Tunnen vain, kuinka en halua yhtään mitään, en osaa haluta, ja että kaikki suhteet vievät umpikujaan. Kuinka on oikeastaan mahdotonta uskoa, että kukaan välittäisi oikeasti, että ketään kiinnostaisi se, mikä on itselle kaikkein todellisinta: se miltä elämä tuntuu, miten koen asiat, mitä pelkään ja mikä tekee minut surulliseksi.
Käsitykseni mukaan ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain silloin kun olen helppo, hauska, mukava ja huoleton. Ja kun olen pelokas tai surullinen tai koen asiat voimakkaammin kuin muut, olen taakka ja aiheutan huolia, ja sillä sekunnilla lakkaan olemasta kiinnostava. Sitä seuraavalla sekunnilla tukahdutan kaiken hankalan ja kummallisen ja alan käyttäytyä helposti hauskasti mukavasti ja huolettomasti, sillä haluan että minusta ollaan kiinnostuneita, haluan huomiota, haluan sitä millä hinnalla hyvänsä. Jos ei muuten, niin sillä hinnalla, että sivuutan sen mikä on kaikkein todellisinta, silloin sivuutan itseni kokonaan ja muutun kuoreksi, helpoksi hauskaksi mukavaksi kuoreksi, muka huolettomaksi, mutta jossain kasvaa huolien vuori, ja kerran huolien vuori räjähtää (nyt se on jo räjähtänyt).
Eikä varmaan ole sattumaa, että nämä muistot ja pelot nousevat esiin nyt, kun tiiviin yhdessäolon jälkeen olemme taas hetken aikaa etähelvetissä (no ehkä vähän liioittelen) ja kaikki rakennettu luottamus tuntuu valuvan tyhjiin, jäävän jonnekin puolitiehen matkaa täältä sinne tai sieltä tänne. Ja kun yhteen muuttaminen on oikeastaan jo päätetty. Nyt on turvallinen tila olla epävarma, turvallista sähistä pelkonsa ääneen, turvallista vollottaa ahdistusta, nyt on turvallista, kun tietää, että ei kuitenkaan joudu jäämään yksin. Vaikka sekin pelko tietysti kolkuttelee jossakin.
Elämä tuntuu taas aikamoiselta vyyhdiltä. Tai minä tunnun, minun tahtoni josta ei pirukaan ota selvää, minun pelkoni ja suunnitelmani. Toisaalta niin suuri tarpeeni mennä kohti turvallista suhdetta, ja toisaalta hirvittävä pelkoni siitä, jos siitä ei tulekaan mitään, ja vielä hirvittävämpi: jos minä en pystykään siihen, jos minun täytyy lähteä, hylätä toinen ja hylätä onneni, hylätä kaikki mihin olen uskonut.
Tekisi mieli kirjoittaa jokaiseen lauseeseen vasta-argumentti, spekuloida vyyhti takkuun ja solmuun, mutta tuntuu vielä hyödyttömämmältä lähteä avaamaan kaikkia mahdollisuuksia ja perusteluja niiden takana. Paljon todemmalta tuntuu vain ilmaista ne teemat jotka ovat ongelmallisia ja ehkä vihjata suunnista ja syistä, mutta joka suunnan loppuunarvaaminen vaikuttaisi kaikkein turhimmalta. Kun kuitenkaan en halua nopeaa, tyydyttävää ratkaisua, muuta en voi kuin antaa ongelman olla edessä, avoimena ja tarkasteltavana, ja jossakin vaiheessa huomata mistä kohtaa se antaa myöten ja miten sen lävitse pääsee.
Minä olen oppinut elämään kontrolloimalla, mutta olen luojan kiitos tajunnut jo, että elämää ei voi kontrolloida. Sen hyväksyminen on paljon vaikeampaa. Tai no sentään, olen minä sen monissa asioissa jo oppinut, mutta kipeitä tunteita ja vaikeita kysymyksiä herättävissä asioissa olen aivan ulalla, kun en voi tarttua annettuihin oikeisiin ja vääriin. (Niin kai kaikki on.) Pelko on sama kuin aina, mutta niin pösilö en enää onneksi ole, että yrittäisin tunkea mitään mustavalkoisia ratkaisuja tällaisiin tilanteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti