Suretus

Tietyllä tavalla minulle maailma on vankila. Maailma on täynnä muureja, täynnä esteitä, estoja ja häpeää. Minulle maailma on pakkoja ja täytyjä, ja sitten ei-pystyjä ja ei-haluja. Minulle ei maailma ole mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei haluja tai vapauksia. Minä en osaa haluta mitään.

Minun ystäväni on aktiivinen. Hän suhtautuu elämään positiivisesti, hän ei tunne paniikkia, hän uskoo osaamiseensa. Hän ei ole typerä tai naiivi eikä hänellä aina kaikki onnistu, ei nyt eikä aikaisemmin, mutta hän on läsnä elämässään ja luottaa siihen.

Minä tulen poissaolon jälkeen kotiin ja vihaan elämääni. Katson sitä, ja näen surkeutta, elähtäneisyyttä. Minä katson sitä, enkä uskalla tehdä sille mitään. Minä näen sen selvästi, minä näen nyt sen, mitä minä siitä olen jo pitkään ajatellut, ja se elämä ei ole sellainen, jonka haluan. Minä haluan muuttua, en paeta, muuttaa, muuttua.

Minun ystävälläni on harrastuksia. Hän menee paikkoihin, ihmisryhmiin, ja puhuu ihmisille. Ihmiset puhuvat hänelle, hän menee uudestaan harrastamaan, ja puhuu niiden ihmisten kanssa taas. Hän oppii, hän uskaltaa oppia, uskaltaa ihastua uuteen harrastukseen, uskaltaa kertoa harrastuksestaan. Hän nauttii harrastuksistaan, hän haluaa harrastaa ja siksi hän harrastaa, eikä siinä ole juuri mitään sen kummempaa.

Kun hän harrastaa, minä voisin haljeta raivosta. Minä voisin olla vihainen, koska hän harrastaa eikä ole minun kanssani niin kuin minä olisin hänen kanssaan, koska minulla ei ole harrastuksia. Minä voisin haljeta mustasukkaisuudesta, koska hänen aikansa kuluu toisaalla. Minä voisin haljeta kateudesta, koska hänellä on lupa harrastaa, mutta minulla ei ole. Minä voisin olla hiljaa loukkaantunut, koska minua ei näy harrastusten takaa.

Minä voisin, ja joskus minä teenkin jotain noista, mutta enimmäkseen minä tiedän, että ystäväni harrastukset ovat jotakin, mitä hän haluaa tehdä, jotakin hänelle tärkeää, osa hänen elämäänsä, eikä minulla ole oikeutta eikä mitään kunnon syytä kommentoida niitä tai häntä. Minä tiedän, että se, että minä en uskalla harrastaa, ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi uskaltaa. Tiedän että se, että minä en pidä elämästäni ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi pitää omastaan. Että jos minä en pidä itsestäni, hänkään ei saisi pitää itsestään. Jos en minä arvosta, ja niin edelleen.

Kun minä katson häntä hänen elämässään, minä näen kaikkea sellaista, jota olen aina halunnut. En tarkoita yksittäisiä harrastuksia, ei, se on yhdentekevää. Minä näen rohkeutta, luontaista uskallusta toimia. Minä näen ihmisen, joka menee paikkoihin eikä pyydä sitä anteeksi, eikä myöskään pöyhkeile sillä tai tee siitä numeroa, menee vain, menee ja tekee, tekee ja pitää tekemästään. Minä näen elämän, ja minä tulen valtavan surulliseksi, koska näen toiveen, josta luovuin jo kauan sitten.

Minä näen kauan sitten tekemäni ratkaisun, etääntymisen toiminnasta, toiminnan halveksumisen. Minä näen että tein sen jotta rohkeuden puute ja häpeä sen tilalla eivät vaivaisi minua enää vaan olisin oikeastaan fiksumpi kuin kaikki muut enkä todellakaan haluaisikaan mitään harrastuksia mitä muilla ikinä sattuikaan olemaan. Minä ratkaisin sen niin, koska vajavuuden vuoksi erkaantuminen tuntui liian pahalta.

Mutta ei minun toiveeni lakannut olemasta olemassa, toiveeni elämästä, toiveeni kuulumisesta, toiveeni yhtenäisyydestä, toiveeni harrastuksesta. 12-vuotiaana minä luulin, että on jo myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Tunsin myös olevani myöhässä, kun olin kai jo 10 kun aloitin pianonsoiton. Eikä sillä väliä, oliko minulla harrastuksia vai ei, olihan minulla joitakin, mutta tunsin itseni kaikissa enemmän tai vähemmän sivulliseksi. En uskaltanut kehittyä, en tiennyt että minulla olisi lupa, en voinut heittäytyä. Jossakin takana oli aina ihmeellinen tieto siitä, että en minä kuitenkaan ihan oikeasti tätä opi. Eikä silloin opi, jos tietää jo entuudestaan, ettei opi.

Kummallista on tietysti se, että minä osasin. Minua kehuttiin ainakin yhtä paljon kuin muita. Ei sillä väliä, tunsin kuitenkin olevani aina huonompi. Jollakin merkillisellä tavalla, jotakin aina oli, jokin teki minusta lähtökohtaisesti vääränlaisen, mahdottoman hyväksyä, mahdottoman olla joukon tasa-arvoinen jäsen.

Ja minä näen nyt ystäväni tasa-arvoisena monissa joukoissa, rohkeana, innokkaana, hyväksyttynä, ja minua surettaa kaikki se, mitä minä olen menettänyt, kun olen pitänyt itseäni niin vääränä. Minä näen toiveeni, ja minua surettaa kuinka olen hylännyt sen. Minua surettaa se, kuinka ikävältä elämäni tuntuu, kun tiedän, että elämästä voi pitää ja se on ihan totta. Surettaa että elämässä on monia asioita joista iloita, enkä minä ole osannut. Surettaa kaikki mukavat asiat, jotka minulta ovat menneet ohi. Minua surettaa, ja minä suren.