Olen riidellyt äidin kanssa, ja olo on karmea. Ehkä riidellä on väärä termi, koska me emme esimerkiksi huuda toisillemme emmekä oikeastaan edes väittele mistään. (Minusta se onkin yksi pääsyy tähän joka tapauksessa tulehtuneeseen tilanteeseen.) On vain jotakin yritystä johonkin suuntaan, hätäisiä yrityksiä sanoa jotain kun on väärinkäsityksistä kummallisen paha olo, pyrkimys nopeasti kohti konsensusta, ja kun ei sitä tahdo syntyä, pari väärää lausetta joita seuraa loukkaantunutta mykkäkoulua ja itsepäisiä ratkaisuja. Toisin sanoen äiti käyttäytyy ärsyttävästi, minä haluan kertoa millainen olo minulle siitä tulee, äiti haluaa pyytää anteeksi, minä en halua antaa anteeksi koska mielestäni kukaan ei varsinaisesti ole tehnyt väärin. Ja koska minusta tuntuu että anteeksipyytämällä äiti haluaa ottaa mahdollisimman nopeasti minun kiukkuni tai kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet pois, enkä minä sitä tarvitse, minä haluan käydä sen konfliktin läpi.
Ja keskellä kaikkea tätä ymmärrän, että minun kilahdukseni äidin käytöksestä tapahtuu täysin lapsen tai teini-ikäisen maailmassa. Minä reagoin täsmälleen niin kuin silloinkin reagoin, ja tiedän sen olevan typerää enkä oikein osaa sanoa miksi ärsyttää niin paljon, tai jos osaankin, en kehtaa koska siihen liittyy niin paljon kymmenen-viidentoista vuoden takaista kaunaa. Huh. Eikä äiti voi ymmärtää miksi minä tartun hänen tavallisiin toimiinsa niin ärhäkästi, miksi minua ärsyttää se, että hän jättää minut yksin tekemään jotakin jonka aivan hyvin hallitsen. Niin mutta en minä aina ole hallinnut! Sama kiukku siitä, että minulle lankeaa suurempi vastuu kuin uskallan, sama ärsytys, samat ajatuskuviot. Ja kun äiti palaa, hän on iloinen, hyväntuulinen, tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, ja minusta - aikuisesta naisesta - tuntuu naurettavalta valittaa siitä, että hän on jättänyt minut yksin vaikkapa siivoamaan paikkoja, jotka olen siivonnut jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja.
Tavallaan tämä on hauskaa: ei ole ehkä koskaan ollut tai ainakaan en muista tilannetta, jossa haluan näin avoimesti olla olematta tekemisissä äidin kanssa, pysytellä etäällä hänestä. Tämä on uutta. Ja sitäkin on kiinnostavaa tarkkailla, kuinka vaikeaa ja kipeää on sanoa äidille, että en nyt voi auttaa häntä. Ilman syytä, ilman sellaista syytä että olen nyt luvannut olla muualla enkä voi tulla, olen kiireinen enkä voi; syynä vain en nyt voi, en nyt halua. Kuinka pelkään, että hän romahtaa tuon viestin jälkeen, että koko systeemi hajoaa ja kaikki äidin väärät teot - ne joista olen kantanut kaunaa - laskeutuvat painavana syyllisyyden taakkana hänen päälleen. Pelkään, koska luulen hänen syyllistävän itseään, vaikka itse en syyllistäisikään. Tai en tiedä, en kyllä ole antanut anteeksikaan. Mutta yhtä kaikki, kai jokaisen on itse kannettava oma syyllisyytensä?
Niin, pitkään on oikeastaan tuntunut, että minun täytyy suojella äitiä syyllisyydeltä. Tiedän hänen tunteneen huonoa omaatuntoa esim. poissaolostaan (äiti oli työnsä ja myöhemmin muiden haalimiensa velvollisuuksien vuoksi paljon poissa kotoa), ja epäilen hänen rahallisen avokätisyytensä olleen tuon omatunnon paikkaamista. Jotenkin haluan suojella äitiä ikäviltä tunteilta. Kamalaa! Tai ihan luonnollista tietysti, mutta se on kyllä vaatinut minulta aikamoista keskittymistä jonnekin ihan muualle kuin itseeni ja omiin haluihini.
Sunnuntaisen (äitienpäivä, tietysti...) sananvaihdon päätteeksi äiti oli hiljaa suuttunut, näin sen hänestä tietysti, ja lähti ulkotöihin. Minulle jäi kammottava olo: olen suututtanut äidin, äiti lähti, äiti varmaan vihaa minua, miten hän voi tehdä niin että lähtee ja jättää minut tähän pahaan oloon. Äiti lähti, mutta niin lähdin minäkin, kävelemään kilometrien päähän bussille ja sitä myöten omaan kotiin. Ratkaisu, joka sinetöi konfliktin olemassaolevaksi, ratkaisu joka tuntui typerältä mutta yhtä aikaa ainoalta itseäni kunnioittavalta ratkaisulta. Minä lähdin enkä enää epäröinyt. Samalla ymmärsin, että se kysymys, joka kalvaa jokaista rakkaussuhdetta - kysymys siitä, onko tämä hyvä suhde vai pitäisikö minun nyt heti lähteä ja jättää tuo mies - ei ehkä koskekaan niitä suhteita, vaan suhdettani äitiin. Ajattelin: on aika lähteä, jättää äiti. Pelottaa, mutta täytyy irrottaa.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Suretus
Tietyllä tavalla minulle maailma on vankila. Maailma on täynnä muureja, täynnä esteitä, estoja ja häpeää. Minulle maailma on pakkoja ja täytyjä, ja sitten ei-pystyjä ja ei-haluja. Minulle ei maailma ole mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei haluja tai vapauksia. Minä en osaa haluta mitään.
Minun ystäväni on aktiivinen. Hän suhtautuu elämään positiivisesti, hän ei tunne paniikkia, hän uskoo osaamiseensa. Hän ei ole typerä tai naiivi eikä hänellä aina kaikki onnistu, ei nyt eikä aikaisemmin, mutta hän on läsnä elämässään ja luottaa siihen.
Minä tulen poissaolon jälkeen kotiin ja vihaan elämääni. Katson sitä, ja näen surkeutta, elähtäneisyyttä. Minä katson sitä, enkä uskalla tehdä sille mitään. Minä näen sen selvästi, minä näen nyt sen, mitä minä siitä olen jo pitkään ajatellut, ja se elämä ei ole sellainen, jonka haluan. Minä haluan muuttua, en paeta, muuttaa, muuttua.
Minun ystävälläni on harrastuksia. Hän menee paikkoihin, ihmisryhmiin, ja puhuu ihmisille. Ihmiset puhuvat hänelle, hän menee uudestaan harrastamaan, ja puhuu niiden ihmisten kanssa taas. Hän oppii, hän uskaltaa oppia, uskaltaa ihastua uuteen harrastukseen, uskaltaa kertoa harrastuksestaan. Hän nauttii harrastuksistaan, hän haluaa harrastaa ja siksi hän harrastaa, eikä siinä ole juuri mitään sen kummempaa.
Kun hän harrastaa, minä voisin haljeta raivosta. Minä voisin olla vihainen, koska hän harrastaa eikä ole minun kanssani niin kuin minä olisin hänen kanssaan, koska minulla ei ole harrastuksia. Minä voisin haljeta mustasukkaisuudesta, koska hänen aikansa kuluu toisaalla. Minä voisin haljeta kateudesta, koska hänellä on lupa harrastaa, mutta minulla ei ole. Minä voisin olla hiljaa loukkaantunut, koska minua ei näy harrastusten takaa.
Minä voisin, ja joskus minä teenkin jotain noista, mutta enimmäkseen minä tiedän, että ystäväni harrastukset ovat jotakin, mitä hän haluaa tehdä, jotakin hänelle tärkeää, osa hänen elämäänsä, eikä minulla ole oikeutta eikä mitään kunnon syytä kommentoida niitä tai häntä. Minä tiedän, että se, että minä en uskalla harrastaa, ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi uskaltaa. Tiedän että se, että minä en pidä elämästäni ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi pitää omastaan. Että jos minä en pidä itsestäni, hänkään ei saisi pitää itsestään. Jos en minä arvosta, ja niin edelleen.
Kun minä katson häntä hänen elämässään, minä näen kaikkea sellaista, jota olen aina halunnut. En tarkoita yksittäisiä harrastuksia, ei, se on yhdentekevää. Minä näen rohkeutta, luontaista uskallusta toimia. Minä näen ihmisen, joka menee paikkoihin eikä pyydä sitä anteeksi, eikä myöskään pöyhkeile sillä tai tee siitä numeroa, menee vain, menee ja tekee, tekee ja pitää tekemästään. Minä näen elämän, ja minä tulen valtavan surulliseksi, koska näen toiveen, josta luovuin jo kauan sitten.
Minä näen kauan sitten tekemäni ratkaisun, etääntymisen toiminnasta, toiminnan halveksumisen. Minä näen että tein sen jotta rohkeuden puute ja häpeä sen tilalla eivät vaivaisi minua enää vaan olisin oikeastaan fiksumpi kuin kaikki muut enkä todellakaan haluaisikaan mitään harrastuksia mitä muilla ikinä sattuikaan olemaan. Minä ratkaisin sen niin, koska vajavuuden vuoksi erkaantuminen tuntui liian pahalta.
Mutta ei minun toiveeni lakannut olemasta olemassa, toiveeni elämästä, toiveeni kuulumisesta, toiveeni yhtenäisyydestä, toiveeni harrastuksesta. 12-vuotiaana minä luulin, että on jo myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Tunsin myös olevani myöhässä, kun olin kai jo 10 kun aloitin pianonsoiton. Eikä sillä väliä, oliko minulla harrastuksia vai ei, olihan minulla joitakin, mutta tunsin itseni kaikissa enemmän tai vähemmän sivulliseksi. En uskaltanut kehittyä, en tiennyt että minulla olisi lupa, en voinut heittäytyä. Jossakin takana oli aina ihmeellinen tieto siitä, että en minä kuitenkaan ihan oikeasti tätä opi. Eikä silloin opi, jos tietää jo entuudestaan, ettei opi.
Kummallista on tietysti se, että minä osasin. Minua kehuttiin ainakin yhtä paljon kuin muita. Ei sillä väliä, tunsin kuitenkin olevani aina huonompi. Jollakin merkillisellä tavalla, jotakin aina oli, jokin teki minusta lähtökohtaisesti vääränlaisen, mahdottoman hyväksyä, mahdottoman olla joukon tasa-arvoinen jäsen.
Ja minä näen nyt ystäväni tasa-arvoisena monissa joukoissa, rohkeana, innokkaana, hyväksyttynä, ja minua surettaa kaikki se, mitä minä olen menettänyt, kun olen pitänyt itseäni niin vääränä. Minä näen toiveeni, ja minua surettaa kuinka olen hylännyt sen. Minua surettaa se, kuinka ikävältä elämäni tuntuu, kun tiedän, että elämästä voi pitää ja se on ihan totta. Surettaa että elämässä on monia asioita joista iloita, enkä minä ole osannut. Surettaa kaikki mukavat asiat, jotka minulta ovat menneet ohi. Minua surettaa, ja minä suren.
Minun ystäväni on aktiivinen. Hän suhtautuu elämään positiivisesti, hän ei tunne paniikkia, hän uskoo osaamiseensa. Hän ei ole typerä tai naiivi eikä hänellä aina kaikki onnistu, ei nyt eikä aikaisemmin, mutta hän on läsnä elämässään ja luottaa siihen.
Minä tulen poissaolon jälkeen kotiin ja vihaan elämääni. Katson sitä, ja näen surkeutta, elähtäneisyyttä. Minä katson sitä, enkä uskalla tehdä sille mitään. Minä näen sen selvästi, minä näen nyt sen, mitä minä siitä olen jo pitkään ajatellut, ja se elämä ei ole sellainen, jonka haluan. Minä haluan muuttua, en paeta, muuttaa, muuttua.
Minun ystävälläni on harrastuksia. Hän menee paikkoihin, ihmisryhmiin, ja puhuu ihmisille. Ihmiset puhuvat hänelle, hän menee uudestaan harrastamaan, ja puhuu niiden ihmisten kanssa taas. Hän oppii, hän uskaltaa oppia, uskaltaa ihastua uuteen harrastukseen, uskaltaa kertoa harrastuksestaan. Hän nauttii harrastuksistaan, hän haluaa harrastaa ja siksi hän harrastaa, eikä siinä ole juuri mitään sen kummempaa.
Kun hän harrastaa, minä voisin haljeta raivosta. Minä voisin olla vihainen, koska hän harrastaa eikä ole minun kanssani niin kuin minä olisin hänen kanssaan, koska minulla ei ole harrastuksia. Minä voisin haljeta mustasukkaisuudesta, koska hänen aikansa kuluu toisaalla. Minä voisin haljeta kateudesta, koska hänellä on lupa harrastaa, mutta minulla ei ole. Minä voisin olla hiljaa loukkaantunut, koska minua ei näy harrastusten takaa.
Minä voisin, ja joskus minä teenkin jotain noista, mutta enimmäkseen minä tiedän, että ystäväni harrastukset ovat jotakin, mitä hän haluaa tehdä, jotakin hänelle tärkeää, osa hänen elämäänsä, eikä minulla ole oikeutta eikä mitään kunnon syytä kommentoida niitä tai häntä. Minä tiedän, että se, että minä en uskalla harrastaa, ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi uskaltaa. Tiedän että se, että minä en pidä elämästäni ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi pitää omastaan. Että jos minä en pidä itsestäni, hänkään ei saisi pitää itsestään. Jos en minä arvosta, ja niin edelleen.
Kun minä katson häntä hänen elämässään, minä näen kaikkea sellaista, jota olen aina halunnut. En tarkoita yksittäisiä harrastuksia, ei, se on yhdentekevää. Minä näen rohkeutta, luontaista uskallusta toimia. Minä näen ihmisen, joka menee paikkoihin eikä pyydä sitä anteeksi, eikä myöskään pöyhkeile sillä tai tee siitä numeroa, menee vain, menee ja tekee, tekee ja pitää tekemästään. Minä näen elämän, ja minä tulen valtavan surulliseksi, koska näen toiveen, josta luovuin jo kauan sitten.
Minä näen kauan sitten tekemäni ratkaisun, etääntymisen toiminnasta, toiminnan halveksumisen. Minä näen että tein sen jotta rohkeuden puute ja häpeä sen tilalla eivät vaivaisi minua enää vaan olisin oikeastaan fiksumpi kuin kaikki muut enkä todellakaan haluaisikaan mitään harrastuksia mitä muilla ikinä sattuikaan olemaan. Minä ratkaisin sen niin, koska vajavuuden vuoksi erkaantuminen tuntui liian pahalta.
Mutta ei minun toiveeni lakannut olemasta olemassa, toiveeni elämästä, toiveeni kuulumisesta, toiveeni yhtenäisyydestä, toiveeni harrastuksesta. 12-vuotiaana minä luulin, että on jo myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Tunsin myös olevani myöhässä, kun olin kai jo 10 kun aloitin pianonsoiton. Eikä sillä väliä, oliko minulla harrastuksia vai ei, olihan minulla joitakin, mutta tunsin itseni kaikissa enemmän tai vähemmän sivulliseksi. En uskaltanut kehittyä, en tiennyt että minulla olisi lupa, en voinut heittäytyä. Jossakin takana oli aina ihmeellinen tieto siitä, että en minä kuitenkaan ihan oikeasti tätä opi. Eikä silloin opi, jos tietää jo entuudestaan, ettei opi.
Kummallista on tietysti se, että minä osasin. Minua kehuttiin ainakin yhtä paljon kuin muita. Ei sillä väliä, tunsin kuitenkin olevani aina huonompi. Jollakin merkillisellä tavalla, jotakin aina oli, jokin teki minusta lähtökohtaisesti vääränlaisen, mahdottoman hyväksyä, mahdottoman olla joukon tasa-arvoinen jäsen.
Ja minä näen nyt ystäväni tasa-arvoisena monissa joukoissa, rohkeana, innokkaana, hyväksyttynä, ja minua surettaa kaikki se, mitä minä olen menettänyt, kun olen pitänyt itseäni niin vääränä. Minä näen toiveeni, ja minua surettaa kuinka olen hylännyt sen. Minua surettaa se, kuinka ikävältä elämäni tuntuu, kun tiedän, että elämästä voi pitää ja se on ihan totta. Surettaa että elämässä on monia asioita joista iloita, enkä minä ole osannut. Surettaa kaikki mukavat asiat, jotka minulta ovat menneet ohi. Minua surettaa, ja minä suren.
lauantai 18. huhtikuuta 2009
Horros ja sievyys
Ei mitään -oleminen jatkuu. Viikonloppuna se on vaikeampaa: viikolla, arkipäivinä, minun on helppo sanoa ei kiinnosta, lepäillä, tuijotella seiniä, olla horteessa. Perjantai-iltana ikäiseni nuoret pitävät hauskaa. Minä en halua pitää hauskaa, minä en halua mennä muiden kanssa enkä kertoa mitä minulle kuuluu, en kertoa tarinoita itsestäni enkä arvioida viileitä bändejä, en jaksa olla mitään mieltä niistä enkä ilahtua jokaisen tutun nähdessäni. Minä väsyn kun yritän olla riittävän sosiaalinen, minä väsyn, enkä minä halua mitään muutakaan, ja ainoa mitä osaan haluta, on olla kotona, olla niin että voin koska vain vetää oven kiinni ja itkeä.
Ja kun teen niin, niin kuin parhaaksi näen, jään kotiin ja odotan surua, olen edelleen levoton ja tuskainen, ihan sama, olen mitä olen ei kai sen niin väliä, mutta huomaan, että olen tehnyt niin kuin parhaaksi näen, ja paras, mihin pystyn, on väsynyt nyyhkintä, itsesäälin poikaset, tympeä tyytymättömyys. Vaistomaisesti vertaan iltaani muiden iltoihin (olisiko sittenkin pitänyt lähteä ulos, edes käymään nopeasti), mutta tiedän silti, etten olisi halunnut enkä jaksanut, ja tämä oli ainoa päätös johon kykenin. Ja surullista on se, että paras, mihin pystyin, oli niin mitätöntä ja tympeää.
Luulen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Luulen, että on parempi ajatella niin, että tämä on nyt ja sen täytyy riittää, tulevasta en tiedä, se tuo itsensä. Olen ottanut jo askeleen siinä, että en yritä toiminnallani (oli se sitten lähtemistä tai jäämistä, nauramista tai itkemistä) määritellä itseäni, löytää sitä mitä pohjimmiltani olen. Luulen, että juuri tuo tavoite on estänyt minua elämästä niin kuin haluan: se luo kaikelle tekemiselle (tekemättömyydelle) kovat paineet ja saa katsomaan itseään ulkoapäin. Kuinka olisin uskaltanut masentua, kun olisin mielestäni määrittynyt masentuneeksi, ja vielä pahempaa, masentuneen kokemuksen kautta? Näen itse asiassa tämän passiivisuuteni suurena rohkeuden osoituksena. Se on jotakin, mitä kukaan ei suosittele minulle, jotakin, mihin kukaan ei kannusta, mistä kukaan ei tule iloiseksi, mitä kukaan muu ei voi edistää tai suunnata. Ei silti, että haluaisin tehdä sillä ketään onnettomaksi, mutta tuntuu tärkeältä tehdä jotakin, josta kaikkien muiden on nostettava kädet pystyyn ja luotettava minuun, annettava minun tehdä se omalla tavallani. En oikeastaan edes tiedä onko tämä masennusta, koska en varsinaisesti ole lamaantunut. Olen enemmänkin väsynyt, kyllästynyt, surullinen, itsepäinen, sulkeutunut - ja kaikkea tätä ainakin välillä hyvin päättäväisesti. En näe tätä niinkään epäonnisena jaksona, josta minun on parannuttavana, vaan parantavana, välttämättömänä itsetutkiskelun aikana. Enkä tiedä, miten elän ihmissuhteita tässä passiivisuudessa, mutta kai se jotenkin selviää. Eivät nekään ole niin hauraita, että jokainen yksittäinen tapaaminen tai tapaamatta jättäminen muuttaisi niiden luonnetta tyystin. Minun täytyy nyt olla näin, piste.
Päättäväisyydessäni saatan kyllä olla vähän vahingollinen itsellenikin. Tai tarpeettoman ankara. Ehkä ei tarvitse olla mitään viikkojen yhtäjaksoista passiivista kautta, vaan tärkeämpää on muistaa se, että voin välillä tehdä asioita, mutta voin aina palata horrokseeni. Se on tila, josta pidän, ja se on minun ja minä tarvitsen sitä eikä kukaan voi viedä sitä minulta. Horros tuntuu todellisemmalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu toiminta, mutta ehkä sekin saa arvonsa siitä, että välillä tekee jotakin muuta. Muu tekeminen ei ole pois omasta itsestäni, omasta tilastani. Ah, rakastan näitä oivalluksia, mutta ne siirtyvät niin hitaasti kirjoituksesta toimintaan.
Huomasin aamulla kyllä yhden asian, joka minua kiinnostaa: olla sievä. Lakata kynsiä, käyttää korvakoruja, ostaa kauniita mekkoja, sandaalit. Luulen sen liittyvän siihen, että perheessäni sievyyttä ei ole arvostettu, pikemminkin halveksuttu. Äiti on aika androgyyni: hänen perusasunsa on poolo, muodoton villapaita, farkut ja lenkkarityyppiset kävelykengät. Sloggi maxit ja urheiluliivit. Mukavuus ennen kaikkea (enkä minä sitä kritisoi, en minäkään kovin pitkälle tingi mukavuudesta). On hänelläkin omat naisjuttunsa, kuten papiljotit ja huulipuna, mutta mitään ulkoiseen naiseuteen liittyvää (eikä sen puoleen sisäiseenkään...) ei hän ole minulle opettanut tai antanut. Äiti inhoaa käydä ostoksilla ja puki lapsille mieluiten sukulaisten vanhoja tai itse ompelemiaan vaatteita: arkisin joustosametista (mitä lie plyyshiä) tehtyjä olohousuja ja niitä puuvillapooloja, ja juhlissa serkuilta perittyjä kaapuja. Edelleen, sekin on minusta oikein järkevää, mutta inhosin niitä 70-luvun tummasävyisiä mekkoja, kun kavereillani oli 80-luvun pastellisia minihameita. Isä oli varmaan ensinnäkin pihi vaateostojen suhteen, ja toisaalta pitää kaikenlaista koreilua huorahtavana tai vähintäänkin erikoisuudentavoitteluna.
Yritän olla sanomatta, että äitini ei ole riittävän naisellinen tai että olisi jokin oikea tapa olla nainen, saatika että siihen kuuluisi ehdottomasti kauniit mekot ja meikkaus, mutta minä kuitenkin kaipasin perinteistä tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, olin kiinnostunut meikkaamisesta ja vaatteista. Ehkä se on osin luontaista kiinnostusta, ja osin vastareaktiota, sitä, että oman perheen jutut tuntuivat jo varhain vääränlaisilta. Eihän lapsi osaa toivoa erilaista äiti- tai isäsuhdetta, lapsi toivoo toisten perheiden tapoja ja tavaroita. No, nyt minä olen aikuinen ja saan olla nainen juuri niin kuin haluan, turhamainen ja korea, jos siltä tuntuu. Tuntuu, että pikkutyttö minussa ansaitsee sen, ja haluan antaa sen hänelle. Rahaa ei tietenkään ole edelleenkään, hyvä niin etten sorru hirveisiin ylilyönteihin (eikä muutenkaan ole tarkoitus aloittaa mitään ostoshysteriaa). Mutta kynnet voi aina lakata!
Ja kun teen niin, niin kuin parhaaksi näen, jään kotiin ja odotan surua, olen edelleen levoton ja tuskainen, ihan sama, olen mitä olen ei kai sen niin väliä, mutta huomaan, että olen tehnyt niin kuin parhaaksi näen, ja paras, mihin pystyn, on väsynyt nyyhkintä, itsesäälin poikaset, tympeä tyytymättömyys. Vaistomaisesti vertaan iltaani muiden iltoihin (olisiko sittenkin pitänyt lähteä ulos, edes käymään nopeasti), mutta tiedän silti, etten olisi halunnut enkä jaksanut, ja tämä oli ainoa päätös johon kykenin. Ja surullista on se, että paras, mihin pystyin, oli niin mitätöntä ja tympeää.
Luulen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Luulen, että on parempi ajatella niin, että tämä on nyt ja sen täytyy riittää, tulevasta en tiedä, se tuo itsensä. Olen ottanut jo askeleen siinä, että en yritä toiminnallani (oli se sitten lähtemistä tai jäämistä, nauramista tai itkemistä) määritellä itseäni, löytää sitä mitä pohjimmiltani olen. Luulen, että juuri tuo tavoite on estänyt minua elämästä niin kuin haluan: se luo kaikelle tekemiselle (tekemättömyydelle) kovat paineet ja saa katsomaan itseään ulkoapäin. Kuinka olisin uskaltanut masentua, kun olisin mielestäni määrittynyt masentuneeksi, ja vielä pahempaa, masentuneen kokemuksen kautta? Näen itse asiassa tämän passiivisuuteni suurena rohkeuden osoituksena. Se on jotakin, mitä kukaan ei suosittele minulle, jotakin, mihin kukaan ei kannusta, mistä kukaan ei tule iloiseksi, mitä kukaan muu ei voi edistää tai suunnata. Ei silti, että haluaisin tehdä sillä ketään onnettomaksi, mutta tuntuu tärkeältä tehdä jotakin, josta kaikkien muiden on nostettava kädet pystyyn ja luotettava minuun, annettava minun tehdä se omalla tavallani. En oikeastaan edes tiedä onko tämä masennusta, koska en varsinaisesti ole lamaantunut. Olen enemmänkin väsynyt, kyllästynyt, surullinen, itsepäinen, sulkeutunut - ja kaikkea tätä ainakin välillä hyvin päättäväisesti. En näe tätä niinkään epäonnisena jaksona, josta minun on parannuttavana, vaan parantavana, välttämättömänä itsetutkiskelun aikana. Enkä tiedä, miten elän ihmissuhteita tässä passiivisuudessa, mutta kai se jotenkin selviää. Eivät nekään ole niin hauraita, että jokainen yksittäinen tapaaminen tai tapaamatta jättäminen muuttaisi niiden luonnetta tyystin. Minun täytyy nyt olla näin, piste.
Päättäväisyydessäni saatan kyllä olla vähän vahingollinen itsellenikin. Tai tarpeettoman ankara. Ehkä ei tarvitse olla mitään viikkojen yhtäjaksoista passiivista kautta, vaan tärkeämpää on muistaa se, että voin välillä tehdä asioita, mutta voin aina palata horrokseeni. Se on tila, josta pidän, ja se on minun ja minä tarvitsen sitä eikä kukaan voi viedä sitä minulta. Horros tuntuu todellisemmalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu toiminta, mutta ehkä sekin saa arvonsa siitä, että välillä tekee jotakin muuta. Muu tekeminen ei ole pois omasta itsestäni, omasta tilastani. Ah, rakastan näitä oivalluksia, mutta ne siirtyvät niin hitaasti kirjoituksesta toimintaan.
Huomasin aamulla kyllä yhden asian, joka minua kiinnostaa: olla sievä. Lakata kynsiä, käyttää korvakoruja, ostaa kauniita mekkoja, sandaalit. Luulen sen liittyvän siihen, että perheessäni sievyyttä ei ole arvostettu, pikemminkin halveksuttu. Äiti on aika androgyyni: hänen perusasunsa on poolo, muodoton villapaita, farkut ja lenkkarityyppiset kävelykengät. Sloggi maxit ja urheiluliivit. Mukavuus ennen kaikkea (enkä minä sitä kritisoi, en minäkään kovin pitkälle tingi mukavuudesta). On hänelläkin omat naisjuttunsa, kuten papiljotit ja huulipuna, mutta mitään ulkoiseen naiseuteen liittyvää (eikä sen puoleen sisäiseenkään...) ei hän ole minulle opettanut tai antanut. Äiti inhoaa käydä ostoksilla ja puki lapsille mieluiten sukulaisten vanhoja tai itse ompelemiaan vaatteita: arkisin joustosametista (mitä lie plyyshiä) tehtyjä olohousuja ja niitä puuvillapooloja, ja juhlissa serkuilta perittyjä kaapuja. Edelleen, sekin on minusta oikein järkevää, mutta inhosin niitä 70-luvun tummasävyisiä mekkoja, kun kavereillani oli 80-luvun pastellisia minihameita. Isä oli varmaan ensinnäkin pihi vaateostojen suhteen, ja toisaalta pitää kaikenlaista koreilua huorahtavana tai vähintäänkin erikoisuudentavoitteluna.
Yritän olla sanomatta, että äitini ei ole riittävän naisellinen tai että olisi jokin oikea tapa olla nainen, saatika että siihen kuuluisi ehdottomasti kauniit mekot ja meikkaus, mutta minä kuitenkin kaipasin perinteistä tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, olin kiinnostunut meikkaamisesta ja vaatteista. Ehkä se on osin luontaista kiinnostusta, ja osin vastareaktiota, sitä, että oman perheen jutut tuntuivat jo varhain vääränlaisilta. Eihän lapsi osaa toivoa erilaista äiti- tai isäsuhdetta, lapsi toivoo toisten perheiden tapoja ja tavaroita. No, nyt minä olen aikuinen ja saan olla nainen juuri niin kuin haluan, turhamainen ja korea, jos siltä tuntuu. Tuntuu, että pikkutyttö minussa ansaitsee sen, ja haluan antaa sen hänelle. Rahaa ei tietenkään ole edelleenkään, hyvä niin etten sorru hirveisiin ylilyönteihin (eikä muutenkaan ole tarkoitus aloittaa mitään ostoshysteriaa). Mutta kynnet voi aina lakata!
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Vihastus ja lukko
Ehkä vihdoin löysin masennuksen, jota olen vuosia kaivannut.
Mies ja koira lähtivät aamulla eikä minulla ole mitään aikomusta nousta tästä sängystä koko päivänä. Ellei se jostain mystisestä syystä ala houkutella, mutta nyt ei ainakaan kiinnosta. Haluan itkeä ja ulista, haluan voivotella ja piehtaroida, voi minun elämäni, voi tämä vankila ja kurjuuden kusilaari. On paha olo enkä näe mitään miksi yrittäisin muuttaa sen toiseksi. Ei kiinnosta.
Söin aamupalaa: viiliä ja voileipäkeksejä. Luin sähköpostit, facebookin, pari blogia. Sitten käperryin takaisin vällyihin itkemään. Huomasin tehneeni jo kaiken, minkä tänään haluan tehdä, ja sen onnettoman huomion jälkeen itkin lisää.
En halua tehdä mitään, en aio tehdä mitään, en nyt enkä yleensä enkä ikinä, en aio olla ystävällinen kenellekään, en antaa anteeksi yhdellekään ihmiselle en muille enkä itselleni, haluan vain vihata koko maailmaa, siinä sivussa myös itseäni. Ei ole mitään, en halua mitään, miksi tekisin mitään? Tuntuu, että jokainen teko on myönnytys muille, myönnytys niille, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet minua. Ja kun oikein yllyn lietsomaan vihaa, tuntuu siltä, ettei kukaan ole ymmärtänyt, että olen kaikille vain se tyttö joka tekee kivoja juttuja ja seuraa hiljaisena sivusta sitä mitä muut päättää tehdä. Tai sitten olen itselleni se tyttö joka saa tarpeekseen ja lähtee kotiin mutta ei sielläkään osaa tehdä mitään, paitsi ehkä syödä ja itkeä, ei osaa haluta mitään, ei tahdo mitään, tyttö kuin löysää spagettia, solahtaa muikeista suista sisään ja muikeat suut ovat tyytyväisiä, tai jää tahmaisena kattilan pohjalle lojumaan, jämähtää sinne tönkkönä.
Tuntuu kuin rintakehäni olisi pyöreä levy, jonka keskelle läheiseni tulevat risti-istunnassa istumaan. Minua aina närästää ja puristaa. Minulla ei ole käsiä tuupata heitä pois, ei tahtoa istua heidän päälleen, ja ilman painetta rinnassa olen sitten vain kaksiulotteinen levy, kykenemätön ja huomaamaton. Oli niin tai näin, olen ansassa. Haluan olla vihainen ja katkera, inhoan olla kynnysmatto (vaikka eivät muut sitä huomaa; tällainenhan olen aina ollut, joustava, mitä nyt joskus satunnaisesti räjähdellyt, mutta siitäkin on jo vuosia). Haluan heittää pöydät nurin ja ruuat lattiaan, haluan huutaa ja kiukutella, syyttää kaikesta muita. En tiedä miten voisin, miten saattaisin tehdä jotain joka ei ole järkevää. Enkä edes tiedä kenelle huutaisin, en osaa nähdä kuka minua on kiusannut ja milloin, ja missä tilanteessa siitä saa sanoa. Mitä se enää hyödyttää? Miksi minun pitäisi olla se rakentava, pelastaa perhesuhteet, saatanan saatana?
On vain yksi, jolle uskallan tuoda esiin kaikenlaisia tunteita, mutta eihän kaikki ole hänen syytään.
En halua irrottaa tästä katkeruudesta, vaikka tiedän sen olevan typerää ja tuhoisaa.
--
Ajatus jatkuikin: Tunnen niin voimakkaasti, että jos irrottaisin, antaisin periksi, enkä missään nimessä halua antaa periksi. Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä. Jos nyt lähden ulos tästä asunnosta, annan periksi ylpeydelleni, eikä minulla ole muuta kuin ylpeyteni, minä en tiedä mitään muuta keinoa pitää pääni kuin lukittua, jumiutua. Ja jos minä lopetan tämän, läheiseni voivat huokaista helpotuksesta, heidän ei tarvitse enää kantaa minusta huolta. Minulle se merkitsee: he eivät koskaan tule huomaamaan että ovat kohdelleet minua huonosti, minä annan sen anteeksi ja he pääsevät kuin koirat veräjästä. "Hänellä oli ongelmia, mutta ajan kanssa ne selvisivät, kyllä minä sen tiesin."
Tuo kuvio on kyllä ihan sairas. Looginen, mutta ihan mytyksi kietoutunut. Olla nyt masentunut kostoksi, maailman huonoin kosto kun se osuu pahiten omaan nilkkaan! Mutta sopiva sellaiselle, joka ei tahdo/osaa/uskalla loukata suoraan, ja joka ei osaa (haluta) seistä minkään asian takana niin voimakkaasti, että voisi sen avulla selkeämmin ilmaista tahtoaan tai tunteitaan. Tyytymättömyydellä, hermostuneisuudella, kiukuttelulla, masentuneisuudella tai penseydellä voi jatkuvasti osoittaa toisille, että joku on pielessä. Etteivät vain luulisi, että minä voin hyvin enkä enää tarvitse erityisasemaa!
Mies ja koira lähtivät aamulla eikä minulla ole mitään aikomusta nousta tästä sängystä koko päivänä. Ellei se jostain mystisestä syystä ala houkutella, mutta nyt ei ainakaan kiinnosta. Haluan itkeä ja ulista, haluan voivotella ja piehtaroida, voi minun elämäni, voi tämä vankila ja kurjuuden kusilaari. On paha olo enkä näe mitään miksi yrittäisin muuttaa sen toiseksi. Ei kiinnosta.
Söin aamupalaa: viiliä ja voileipäkeksejä. Luin sähköpostit, facebookin, pari blogia. Sitten käperryin takaisin vällyihin itkemään. Huomasin tehneeni jo kaiken, minkä tänään haluan tehdä, ja sen onnettoman huomion jälkeen itkin lisää.
En halua tehdä mitään, en aio tehdä mitään, en nyt enkä yleensä enkä ikinä, en aio olla ystävällinen kenellekään, en antaa anteeksi yhdellekään ihmiselle en muille enkä itselleni, haluan vain vihata koko maailmaa, siinä sivussa myös itseäni. Ei ole mitään, en halua mitään, miksi tekisin mitään? Tuntuu, että jokainen teko on myönnytys muille, myönnytys niille, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet minua. Ja kun oikein yllyn lietsomaan vihaa, tuntuu siltä, ettei kukaan ole ymmärtänyt, että olen kaikille vain se tyttö joka tekee kivoja juttuja ja seuraa hiljaisena sivusta sitä mitä muut päättää tehdä. Tai sitten olen itselleni se tyttö joka saa tarpeekseen ja lähtee kotiin mutta ei sielläkään osaa tehdä mitään, paitsi ehkä syödä ja itkeä, ei osaa haluta mitään, ei tahdo mitään, tyttö kuin löysää spagettia, solahtaa muikeista suista sisään ja muikeat suut ovat tyytyväisiä, tai jää tahmaisena kattilan pohjalle lojumaan, jämähtää sinne tönkkönä.
Tuntuu kuin rintakehäni olisi pyöreä levy, jonka keskelle läheiseni tulevat risti-istunnassa istumaan. Minua aina närästää ja puristaa. Minulla ei ole käsiä tuupata heitä pois, ei tahtoa istua heidän päälleen, ja ilman painetta rinnassa olen sitten vain kaksiulotteinen levy, kykenemätön ja huomaamaton. Oli niin tai näin, olen ansassa. Haluan olla vihainen ja katkera, inhoan olla kynnysmatto (vaikka eivät muut sitä huomaa; tällainenhan olen aina ollut, joustava, mitä nyt joskus satunnaisesti räjähdellyt, mutta siitäkin on jo vuosia). Haluan heittää pöydät nurin ja ruuat lattiaan, haluan huutaa ja kiukutella, syyttää kaikesta muita. En tiedä miten voisin, miten saattaisin tehdä jotain joka ei ole järkevää. Enkä edes tiedä kenelle huutaisin, en osaa nähdä kuka minua on kiusannut ja milloin, ja missä tilanteessa siitä saa sanoa. Mitä se enää hyödyttää? Miksi minun pitäisi olla se rakentava, pelastaa perhesuhteet, saatanan saatana?
On vain yksi, jolle uskallan tuoda esiin kaikenlaisia tunteita, mutta eihän kaikki ole hänen syytään.
En halua irrottaa tästä katkeruudesta, vaikka tiedän sen olevan typerää ja tuhoisaa.
--
Ajatus jatkuikin: Tunnen niin voimakkaasti, että jos irrottaisin, antaisin periksi, enkä missään nimessä halua antaa periksi. Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä. Jos nyt lähden ulos tästä asunnosta, annan periksi ylpeydelleni, eikä minulla ole muuta kuin ylpeyteni, minä en tiedä mitään muuta keinoa pitää pääni kuin lukittua, jumiutua. Ja jos minä lopetan tämän, läheiseni voivat huokaista helpotuksesta, heidän ei tarvitse enää kantaa minusta huolta. Minulle se merkitsee: he eivät koskaan tule huomaamaan että ovat kohdelleet minua huonosti, minä annan sen anteeksi ja he pääsevät kuin koirat veräjästä. "Hänellä oli ongelmia, mutta ajan kanssa ne selvisivät, kyllä minä sen tiesin."
Tuo kuvio on kyllä ihan sairas. Looginen, mutta ihan mytyksi kietoutunut. Olla nyt masentunut kostoksi, maailman huonoin kosto kun se osuu pahiten omaan nilkkaan! Mutta sopiva sellaiselle, joka ei tahdo/osaa/uskalla loukata suoraan, ja joka ei osaa (haluta) seistä minkään asian takana niin voimakkaasti, että voisi sen avulla selkeämmin ilmaista tahtoaan tai tunteitaan. Tyytymättömyydellä, hermostuneisuudella, kiukuttelulla, masentuneisuudella tai penseydellä voi jatkuvasti osoittaa toisille, että joku on pielessä. Etteivät vain luulisi, että minä voin hyvin enkä enää tarvitse erityisasemaa!
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Kumisevaa tyhjää
Huomasin jo kauan sitten tekeväni paljon asioita, joiden kohdalla en ole lainkaan varma, pidänkö niistä. Suurin osa tekemisistäni aiheutti enemmän ja enemmän päänvaivaa, paljon enemmän tuskaa kuin nautintoa tai edes miellyttävyyttä. Aiemmin elin tavallisesti, niin kuin lähipiirini, pienehkön kaupungin opiskelijat: kävin yliopistoliikunnan circuitissa, kävin luennoilla ja ruokaloissa syömässä, iltaisin kävelemässä tai juoksemassa. Viikonloppuisin oli jollakulla bileet, ja sitten mentiin baariin, yleensä suoraan siihen yhteen samaan, joskus käytiin jossakin sitä ennen. Sunnuntaina oli darra, haettiin leffa, pizza, karkkia. Joka välissä ahdisti.
Itse asiassa muutos tapahtui vasta, kun lähdin vaihtoon. Pelotti. Ei ollut enää rutiineja ja porukkaa, jonka kanssa mennä ja tehdä turvallisesti. Aloin tuntea tarvetta olla hiljaa ja kotona, en halunnutkaan tutustua uusiin ihmisiin tai oppia kieltä tai nähdä kaupungin viileitä paikkoja. Tunsin siitä syyllisyyttä. Lakkasin tekemästä asioita, jotka tuntuivat jonkun muun keksimiltä. Tai jos joku muu pakotti. Vaikka periaatteessa (tottumuksesta? kun en muutakaan tiennyt?) halusin mennä jonnekin ulos uusien ystävieni kanssa, lähteminen oli usein tosi vaikeaa. Usko loppui.
Kotiinpaluu merkitsi ennen kaikkea helpotusta niistä asioista, joita vaihdossa "kuuluu" tehdä. Ei enää pakkoa sosialiseerata, puhua chit-chattia Suomesta ja teeskennellä kiinnostunutta jokaisen uuden tyypin kohdalla. Hitto vie miten kuljin sen "näin pitää opiskelijan tehdä" -tien loppuun, ihan loppuun. Hyvä niin. Kotona odotti aika, tila, koti, turvallinen ympäristö, mutta putosin myös hirveään tyhjyyteen.
Tyhjyyden ensi kokemisesta kesti aika kauan taas siihen, kun pystyin todella toteamaan: minua ei kiinnosta mikään. Voin kertoa, ei mikään miellyttävä huomio itsestä. Ei varsinkaan tässä yhteiskunnassa, jossa joka paikka huutaa yksilöllisyyttä ja jokaisen mahdollisuutta (itse asiassa velvollisuutta) löytää oma juttu, oma paikka, oma intohimo. Katsoin sisäänpäin ja näin tyhjää, ei yhtään mitään. Tai niin surullisen pieniä asioita, että niistä ei saa arkea eikä elämää: tahdoin teekannun, tahdoin myydä tavaroitani kesäaamuna kirppiksellä.
Olen totutellut tyhjyyteen jo jonkin aikaa. Elämässäni on kyllä joitakin hyviä asioita, joita olen todella tahtonut. Ja joitakin pieniä asioita. Ostin teekannun, viljelin palstaa. Joogaretriitille en ole vielä päässyt. On silti niin paljon tyhjyyttä, niin paljon ei-mitään. Suuri tyhjyys tuntuu edelleen todellisimmalta. Se surettaa minua, ja joskus suru siitä, ettei osaa haluta ja tunne siitä, ettei ole ollut mahdollisuutta haluta, iskee oikein voimalla, kun näkee jonkun läheisen oikein kovasti haluavan jotakin, tekevän jotakin josta pitää ja jota haluaa siksi tehdä. Toisaalta, en enää ole niin hädissäni siitä tahtomattomuudesta. Olen ymmärtänyt asioita, joiden vuoksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen; minun energiani on mennyt muuhun: tunteiden kanssa selviämiseen, muiden tarkkailuun, vaivattomana olemiseen, perheen ristiriitojen omassa päässä ratkomiseen.
On oltava niin, että joskus taas tahdon jotakin. Sen on jonakin päivänä noustava sisältäni, jonkin asian, joidenkin asioiden, minun elämäni rakenteiden. Niin sen on oltava. Ja siihen saakka, siihen saakka minä lepään.
Itse asiassa muutos tapahtui vasta, kun lähdin vaihtoon. Pelotti. Ei ollut enää rutiineja ja porukkaa, jonka kanssa mennä ja tehdä turvallisesti. Aloin tuntea tarvetta olla hiljaa ja kotona, en halunnutkaan tutustua uusiin ihmisiin tai oppia kieltä tai nähdä kaupungin viileitä paikkoja. Tunsin siitä syyllisyyttä. Lakkasin tekemästä asioita, jotka tuntuivat jonkun muun keksimiltä. Tai jos joku muu pakotti. Vaikka periaatteessa (tottumuksesta? kun en muutakaan tiennyt?) halusin mennä jonnekin ulos uusien ystävieni kanssa, lähteminen oli usein tosi vaikeaa. Usko loppui.
Kotiinpaluu merkitsi ennen kaikkea helpotusta niistä asioista, joita vaihdossa "kuuluu" tehdä. Ei enää pakkoa sosialiseerata, puhua chit-chattia Suomesta ja teeskennellä kiinnostunutta jokaisen uuden tyypin kohdalla. Hitto vie miten kuljin sen "näin pitää opiskelijan tehdä" -tien loppuun, ihan loppuun. Hyvä niin. Kotona odotti aika, tila, koti, turvallinen ympäristö, mutta putosin myös hirveään tyhjyyteen.
Tyhjyyden ensi kokemisesta kesti aika kauan taas siihen, kun pystyin todella toteamaan: minua ei kiinnosta mikään. Voin kertoa, ei mikään miellyttävä huomio itsestä. Ei varsinkaan tässä yhteiskunnassa, jossa joka paikka huutaa yksilöllisyyttä ja jokaisen mahdollisuutta (itse asiassa velvollisuutta) löytää oma juttu, oma paikka, oma intohimo. Katsoin sisäänpäin ja näin tyhjää, ei yhtään mitään. Tai niin surullisen pieniä asioita, että niistä ei saa arkea eikä elämää: tahdoin teekannun, tahdoin myydä tavaroitani kesäaamuna kirppiksellä.
Olen totutellut tyhjyyteen jo jonkin aikaa. Elämässäni on kyllä joitakin hyviä asioita, joita olen todella tahtonut. Ja joitakin pieniä asioita. Ostin teekannun, viljelin palstaa. Joogaretriitille en ole vielä päässyt. On silti niin paljon tyhjyyttä, niin paljon ei-mitään. Suuri tyhjyys tuntuu edelleen todellisimmalta. Se surettaa minua, ja joskus suru siitä, ettei osaa haluta ja tunne siitä, ettei ole ollut mahdollisuutta haluta, iskee oikein voimalla, kun näkee jonkun läheisen oikein kovasti haluavan jotakin, tekevän jotakin josta pitää ja jota haluaa siksi tehdä. Toisaalta, en enää ole niin hädissäni siitä tahtomattomuudesta. Olen ymmärtänyt asioita, joiden vuoksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen; minun energiani on mennyt muuhun: tunteiden kanssa selviämiseen, muiden tarkkailuun, vaivattomana olemiseen, perheen ristiriitojen omassa päässä ratkomiseen.
On oltava niin, että joskus taas tahdon jotakin. Sen on jonakin päivänä noustava sisältäni, jonkin asian, joidenkin asioiden, minun elämäni rakenteiden. Niin sen on oltava. Ja siihen saakka, siihen saakka minä lepään.
torstai 19. maaliskuuta 2009
Kauhu eli kaikki ne asiat, jotka voivat erottaa minut toisista
Heräsin eilen päiväunilta kamalaan maailmaan. Se oli olemassa vain hetken, ehkä minuutin, mutta paljasti jotakin siitä, mitä olen paennut. Tunne oli silkkaa kauhua, pelkoa siitä, että kaikki, aivan kaikki, on menetetty, ei ole pelastusta. Ei ole selvää eikä merkityksellistä, onko se itseaiheutettua vai minusta riippumatonta, mutta ehkä syy kallistuu hiukan minuun itseeni. Ehkä sitä luonnehtii kohtalonomaisuus, kamala paine, jota ei saa pois, ei, koska se on minun osani. Kauhun vallassa tuntuu, että oikeastaan elämässäni on lähinnä minua muista erottavia asioita, ja vain muutamia (teeskennellysti saavutettuja ja ulkokohtaisia) asioita, jotka yhdistävät minut ihmisiin. Ja nimenomaan niin, että asiat pitävät, tai minä pidän asioiden kautta kiinni ihmisistä, mutta he eivät pidä kiinni minusta, koska ei ole mitään, miksi minusta kannattaisi pitää kiinni.
Kun kauhu uhkaa (ja se on uhannut paljon, suoraan tai epäsuoraan, ja jos sen unohtaa, se hyökkää kun vähiten odottaa enkä minä pidä yllätyksistä), on vaara ryhtyä toimiin, harrastuksiin, työhön, ihmissuhteisiin, ajan viettämiseen ja elämän rakentamiseen toisten tavalla, siksi että tulisi pidetyksi kiinni, siksi ettei tulisi hylätyksi, ettei jäisi yksin. Eikä oikeastaan ole toista tapaa, koska ei ole mitään minun tahtoani, ei ole kompromisseja vaan vain toisten tarpeita, joihin on mukauduttava, sillä vaikkei jonkun muun ajatus miellyttäisikään minua, en osaa sanoa, miten minä sitten tahtoisin. Turha narista, jos ei ole esittää parempaa ehdotusta (miten vihaan tätä ajatusta, miten vanhemmat sisarukset ja heidän liittolaisensa käyttivät tätä hyväksi halutessaan ajaa pienemmän lapsen pelon ja epävarmuuden yli). Enkä minä ole niin omapäinen (pikemminkin miellyttämisenhaluinen!) että tietäisin niin varmaksi, mitä tahdon, että voisin tehdä sen tai päättää tahtoni mukaisesti silläkin uhalla, että toimiani ei hyväksytä. Mitä sitten jää, jos muut kääntävät minulle selkänsä? Miten sellaisen kestää?
Miellyttäminen on kierre: mitä enemmän tekee toisten mieliksi tai yleisen mielipiteen mukaisesti, sitä vaikeampi on nähdä, mitä itse haluaa. Mitä pidemmälle elää jonkun toisen elämää, sitä vaikeampaa on pysäyttää pyörä. Vaikka kyllä se stoppi jossakin vaiheessa tulee...en vain haluaisi hakata päätäni tarpeettoman paljon seinään vain siksi, että en tiedä mitä tahdon ja koska pelkään tulevani hylätyksi. (Vain siksi? Ehkä tuo kuitenkin on aika painava syy.) Luojan kiitos siitä on jo aikaa, kun vähensin pahinta porukassakulkemistani, luojan kiitos olen jo jollakin matkalla, luojan kiitos ihan kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta.
Terve vaan, kauhu, jutellaan kun taas tavataan.
Kun kauhu uhkaa (ja se on uhannut paljon, suoraan tai epäsuoraan, ja jos sen unohtaa, se hyökkää kun vähiten odottaa enkä minä pidä yllätyksistä), on vaara ryhtyä toimiin, harrastuksiin, työhön, ihmissuhteisiin, ajan viettämiseen ja elämän rakentamiseen toisten tavalla, siksi että tulisi pidetyksi kiinni, siksi ettei tulisi hylätyksi, ettei jäisi yksin. Eikä oikeastaan ole toista tapaa, koska ei ole mitään minun tahtoani, ei ole kompromisseja vaan vain toisten tarpeita, joihin on mukauduttava, sillä vaikkei jonkun muun ajatus miellyttäisikään minua, en osaa sanoa, miten minä sitten tahtoisin. Turha narista, jos ei ole esittää parempaa ehdotusta (miten vihaan tätä ajatusta, miten vanhemmat sisarukset ja heidän liittolaisensa käyttivät tätä hyväksi halutessaan ajaa pienemmän lapsen pelon ja epävarmuuden yli). Enkä minä ole niin omapäinen (pikemminkin miellyttämisenhaluinen!) että tietäisin niin varmaksi, mitä tahdon, että voisin tehdä sen tai päättää tahtoni mukaisesti silläkin uhalla, että toimiani ei hyväksytä. Mitä sitten jää, jos muut kääntävät minulle selkänsä? Miten sellaisen kestää?
Miellyttäminen on kierre: mitä enemmän tekee toisten mieliksi tai yleisen mielipiteen mukaisesti, sitä vaikeampi on nähdä, mitä itse haluaa. Mitä pidemmälle elää jonkun toisen elämää, sitä vaikeampaa on pysäyttää pyörä. Vaikka kyllä se stoppi jossakin vaiheessa tulee...en vain haluaisi hakata päätäni tarpeettoman paljon seinään vain siksi, että en tiedä mitä tahdon ja koska pelkään tulevani hylätyksi. (Vain siksi? Ehkä tuo kuitenkin on aika painava syy.) Luojan kiitos siitä on jo aikaa, kun vähensin pahinta porukassakulkemistani, luojan kiitos olen jo jollakin matkalla, luojan kiitos ihan kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta.
Terve vaan, kauhu, jutellaan kun taas tavataan.
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Juhlat
Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.
Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...
Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.
Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!
Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?
Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...
Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.
Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!
Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Oma tahto
Maailmaani on ilmaantunut pieni työhaaste. Mahdollisuus vasta, mutta sellainen, jonka vuoksi saan jo tehdä hieman työtä. Olen iloinen, tietysti, työ on sellaista, jota olen toivonut, mutta myös huolissani. Kaikki epävarmuudet nousevat pelkoina ja kysymyksinä mieleen - tietoiseen ja tiedostamattomaan. Unessa seuraa painostava olo, että olen ansassa tai minua varjostetaan. Työn mahdollisuuskin tuntuu paineena kaiken yllä, vie minulta vapauden, kuristaa minut muottiin. Huomaan ahdistavan paljon uhrautuvasta tavastani elää, elää muiden sääntöjen keskellä, elää sanattomien sääntöjen varjossa.
Olen tiedostanut tuon tavan jo pitkään ja tavoitellut epämääräistä 'omaa elämää', mutta siitä on vaikea päästä eroon. On tavattoman hankalaa löytää mitään omaa tahtoa, kun paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona. Eikä kukaan ole (ainakaan aikoihin) sanonut minulle, miten minun pitäisi elää, mutta minä poimin ne määräykset milloin mistäkin ympäriltäni vaikka väkisin; en minä osaa etsiä suuntimia sisältäni. Tai ehkä olen jo vähän oppinut, tai opettelen ainakin (suuntaava keskeneräisyys on niin helppo nähdä ei-osaamisena, mutta kai sekin on jo jotain että osaa huomata tällaisia tasoja elämästään): sanon, kun minusta tuntuu pahalta, ja yhä useammin kipeänkin tunteen vallitessa en ajattele oloa sellaisena, joka tuhoaa minut ja jota pitää paeta mutta joka yhtä kaikki jää tuhon uhkana leijumaan huoneeseeni, vaan sellaisena, jota voin katsella ja kuunnella ja elää sen kanssa, eikä minun niin ollen tarvitse pelätä sen iskevän seuraavana heikkona hetkenä. Nuo suuntimet ovat vain niin syviä ja alkukantaisia, että niiden yhteyttä arkipäivään ("haluatko pukeutua näin vai näin" tai "mitä mieltä olet tästä ja tästä" tai "tuohan on hieno harrastus eikö vain") on vaikea nähdä.
Olen toivonut, että voisin tehdä päätöksiä yhtä helposti ja varmasti kuin ympärilläni näkemäni ihmiset näyttävät tekevän (sehän tuo tietysti turvaa, teen oikein kun teen näin, mutta viime aikoina tämäkin on johtanut paineeseen, hirveän voimakas tahto katsoa miten ihmiset toimivat ja toimia sitten itse samalla tavalla). Vaikka kai se on harhaa: ei kenenkään toiminta ole vain syvän yksilöllisyyden tuotosta. Useimpia ei vain kiinnosta heidän omat motiivinsa tai he eivät uskalla katsoa niitä. Minun on pakko, koska minussa elää suuri rehellisyyden kaipuu, ja olen tullut tieni päähän matkimisessa: sen huomaaminen, että en oikeastaan ole innoissani oiken minkään suhteen elämässäni, koska kaikki tuntuu niin ulkokohtaiselta, on kertakaikkisen tyrmistyttävää. Sitä paitsi olen sellaisessa elämäntilanteessa, että ympäröivät viitekehykset murenevat tai muuttavat muotoaan niin radikaalisti, että en voi enää nojautua niihin: täytyy itsenäistyä, muotoilla oma elämänsä. Kaikkein suurimmissa ja elämää vaikkapa ajan ja paikan ja läheisimpien ihmisten kautta määrittävissä kysymyksissä ei vain voi toimia niin kuin joku muu tai jotkut muut. Hitto, se kaikki pitää ratkaista itse, mutta minun on oltava kärsivällinen ja lempeä, koska harjoittelen vasta edellytyksiä sille, että oman tahdon tunnistaminen on ylipäänsä mahdollista.
Olen tiedostanut tuon tavan jo pitkään ja tavoitellut epämääräistä 'omaa elämää', mutta siitä on vaikea päästä eroon. On tavattoman hankalaa löytää mitään omaa tahtoa, kun paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona. Eikä kukaan ole (ainakaan aikoihin) sanonut minulle, miten minun pitäisi elää, mutta minä poimin ne määräykset milloin mistäkin ympäriltäni vaikka väkisin; en minä osaa etsiä suuntimia sisältäni. Tai ehkä olen jo vähän oppinut, tai opettelen ainakin (suuntaava keskeneräisyys on niin helppo nähdä ei-osaamisena, mutta kai sekin on jo jotain että osaa huomata tällaisia tasoja elämästään): sanon, kun minusta tuntuu pahalta, ja yhä useammin kipeänkin tunteen vallitessa en ajattele oloa sellaisena, joka tuhoaa minut ja jota pitää paeta mutta joka yhtä kaikki jää tuhon uhkana leijumaan huoneeseeni, vaan sellaisena, jota voin katsella ja kuunnella ja elää sen kanssa, eikä minun niin ollen tarvitse pelätä sen iskevän seuraavana heikkona hetkenä. Nuo suuntimet ovat vain niin syviä ja alkukantaisia, että niiden yhteyttä arkipäivään ("haluatko pukeutua näin vai näin" tai "mitä mieltä olet tästä ja tästä" tai "tuohan on hieno harrastus eikö vain") on vaikea nähdä.
Olen toivonut, että voisin tehdä päätöksiä yhtä helposti ja varmasti kuin ympärilläni näkemäni ihmiset näyttävät tekevän (sehän tuo tietysti turvaa, teen oikein kun teen näin, mutta viime aikoina tämäkin on johtanut paineeseen, hirveän voimakas tahto katsoa miten ihmiset toimivat ja toimia sitten itse samalla tavalla). Vaikka kai se on harhaa: ei kenenkään toiminta ole vain syvän yksilöllisyyden tuotosta. Useimpia ei vain kiinnosta heidän omat motiivinsa tai he eivät uskalla katsoa niitä. Minun on pakko, koska minussa elää suuri rehellisyyden kaipuu, ja olen tullut tieni päähän matkimisessa: sen huomaaminen, että en oikeastaan ole innoissani oiken minkään suhteen elämässäni, koska kaikki tuntuu niin ulkokohtaiselta, on kertakaikkisen tyrmistyttävää. Sitä paitsi olen sellaisessa elämäntilanteessa, että ympäröivät viitekehykset murenevat tai muuttavat muotoaan niin radikaalisti, että en voi enää nojautua niihin: täytyy itsenäistyä, muotoilla oma elämänsä. Kaikkein suurimmissa ja elämää vaikkapa ajan ja paikan ja läheisimpien ihmisten kautta määrittävissä kysymyksissä ei vain voi toimia niin kuin joku muu tai jotkut muut. Hitto, se kaikki pitää ratkaista itse, mutta minun on oltava kärsivällinen ja lempeä, koska harjoittelen vasta edellytyksiä sille, että oman tahdon tunnistaminen on ylipäänsä mahdollista.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Suru
En yhtään ihmettele, miksi minä (enkä suinkaan ole ainoa) pakenen jotakin. Nämä olot eivät ole mukavia. Hitto vie, nämä olot ovat kammottavia! Olen yksin, aivan yksin, jostain kumpuaa syvää surua, enkä oikein osaa kohdentaa sitä mihinkään enkä antaa sille mielekkäitä merkityksiä. Silti (ainakin pahimman hälvettyä) hyväksyn sen, annan sen olla, sanon: jotakin purkautui, vaikken vielä huomaakaan oloani kevyemmäksi. En käsittele kysymystä siitä, kuinka paljon surua yhdessä 26-vuotiaassa ihmisessä voi olla; kohtuus on ylitetty jo ajat sitten. Ja silti, tiedän, tämä on elämää, ei niin vakavaa, jos usein olenkin surullinen niin joskus olen myös iloinen, ja rakkautta täynnä, nokkela, tai vihainen. Surua nyt vain tulee, ja jos en anna sen tulla, ei tule muitakaan aitoja tunteita eikä varsinkaan tarpeita. Ja tiedän samalla olevani kyllästynyt siihen, etten saa kosketusta itseeni, etten tunnista tarpeitani enkä osaa olla tyytyväinen päätöksiini. On silti vaikeaa antaa surulle paikka. Sitä kun ei voi vain osoittaa; sen kanssa pitää elää. Niin kauan kuin sitä riittää.
Ehkä voin suhteuttaa suruani siihen, että pelkäsin samoja oloja jo kymmenisen vuotta sitten. Selätin surun väkisin, vanhoilla konsteilla: reipastumalla, rutiineilla, tekemällä samoja asioita kuin ihmiset ympärilläni ja saamalla nautinnon tekemällä sellaisia asioita, joista muut tuntuivat iloitsevan. Ilonsa siinäkin; ainakin kuuluu porukkaan. Mutta eihän suru lähtenyt, se laimeni, väsyi, koteloitui noustakseen aika ajoin sopivissa tilanteissa muistuttamaan olemassaolostaan.
Nyt se on tässä. Voin nyt tutustua siihen. Katsoa sitä silmiin, ymmärtäväisesti, kysyä mitä asiaa sillä on. Useimmiten suora kysymys ei tuota tulosta, vaan täytyy vain olla hiljaa ja ymmärtää. Se on kyllä raskasta. Siksi joskus täytyy sulkea hanat ja sanoa: tämä riittää tällä kertaa, nyt on toisten juttujen vuoro. Suru tulee kyllä taas vuoroon.
Ei ihme, että surutyö on työ.
Ehkä voin suhteuttaa suruani siihen, että pelkäsin samoja oloja jo kymmenisen vuotta sitten. Selätin surun väkisin, vanhoilla konsteilla: reipastumalla, rutiineilla, tekemällä samoja asioita kuin ihmiset ympärilläni ja saamalla nautinnon tekemällä sellaisia asioita, joista muut tuntuivat iloitsevan. Ilonsa siinäkin; ainakin kuuluu porukkaan. Mutta eihän suru lähtenyt, se laimeni, väsyi, koteloitui noustakseen aika ajoin sopivissa tilanteissa muistuttamaan olemassaolostaan.
Nyt se on tässä. Voin nyt tutustua siihen. Katsoa sitä silmiin, ymmärtäväisesti, kysyä mitä asiaa sillä on. Useimmiten suora kysymys ei tuota tulosta, vaan täytyy vain olla hiljaa ja ymmärtää. Se on kyllä raskasta. Siksi joskus täytyy sulkea hanat ja sanoa: tämä riittää tällä kertaa, nyt on toisten juttujen vuoro. Suru tulee kyllä taas vuoroon.
Ei ihme, että surutyö on työ.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Mielen poimuista
Mielen kerrostumat eivät tunnu loppuvan. Sitä oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa jotakin uutta, tuntee elämässä olevan jotakin järkeä, kunnes paljastuu, ettei tämäkään oivallus muuttanut kaikkea, ja oivalluksen alta paljastuu uusi pulma, jota alkaa kiertää, useimmiten jossakin määrin ahdistuen, ja sitten joskus siitä taas oivaltaa jotakin uutta. Parasta kai olisi lakata toivomasta, että mikään oivallus muuttaisi minua, koska mikäli muutos tapahtuukin, se on monen oivalluksen summa ja tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä oikein edes huomaa. Siksi tämä kehä on väsyttävä, vaikka uskonkin sen vievän parempaan suuntaan. Pakko niin on uskoa, koska enää ei voi perääntyäkään.
On kyllä kummallista, miten niin sanotusti tavallisessa (ei esim. väkivaltaisessa) perheessä voi asiat mennä ihan vinksin vonksin. Miten ihmiset eivät näe toisiaan, miten lapset alistuvat vanhempien valtaan, miten toiset lähtevät ja toiset jäävät, miten paljon inhimillisiä tarpeita jää tyydyttymättä. Äidillä oli vitsi: Koulussa viattomasti pyydetään piirtämään "perhe", ja millainen katastrofi siitä tulee. Minä en ymmärtänyt: miksei perhe voisi olla hyvä, ylpeyttä aiheuttava aihe lapselle. Tai että eikö sen pitäisi olla (en minä itse oikein koskaan ylpeyttä tuntenut). Äiti vitsaili aikuisten vitsejä - kyllä minä nyt tiedän, että kaikkien perheissä on jotakin kummallista. Mutta lapsena minulle tuli tuosta jutusta aina hämmentynyt, surullinen olo. Vähän vieras: äiti ei enää tuntunut olevan minun puolellani. En oikein ymmärtänyt. Vähän myöhemmin alkoi tuntua, että äiti kuittasi kaiken perheessämme olevan ja mahdollisen hankaluuden sillä, että perheet nyt vain ovat sellaisia ja on typerää kuvitellakaan mitään muuta. Mutta ihan oikeasti minä olisin halunnut onnellisen perheen.
On kyllä kummallista, miten niin sanotusti tavallisessa (ei esim. väkivaltaisessa) perheessä voi asiat mennä ihan vinksin vonksin. Miten ihmiset eivät näe toisiaan, miten lapset alistuvat vanhempien valtaan, miten toiset lähtevät ja toiset jäävät, miten paljon inhimillisiä tarpeita jää tyydyttymättä. Äidillä oli vitsi: Koulussa viattomasti pyydetään piirtämään "perhe", ja millainen katastrofi siitä tulee. Minä en ymmärtänyt: miksei perhe voisi olla hyvä, ylpeyttä aiheuttava aihe lapselle. Tai että eikö sen pitäisi olla (en minä itse oikein koskaan ylpeyttä tuntenut). Äiti vitsaili aikuisten vitsejä - kyllä minä nyt tiedän, että kaikkien perheissä on jotakin kummallista. Mutta lapsena minulle tuli tuosta jutusta aina hämmentynyt, surullinen olo. Vähän vieras: äiti ei enää tuntunut olevan minun puolellani. En oikein ymmärtänyt. Vähän myöhemmin alkoi tuntua, että äiti kuittasi kaiken perheessämme olevan ja mahdollisen hankaluuden sillä, että perheet nyt vain ovat sellaisia ja on typerää kuvitellakaan mitään muuta. Mutta ihan oikeasti minä olisin halunnut onnellisen perheen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)