi vaikeaa paitsi ehkä ihan sopivan vaikeaa, mutta juuri oikealla tavalla (miten se sitten olisi vaikeaa jos se ei olisi vaikeaa?), ja siksi minä kerta toisensa jälkeen petyn, kun minä en olekaan se tyyppi, vieläkään, se jolle maailma on helppo.

Vaikka olenkin oppinut jo paljon.

Esimerkiksi menemään koirapuistoon, vaikka en tiedä kaikkea koirista ja vaikka siellä voi aina sattua jotakin ja Otto ei välttämättä kuuntele minua yhtään ja vaikka kaikki toiset koiranomistajat voivat silloin ajatella että mikä pösilö ei osaa olla koiransa kanssa ja vaikka se kaikki on joskus kovin hermostuttavaa, minä silti menen sinne ja olen siellä ja kestän hermostukseni, vaikka millä tavoin mutta minä uskallan hermostua ja katsoa mitä tapahtuu. Niin, olenkin viettänyt paljon aikaa koiran kanssa, ja olen oppinut siitä paljon. Siitä kaikesta. Siinä pitää kuitenkin ottaa vastuuta ja myös näyttää koiralle kuka on pomo. Ja se taas liittyy siihen, mitä antaa muiden tehdä itselleen, mihin vetää oman sietokyvyn rajan. (Ja tämä koira kyllä testasi minun sietokykyäni.) Silloin on helpompi olla.

Tämän takia kai en ole jatkanut aiemmin tiivistä kirjoittelua kovin pitkään: kun kirjoitan ilman valtavaa sanomisen tuskaa, tuntuu, että lavertelen ja höpöttelen ihan huolimattomasti. Vaikka kun muut kirjoittavat niin, eivät heidän tekstinsä tunnu kovin sekavilta. Tai ei se ainakaan haittaa. No, katsotaan mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Tuntuu kuitenkin, että olisi tärkeää saada ilmaistua myös tällaista arkiminää; se syvästi tunteva minä on ainakin saanut paljon tukea tästä kirjoittelusta.