Maailmaani on ilmaantunut pieni työhaaste. Mahdollisuus vasta, mutta sellainen, jonka vuoksi saan jo tehdä hieman työtä. Olen iloinen, tietysti, työ on sellaista, jota olen toivonut, mutta myös huolissani. Kaikki epävarmuudet nousevat pelkoina ja kysymyksinä mieleen - tietoiseen ja tiedostamattomaan. Unessa seuraa painostava olo, että olen ansassa tai minua varjostetaan. Työn mahdollisuuskin tuntuu paineena kaiken yllä, vie minulta vapauden, kuristaa minut muottiin. Huomaan ahdistavan paljon uhrautuvasta tavastani elää, elää muiden sääntöjen keskellä, elää sanattomien sääntöjen varjossa.
Olen tiedostanut tuon tavan jo pitkään ja tavoitellut epämääräistä 'omaa elämää', mutta siitä on vaikea päästä eroon. On tavattoman hankalaa löytää mitään omaa tahtoa, kun paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona. Eikä kukaan ole (ainakaan aikoihin) sanonut minulle, miten minun pitäisi elää, mutta minä poimin ne määräykset milloin mistäkin ympäriltäni vaikka väkisin; en minä osaa etsiä suuntimia sisältäni. Tai ehkä olen jo vähän oppinut, tai opettelen ainakin (suuntaava keskeneräisyys on niin helppo nähdä ei-osaamisena, mutta kai sekin on jo jotain että osaa huomata tällaisia tasoja elämästään): sanon, kun minusta tuntuu pahalta, ja yhä useammin kipeänkin tunteen vallitessa en ajattele oloa sellaisena, joka tuhoaa minut ja jota pitää paeta mutta joka yhtä kaikki jää tuhon uhkana leijumaan huoneeseeni, vaan sellaisena, jota voin katsella ja kuunnella ja elää sen kanssa, eikä minun niin ollen tarvitse pelätä sen iskevän seuraavana heikkona hetkenä. Nuo suuntimet ovat vain niin syviä ja alkukantaisia, että niiden yhteyttä arkipäivään ("haluatko pukeutua näin vai näin" tai "mitä mieltä olet tästä ja tästä" tai "tuohan on hieno harrastus eikö vain") on vaikea nähdä.
Olen toivonut, että voisin tehdä päätöksiä yhtä helposti ja varmasti kuin ympärilläni näkemäni ihmiset näyttävät tekevän (sehän tuo tietysti turvaa, teen oikein kun teen näin, mutta viime aikoina tämäkin on johtanut paineeseen, hirveän voimakas tahto katsoa miten ihmiset toimivat ja toimia sitten itse samalla tavalla). Vaikka kai se on harhaa: ei kenenkään toiminta ole vain syvän yksilöllisyyden tuotosta. Useimpia ei vain kiinnosta heidän omat motiivinsa tai he eivät uskalla katsoa niitä. Minun on pakko, koska minussa elää suuri rehellisyyden kaipuu, ja olen tullut tieni päähän matkimisessa: sen huomaaminen, että en oikeastaan ole innoissani oiken minkään suhteen elämässäni, koska kaikki tuntuu niin ulkokohtaiselta, on kertakaikkisen tyrmistyttävää. Sitä paitsi olen sellaisessa elämäntilanteessa, että ympäröivät viitekehykset murenevat tai muuttavat muotoaan niin radikaalisti, että en voi enää nojautua niihin: täytyy itsenäistyä, muotoilla oma elämänsä. Kaikkein suurimmissa ja elämää vaikkapa ajan ja paikan ja läheisimpien ihmisten kautta määrittävissä kysymyksissä ei vain voi toimia niin kuin joku muu tai jotkut muut. Hitto, se kaikki pitää ratkaista itse, mutta minun on oltava kärsivällinen ja lempeä, koska harjoittelen vasta edellytyksiä sille, että oman tahdon tunnistaminen on ylipäänsä mahdollista.
4 kommenttia:
Pitkällähän sä olet, kun tuon kaiken pystyt kohtaamaan! Moni posottaa koko elämänsä ulkonaisiin ihanteisiin tuijottaen, kyselemättä mitään tuontapaistakaan. Yritä armahtaa itseäsi, hakeudu susta aidosti välittävien ihmisten läheisyyteen varastoimaan itseesi lämpöä ja rauhaa. Luota siihen, että omana ihmisenäsi, just tuollaisena epävarmanakin, sussa on paljon rakastettavaa. Rehellisyytesi on ihailtavaa, saatpa nähdä että se auttaa pitkälle.
t
kottarainen,
joka toivoo että vinkit avittivat
Siis ne meilivinkit!
Sitä voi tahtoa tahtoa, ja sitten odottaa, mitä muotoutuu. Ennen kaikkea luulen et kyse on prosessista. Ja se on joskus raivostuttavan hidas...
On kyllä nopeampikin tie: se on se, että on joku, joka tosissaan sanoo, miten sinun pitäisi elää (yleensä implisiittisesti, ei aukikirjoitettuna), ja jota tavallaan kuuntelet mutta jonka kanssa olet eri mieltä, ja siten voit torhistautua hänen sanomistaan vasten, että ei se ainakaan noin mene, että et tahdo tätä. (Sitä kutsutaan myös kognitiiviseksi dissonanssiksi ja sen ratkaisemiseksi tietoisella tasolla.) Tavallaan tämä on hassunkurinen paradoksi: itse piirtyy esiin juuri uhkaavissa, painostavissa olosuhteissa, jotka ovat kuitenkin sen kokoiset, etteivät ne vain muserra. ("paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona")
Oma tahtoni ainakin muodostuu aika usein toisen tahtoa (hyvää tarkoittavaa tahtoa) vasten. Itsellisyyden ilmoittamisesta seuraa riemua ja tarmokkuutta.
Se on kumma prosessi, ja sen takia en osaa mieltää enää niin selvästi ahdistavia oloja sillä lailla vihamielisinä tai mieliharmina: tiedän, että ne piirtävät tahtoani esiin, ja tiedän, että sekin on tarpeen.
En usko, että ihmiset tekevät päätöksiä helposti ja varmasti. Tai ainakaan eivät useimmat... :D Emmehän me muuten ahdistuisi erilaisuudesta jne.
Ehkä suunnitelmallisuus, päättäminen ja tahtominen kuulostavat helposti liian instantilta, mutta eivät ne ole sitä. Jotta päätös voisi muotoutua kypsyen, tarvitaan ajelehtimistakin... minusta oli mielenkiintoista lukea mm. siitä, että yli kolmikymppisiksi ajelehtineet ihmiset (aihe sattuneesta syystä kiinnostaa itseäni :D) yllättäen suhtautuvat elämäänsä hyväksyvämmin ja tyytyväisemmin kuin perinteisin mittapuin "ne joiden elämä on raiteillaan" eli työelämään sijoittaneet ja perheen perustaneet. Ajelehtimisestakin siis opitaan tärkeitä elämänhallintataitoja... ehkä se, mitä yhteiskunnassamme kutsutaan herkästi ajelehtimiseksi, onkin jotakin perin olennaista? Ajan ja armon antamista, epävarmuuden hyväksymistä? Itse jouduin huomaamaan, että kun minulle viimein tarjottiin vakityöpaikkaa unelma-alalta, en halunnutkaan ottaa sitä vastaan vaan itse asiassa tahdoin jäädä ajelehtimaan, koska niin on helpompi kunnioittaa työtään ja pitää siitä. Samalla tavalla, kun viimein aloin seukata sellaisen miehen kanssa, joka oli avoin lapsien ajatukselle, pystyin toteamaan, että en tahdo, minussa ei ole sellaista ääntä, haluan mieluummin vapauden ajatella ja olla kuin taloudellisen pinteen ja toisten 24/7 palvelemisen. Tietysti tällaiset ratkaisut ovat hiton pelottavia, koska niiden takia on niin helppoa tulla leimatuksi ja on helppoa selittää itselleen, että nyt teen sen ja sen ihmisen onnettomaksi kun olen näin mahdoton. (Toisaalta siihen toisten mahdolliseen tyrmistykseen voi valmistautua ja luvata itselleen, että siitä pahastuminen on ihan okei mutta että siitä huolimatta päätös on itsen ja sillä siisti,hyväksyivät muut sitä tai eivät. Parhaimmillaan siitä virittyy hyvä keskustelu.)
Mmh, tiedän hyvin tuon muottiin kuristumisen tunteen. Siihen liittyy se kysymys, pystyykö muotin venyttämään itselleen mukavaksi.
Tiedätkö, minusta kuulostaa, että sinun tahtoasi ilmenee jo siinä, jokaisissa noissa sanoissa, siinä on tietty rakenne, jäsennys, sisältö. Ulkoa päin olisi helppoa ajatella (jos tahtoisi) että siinä on ihminen, joka päättää varmasti, tahtoo varmasti jotakin, vaikkei ehkä tietoisena tahdostaan.
Kottarainen,
niin, kai, kyllä mä jotenkin noin ajattelenkin ja yritän toimia; silti välillä tuntuu että kyseenalaistamaton elämä olisi niiiin paljon helpompaa! Sitä miettii että mitä ihmeen kruunua tällä kärsimyksellä oikein tavoittelee... Arvokkaat vinkit ovat vielä korvan takana, kun oma aikaisempi toimintani yllättäen tuotti tämän nykyisen työmahdollisuuden. Mutta kannustuksesi oli enemmän kuin tarpeen!
Veloena,
kognitiivisessa dissonanssissa on itua! Yleensä ristiriitatilanteessa tunnen voimakkaana pelon ja surun ja pettymyksen, joka kai perustuu uskomukselle, että jos ei päädytä konsensukseen, minä olen vääränlainen ja minua ei hyväksytä. Sen sijaan voisin nähdä ristiriidoissa mahdollisuuden muotoilla (usein niin valjulta tuntuva) oma tahto ja mielipide aivan erilaista kantaa vastaan. Hienoa!
Myös kuvaamasi riski kuulostaa tutulta: "Tietysti tällaiset ratkaisut ovat hiton pelottavia, koska niiden takia on niin helppoa tulla leimatuksi ja on helppoa selittää itselleen, että nyt teen sen ja sen ihmisen onnettomaksi kun olen näin mahdoton." ...mutta ei kai se ihan noinkaan voi mennä... :D
Lähetä kommentti