Horros ja sievyys

Ei mitään -oleminen jatkuu. Viikonloppuna se on vaikeampaa: viikolla, arkipäivinä, minun on helppo sanoa ei kiinnosta, lepäillä, tuijotella seiniä, olla horteessa. Perjantai-iltana ikäiseni nuoret pitävät hauskaa. Minä en halua pitää hauskaa, minä en halua mennä muiden kanssa enkä kertoa mitä minulle kuuluu, en kertoa tarinoita itsestäni enkä arvioida viileitä bändejä, en jaksa olla mitään mieltä niistä enkä ilahtua jokaisen tutun nähdessäni. Minä väsyn kun yritän olla riittävän sosiaalinen, minä väsyn, enkä minä halua mitään muutakaan, ja ainoa mitä osaan haluta, on olla kotona, olla niin että voin koska vain vetää oven kiinni ja itkeä.

Ja kun teen niin, niin kuin parhaaksi näen, jään kotiin ja odotan surua, olen edelleen levoton ja tuskainen, ihan sama, olen mitä olen ei kai sen niin väliä, mutta huomaan, että olen tehnyt niin kuin parhaaksi näen, ja paras, mihin pystyn, on väsynyt nyyhkintä, itsesäälin poikaset, tympeä tyytymättömyys. Vaistomaisesti vertaan iltaani muiden iltoihin (olisiko sittenkin pitänyt lähteä ulos, edes käymään nopeasti), mutta tiedän silti, etten olisi halunnut enkä jaksanut, ja tämä oli ainoa päätös johon kykenin. Ja surullista on se, että paras, mihin pystyin, oli niin mitätöntä ja tympeää.

Luulen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Luulen, että on parempi ajatella niin, että tämä on nyt ja sen täytyy riittää, tulevasta en tiedä, se tuo itsensä. Olen ottanut jo askeleen siinä, että en yritä toiminnallani (oli se sitten lähtemistä tai jäämistä, nauramista tai itkemistä) määritellä itseäni, löytää sitä mitä pohjimmiltani olen. Luulen, että juuri tuo tavoite on estänyt minua elämästä niin kuin haluan: se luo kaikelle tekemiselle (tekemättömyydelle) kovat paineet ja saa katsomaan itseään ulkoapäin. Kuinka olisin uskaltanut masentua, kun olisin mielestäni määrittynyt masentuneeksi, ja vielä pahempaa, masentuneen kokemuksen kautta? Näen itse asiassa tämän passiivisuuteni suurena rohkeuden osoituksena. Se on jotakin, mitä kukaan ei suosittele minulle, jotakin, mihin kukaan ei kannusta, mistä kukaan ei tule iloiseksi, mitä kukaan muu ei voi edistää tai suunnata. Ei silti, että haluaisin tehdä sillä ketään onnettomaksi, mutta tuntuu tärkeältä tehdä jotakin, josta kaikkien muiden on nostettava kädet pystyyn ja luotettava minuun, annettava minun tehdä se omalla tavallani. En oikeastaan edes tiedä onko tämä masennusta, koska en varsinaisesti ole lamaantunut. Olen enemmänkin väsynyt, kyllästynyt, surullinen, itsepäinen, sulkeutunut - ja kaikkea tätä ainakin välillä hyvin päättäväisesti. En näe tätä niinkään epäonnisena jaksona, josta minun on parannuttavana, vaan parantavana, välttämättömänä itsetutkiskelun aikana. Enkä tiedä, miten elän ihmissuhteita tässä passiivisuudessa, mutta kai se jotenkin selviää. Eivät nekään ole niin hauraita, että jokainen yksittäinen tapaaminen tai tapaamatta jättäminen muuttaisi niiden luonnetta tyystin. Minun täytyy nyt olla näin, piste.

Päättäväisyydessäni saatan kyllä olla vähän vahingollinen itsellenikin. Tai tarpeettoman ankara. Ehkä ei tarvitse olla mitään viikkojen yhtäjaksoista passiivista kautta, vaan tärkeämpää on muistaa se, että voin välillä tehdä asioita, mutta voin aina palata horrokseeni. Se on tila, josta pidän, ja se on minun ja minä tarvitsen sitä eikä kukaan voi viedä sitä minulta. Horros tuntuu todellisemmalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu toiminta, mutta ehkä sekin saa arvonsa siitä, että välillä tekee jotakin muuta. Muu tekeminen ei ole pois omasta itsestäni, omasta tilastani. Ah, rakastan näitä oivalluksia, mutta ne siirtyvät niin hitaasti kirjoituksesta toimintaan.

Huomasin aamulla kyllä yhden asian, joka minua kiinnostaa: olla sievä. Lakata kynsiä, käyttää korvakoruja, ostaa kauniita mekkoja, sandaalit. Luulen sen liittyvän siihen, että perheessäni sievyyttä ei ole arvostettu, pikemminkin halveksuttu. Äiti on aika androgyyni: hänen perusasunsa on poolo, muodoton villapaita, farkut ja lenkkarityyppiset kävelykengät. Sloggi maxit ja urheiluliivit. Mukavuus ennen kaikkea (enkä minä sitä kritisoi, en minäkään kovin pitkälle tingi mukavuudesta). On hänelläkin omat naisjuttunsa, kuten papiljotit ja huulipuna, mutta mitään ulkoiseen naiseuteen liittyvää (eikä sen puoleen sisäiseenkään...) ei hän ole minulle opettanut tai antanut. Äiti inhoaa käydä ostoksilla ja puki lapsille mieluiten sukulaisten vanhoja tai itse ompelemiaan vaatteita: arkisin joustosametista (mitä lie plyyshiä) tehtyjä olohousuja ja niitä puuvillapooloja, ja juhlissa serkuilta perittyjä kaapuja. Edelleen, sekin on minusta oikein järkevää, mutta inhosin niitä 70-luvun tummasävyisiä mekkoja, kun kavereillani oli 80-luvun pastellisia minihameita. Isä oli varmaan ensinnäkin pihi vaateostojen suhteen, ja toisaalta pitää kaikenlaista koreilua huorahtavana tai vähintäänkin erikoisuudentavoitteluna.

Yritän olla sanomatta, että äitini ei ole riittävän naisellinen tai että olisi jokin oikea tapa olla nainen, saatika että siihen kuuluisi ehdottomasti kauniit mekot ja meikkaus, mutta minä kuitenkin kaipasin perinteistä tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, olin kiinnostunut meikkaamisesta ja vaatteista. Ehkä se on osin luontaista kiinnostusta, ja osin vastareaktiota, sitä, että oman perheen jutut tuntuivat jo varhain vääränlaisilta. Eihän lapsi osaa toivoa erilaista äiti- tai isäsuhdetta, lapsi toivoo toisten perheiden tapoja ja tavaroita. No, nyt minä olen aikuinen ja saan olla nainen juuri niin kuin haluan, turhamainen ja korea, jos siltä tuntuu. Tuntuu, että pikkutyttö minussa ansaitsee sen, ja haluan antaa sen hänelle. Rahaa ei tietenkään ole edelleenkään, hyvä niin etten sorru hirveisiin ylilyönteihin (eikä muutenkaan ole tarkoitus aloittaa mitään ostoshysteriaa). Mutta kynnet voi aina lakata!