Ehkä vihdoin löysin masennuksen, jota olen vuosia kaivannut.
Mies ja koira lähtivät aamulla eikä minulla ole mitään aikomusta nousta tästä sängystä koko päivänä. Ellei se jostain mystisestä syystä ala houkutella, mutta nyt ei ainakaan kiinnosta. Haluan itkeä ja ulista, haluan voivotella ja piehtaroida, voi minun elämäni, voi tämä vankila ja kurjuuden kusilaari. On paha olo enkä näe mitään miksi yrittäisin muuttaa sen toiseksi. Ei kiinnosta.
Söin aamupalaa: viiliä ja voileipäkeksejä. Luin sähköpostit, facebookin, pari blogia. Sitten käperryin takaisin vällyihin itkemään. Huomasin tehneeni jo kaiken, minkä tänään haluan tehdä, ja sen onnettoman huomion jälkeen itkin lisää.
En halua tehdä mitään, en aio tehdä mitään, en nyt enkä yleensä enkä ikinä, en aio olla ystävällinen kenellekään, en antaa anteeksi yhdellekään ihmiselle en muille enkä itselleni, haluan vain vihata koko maailmaa, siinä sivussa myös itseäni. Ei ole mitään, en halua mitään, miksi tekisin mitään? Tuntuu, että jokainen teko on myönnytys muille, myönnytys niille, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet minua. Ja kun oikein yllyn lietsomaan vihaa, tuntuu siltä, ettei kukaan ole ymmärtänyt, että olen kaikille vain se tyttö joka tekee kivoja juttuja ja seuraa hiljaisena sivusta sitä mitä muut päättää tehdä. Tai sitten olen itselleni se tyttö joka saa tarpeekseen ja lähtee kotiin mutta ei sielläkään osaa tehdä mitään, paitsi ehkä syödä ja itkeä, ei osaa haluta mitään, ei tahdo mitään, tyttö kuin löysää spagettia, solahtaa muikeista suista sisään ja muikeat suut ovat tyytyväisiä, tai jää tahmaisena kattilan pohjalle lojumaan, jämähtää sinne tönkkönä.
Tuntuu kuin rintakehäni olisi pyöreä levy, jonka keskelle läheiseni tulevat risti-istunnassa istumaan. Minua aina närästää ja puristaa. Minulla ei ole käsiä tuupata heitä pois, ei tahtoa istua heidän päälleen, ja ilman painetta rinnassa olen sitten vain kaksiulotteinen levy, kykenemätön ja huomaamaton. Oli niin tai näin, olen ansassa. Haluan olla vihainen ja katkera, inhoan olla kynnysmatto (vaikka eivät muut sitä huomaa; tällainenhan olen aina ollut, joustava, mitä nyt joskus satunnaisesti räjähdellyt, mutta siitäkin on jo vuosia). Haluan heittää pöydät nurin ja ruuat lattiaan, haluan huutaa ja kiukutella, syyttää kaikesta muita. En tiedä miten voisin, miten saattaisin tehdä jotain joka ei ole järkevää. Enkä edes tiedä kenelle huutaisin, en osaa nähdä kuka minua on kiusannut ja milloin, ja missä tilanteessa siitä saa sanoa. Mitä se enää hyödyttää? Miksi minun pitäisi olla se rakentava, pelastaa perhesuhteet, saatanan saatana?
On vain yksi, jolle uskallan tuoda esiin kaikenlaisia tunteita, mutta eihän kaikki ole hänen syytään.
En halua irrottaa tästä katkeruudesta, vaikka tiedän sen olevan typerää ja tuhoisaa.
--
Ajatus jatkuikin: Tunnen niin voimakkaasti, että jos irrottaisin, antaisin periksi, enkä missään nimessä halua antaa periksi. Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä. Jos nyt lähden ulos tästä asunnosta, annan periksi ylpeydelleni, eikä minulla ole muuta kuin ylpeyteni, minä en tiedä mitään muuta keinoa pitää pääni kuin lukittua, jumiutua. Ja jos minä lopetan tämän, läheiseni voivat huokaista helpotuksesta, heidän ei tarvitse enää kantaa minusta huolta. Minulle se merkitsee: he eivät koskaan tule huomaamaan että ovat kohdelleet minua huonosti, minä annan sen anteeksi ja he pääsevät kuin koirat veräjästä. "Hänellä oli ongelmia, mutta ajan kanssa ne selvisivät, kyllä minä sen tiesin."
Tuo kuvio on kyllä ihan sairas. Looginen, mutta ihan mytyksi kietoutunut. Olla nyt masentunut kostoksi, maailman huonoin kosto kun se osuu pahiten omaan nilkkaan! Mutta sopiva sellaiselle, joka ei tahdo/osaa/uskalla loukata suoraan, ja joka ei osaa (haluta) seistä minkään asian takana niin voimakkaasti, että voisi sen avulla selkeämmin ilmaista tahtoaan tai tunteitaan. Tyytymättömyydellä, hermostuneisuudella, kiukuttelulla, masentuneisuudella tai penseydellä voi jatkuvasti osoittaa toisille, että joku on pielessä. Etteivät vain luulisi, että minä voin hyvin enkä enää tarvitse erityisasemaa!
2 kommenttia:
"Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä."
Entä jos ei kertoisi?
Olen joskus kokeillut sitä itse, kun olen ollut tekemisissä ihmisen kanssa, joka ilahtumisen lisäksi kokee tarvetta selittää toimintani ja sen motiivit ääneen. (Ja päin honkia.) Se auttoi silloin jonkin verran. Tietysti se on vain väliaikaisratkaisu, mutta joskus tuntuu olevan tarpeen pitää omat kiinnostuksenkohteet ja ilonaiheet piilossa kunnes ne ovat vahvistuneet siinä määrin, että niiden omuudesta on tosiaan varma, vaikka toiset nyökkäisivätkin ja sanoisivat sellaisia kuin "no mut sehän on tosiaan ihan sun juttu". (Muuten ihan karmein fraasi, koska siitä hätkähtää aina, että minkä mun, onko jokin ennaltamäärätty minä, kääk, ja vain nämä toiset näkevät sen...)
Niin, jotakin sellaista on varmaan kokeiltava. On kummallista, miten muiden ystävälliset ja hyvää tarkoittavat kommentit tuntuvat lopulta lannistavilta. Siis kamalaa, miten paljon valtaa muille antaa. Sitä vallan jakamista on kyllä vähennettävä, vaikka tuntuu julmalta olla kertomatta itsestään tärkeitä tai iloisia asioita. Kummallista sekin, etteikö saisi valita mitä pitää itsellään ja mitä jakaa.
Lähetä kommentti