Nurin-kurin-kurjuus

ei ole mitään, miksi
ei se ketään kiinnosta
on neljä seinää ja niiden ulkopuolella vesisade
on liikakilot ja finniongelma, pullukkavatsa ja miehen lantio

on vesisade ja hiljaisuus
minä täällä, minä vain
lattialla tavarat purkamatta
eikä ole mitään miksi

elämä liikkuu nyt kahdella tasolla
toinen taso on ihan hyvä
arkinen, iloinenkin
toinen on blaah
blaah blaah blaah
yksin ja sellaisten asioiden keskellä, joita ei voi ratkaista olemalla yksin
ja voimaton ja turhautunut hakeutumaan seuraan
tyytymätön ja väsynyt tyytymättömyyteen

päällimmäisenä aina häpeä

neurooseja neuroosien päälle
tällaisena päivänä se on vain niin

Talo

En tahdo mennä vanhan miehen taloon. Sen piha on rehevöitynyt: Hurmehappomarja-aita on hujahtanut kolmimetriseksi piikkiryteiköksi, nurmikko kasvaa monikymmensenttistä voikukkaa ja takapihalla kukoistaa juolavehnä. Vanhojen omenapuiden alus on ollut vuosia pelkkä sammalmatto. Kukkapenkkejä on yritetty pitää hengissä istuttamalla niihin kesäkukkia, mutta hoidon puutteessa ne näivettyvät jo pian juhannuksen jälkeen. Ja ruusupuska, näkisittepä sen, kolme karahkaa, joiden kärjistä joka kesä työntyy muutamia sinnikkäitä lehtiä ja tuoksuvia kukkia. Marjapensaat ovat kyllä hoidossa; mehunkeitosta vanha mies pitää kiinni.

Vanhan miehen vanhassa talossa on lukuisia makuuhuoneita. Niiden sängyissä on ollut samat lakanat kuukausia, vuoden. Yöpöydillä samat kirjat ovat kesken vuodesta toiseen. Ne ovat kerta kerralta pölyisempiä, eikä se ole ainoa syy olla tarttumatta niihin. Yöpymisten välillä on nimittäin niin pitkä aika, että samat teokset eivät enää seuraavalla kerralla kiinnosta. Makuuhuoneissa unohtuneet tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne on aikoinaan laskettu. Tavarat eivät siirry; ne korkeintaan lisääntyvät.

Talossa, johon en tahdo mennä, oli kotoisa keittiö. Nyt pöydän toinen pää on täynnä sille laskettuja ja siihen unohdettuja tavaroita. Pölyisiä maustepurkkeja, kuihtuneita yrttejä, hylättyjä pääsiäismunan yllätyskoristeita joltakin menneeltä pääsiäiseltä. Puualustoja, lehtileikkeitä, ruoka- ja kahvitahroja. Hedelmäastiassa on pussissa veteläksi ja vihertäväksi menneitä mandariineja. Leipälaatikossa vähintään yksi homehtunut paahtoleipäpussi, josta on syöty ehkä kolmannes. Jääkaapissa haisevat mädät porkkanat ja viikkojen takaiset ruuantähteet.

Vanhan miehen talossa kaikki muistuttaa lahoamisesta. Kaapeissa on samat turhat asiat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Koko aikana ei ketään ole kiinnostanut siivota niitä. Vanhassa talossa vanha mies lahoaa, ja minä olen elänyt sitä lahoamista jo kymmenen vuotta sitten, ja minä haluaisin vihdoin elää, enkä minä voi elää kun minä käyn vanhan miehen talossa, siellä minä otan lahon itseeni tai pakenen sitä touhuamiseen ja suren sitten jälkikäteen, joka tapauksessa suren, vanha mies ja laho talo, siellä on kaikki se joka estää minua olemasta osa elämää, enkä minä halua mennä siihen taloon, vaikka kieltäytyminen tekee pahaa, vaikka sääli nousee kurkkuun ja silmiin, mutta minä en voi sanoa miten vanhan miehen pitäisi elää, minä en osaa puhua niin vanhan miehen kanssa eikä vanha mies varsinkaan minun kanssani enkä minä halua ottaa vastuuta siitä, että puhutaan ylipäänsä, minä haluaisin että vanha mies hoitaisi itse elämänsä.

Ehkä hän hoitaakin niin kuin riittäväksi näkee, mutta minä en näe sitä riittäväksi, minä haluaisin että kaikki olisi kauniimmin ja paremmin mutta minä en voi tehdä sitä sellaiseksi, minulla on oma elämä elettävänäni, ja siitä minä voin tehdä kauniin, ehkä sitten jaksan käydä myös tapaamassa vanhaa miestä.

Olo

Olen ollut vähän tyhjä. Odotellut, että se jokin tulisi, joka tekee tuloaan. Sellainen hieman levoton olo, tavallaan mukava ja toiminnallinen, mutta samalla aavisteleva. Jotakin on tulossa, mutta en tiedä mikä ja milloin.

Sitten se tuli. Se tuli kello kahdelta, kun baari sulkeutui ja iloisesti kuhisevat ihmiset jäivät ulkopuolelle miettimään jatkopaikkaa. Kun kaikki kuhisivat, siltä minusta tuntui, ja minä en puhunut kenellekään, koska en tuntenut, että minulla olisi mitään osaa tai arpaa siihen, mitä niissä juhlissa tapahtuu. Minulla vain oli lupa olla mukana. Omituista, miten en tunne, että minä olisin osa juhlia, että olisin mukana tekemässä niistä sellaiset kuin ne ovat, hauskat ja hyvät, vaan että on juhlat, joiden konseptiin minä yritän mahtua, yritän olla niin kuin niissä juhlissa ollaan, eikä sellaista tapaa ole, mutta kun ei ole riittävästi riittävän läheisiä ystäviä, en tiedä miten olen vain minä enkä juhlien ulkojäsen. Vaikka olisi selvästi kutsuttu juhliin, joskus jää sellainen olo, että pohjimmiltaan ei ole itsenään tervetullut, vaan vain osana vierasmassaa, jotta se massa olisi suuri ja vakuuttava ja jotta olisi yksi suu lisää kertomassa kuinka hulppeat juhlat joku on järjestänyt. Koska kun juhlivat ihmiset humaltuvat, eivät he jaksa viihdyttää kaikenlaisia vieraita, vaan saattavat tiivistää omaa pientä yhteisöään, omia yhteisöjä, joista mihinkään minä en kuulu, ja tunnen sen aivan liian vahvasti voidakseni unohtaa sen tai itseni ja olla vaan.

Kello kahdelta minä käännyin kotikadulle ja naama vääntyi jo matkalla, minä menin kotiin ja käpristyin matolle ulvomaan ja nykimään, ja minä sainkin aikaan aikamoisen limalammikon, ja hyvän, syvän unen. Kun se pääsee valloilleen, mitä on levottomasti odottanut, ei se lopu hetkessä, vaan se tulee oloksi moneksi päiväksi. Se purskahtaa esiin kun lukee kuolinilmoituksia, tai kun joku osoittaa myötätuntoa, se valtaa kehon kun aurinko menee pilveen tai kun katsoo sopivaa valokuvaa. Se on yksi olo, ja se on tässä, vihdoinkin tässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Kehykset

Mitä se sitten on, jos seurustelee? Miten paljon toisesta pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti? Mistä tietää, millaista meillä pitäisi olla? Ja miten voi olla sillä tavalla, että ei mieti millaista pitäisi olla vaan on vaan? Miten vaan ollaan? Miten vaan tykätään? Mitä jos kaikilla muilla onkin enemmän rakkautta kuin meillä, enemmän iloa, enemmän kaikkea? Mitä jos kaikki mitä minä luulen ihmissuhteeksi onkin kärpäsenkakkaa? Miten voi uskoa siihen mitä itsellä on, mistä sen tietää että se riittää? Mitä jos minä elänkin väärin ja ne muut oikein? Mitä jos minä tyydyn liian vähään, jos olenkin ihan väärässä ihan kaikessa? Mitä jos me ei osatakaan tehdä niitä asioita, joita parit tekee? Mitä jos kesken pariskuntamökin minä huomaankin että en ole mitään sitä mitä siellä pitäisi olla? Mitä jos kesken sen, kun muut pitävät normaalisti hauskaa, minä haluankin karata yksiööni itkemään ja surkuttelemaan sitä, että minä en osaa enkä koskaan opikaan? Mitä jos minä en vain pysty?

Kaikessa tässä, minä tiedän, välkehtii se, että olisi tapoja joilla asiat ovat oikein. Että minun pitäisi löytää kaikkiin tilanteisiin sopivat kehykset. En ajattele että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla, mutta että kaikilla on jotkut oikealta tuntuvat kehykset, enkä minä näe niitä enkä siksi tiedä mitä tehdä. Tästä kaikesta kuultaa omia tuntemuksiani enemmän se, että muut hämmästyvät toimiani, tapojani, tunteitani. Kyllä minä itse jo aika nopeasti tiedän, miksi reagoin milläkin tavalla. En vain mitenkään tahdo uskoa, että muut voisivat hyväksyä reaktioni vaikka kertoisin, mikä sen aiheuttaa. Joskus sen selittäminen tuntuu vain hämmentävän ihmisiä entisestään. Kaikki eivät ymmärrä kaikkea.

Ehkä on olemassa inhimillisiä ihmeitä, ihmisiä, jotka ymmärtävät jotakin, jota ei ole kuvitellut kenenkään ymmärtävän. Ihmisiä, jotka hyväksyvät tyynesti kaikki reaktiot, ja minä huomaan sen, hei tuota ei haittaa vaikka minä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ehkä minä löydän ne kehykset, itsestäni tietysti, sillä ne taitavat olla uniikit, minun sisimmästäni rakennetut. Malttia, malttia, malttia.

Arvoituksen sisällä

Rationaalisuuden ylistys,
tunteiden kieltäminen
ympäristössä, joka aiheutti kovin paljon kovin hankalia tunteita

ja nyt kun haluaisin antaa tuntea
tunnen niitä kamalia tunteita
vihaa, pelkoa, surua, häpeää, itseinhoa

tunteita jotka eivät tunnukaan hyvältä
onko ajatus sittenkään oikea
tuleeko hyvä olo sittenkään antamalla tuntea

mutta tiedän ettei ole muutakaan tietä
muut tiet olen kävellyt
olen nähnyt ne tiet ja ne ovat päättyneet suohon

minä kävelen tätä tietä
omaa tietäni
ihan loppuun asti

Metsässä ovela kettu sanoi
Älä Odelma yritä ratkaista elämääsi; se on arvoitus
elä se ja ihmettele

ainoa velvollisuuteni

Elämää

Olen väsynyt jäämään yksin itkemään. Sillä surulla on koti minussa, pääsenkö siitä koskaan eroon? Pääsenkö siitä koskaan kauemmas? Ovatko kaikki elämän käänteet minulle kuin eteen satavia kalliolohkareita? Rakastaako minua kukaan koskaan? Muuttaako se mitään? Ja pystynkö minä vastaanottamaan rakkautta?

Minä heittäydyn suruun kuin antautuva koiranpentu. Minä tunnen sen, minä tiedän miten surraan. Minä en tiedä missä vaiheessa puhdistava suru lakkaa ja ahdistava alkaa, ja jossakin vaiheessa pelkään sen aina muuttuvan jälkimmäiseksi.

Jos kaikki ihastukset johtavat tähän, olisiko parasta vain vältellä koko ihastumista? Pitäisikö päättää: en anna rakkaudelle mahdollisuutta. En tiedä kuinka paljon nämä pään seinään lyömiset minua kehittävät, enkä tiedä, onko surun hälventäminen uuden rakkauden mahdollisuudella hyvä ratkaisu. Se on hyvä ratkaisu edellisen ihastuksen unohtamiseen, mutta auttaako se minua rakastamaan itseäni tai etsimään elämälleni suuntaa? Toisaalta tuntuu, että olen kyllä noussut yksin huterille jaloilleni jo monta kertaa, eikä se ole johtanut sen parempiin tuloksiin. Voi kyllä olla, että jalkani ovat viime aikoina vahvistuneet. Vaikka nyt ei tunnu siltä. Tai voihan olla, että yksinololla saavuttaisin vain eristynyttä turvallisuudentunnetta, joka katoaa taas kun kohtaan jonkun. Tai voihan olla että on turha pelätä laukausta sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa...

Voi olla, että minun on vain pakko oppia elämään elämääni.
Tuntuu raskaalta.

Suru ja pelko

Taisin olla ihan pieni tyttö vielä, kun aloin hävetä ja piilotella tunteitani. Surua, vihaa, häpeää. Vain iloa ja myötäsukaisuutta halusin näyttää, ja ajoittain kiukkua.

Minua pelottaa, että tunteitani ei hyväksytä. Että tunteeni ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita, että muut eivät kestä niitä vaan hylkäävät minut, katoavat pikku hiljaa, alkavat karttaa ja puhua minusta kuin oudoista puhutaan. Että minä olen tunteideni vuoksi vääränlainen ja siksi ihmisten seura on vain teeskentelyä, he ovat minun kanssani niin kuin asiakkaiden kanssa ollaan kaupassa, pakosta, mutta kun aika täyttyy, he katoavat ansaitusti ja huokaavat helpotuksesta: velvollisuus täytetty. Ja tapaamisten välillä minä olen ilmaa ja hauskuus tapahtuu muiden kanssa; hauskuuden lomassa iloiset toiset laskevat minusta leikkiä tai tuomitsevat minut. No se nyt on sellainen.

Minua pelottaa. Minulla on tunteita, minulla on, ja ne ovat väkeviä. Joskus itkettää tuntikaupalla. Kymmenet nenäliinat täyttyvät räästä ja kyynelistä. Joskus tiedän miksi itkettää, useimmiten en. Minä en voi sille mitään, minulla on tunteita! Mutta minä olen vieraskorea: en minä silloin itke kun muut katsovat, minä en halua vaivata heitä. Ellei syy ole akuutti ja ymmärrettävä, useimmiten sydänsuru. Nimenomaan, minusta tuntuu että tunneilmaukseni ovat toisille vaivaksi. Ja tietenkään he eivät halua olla minun kanssani, jos se on vaivalloista.

Kun olen surullinen, tuntuu että mitään muuta ei olekaan. Surusta jää syyllisyys ja nöyristelevä olo pitkäksi aikaa: minä en ole sellainen kuin nuo luulevat. Minä piilotan sen, minä en puhu siitä koska sitä on vaikea ymmärtää, sitä on vaikea selittää kun se ei ole päällimmäisenä. Ja kun minä olen muiden kanssa, muutun automaattisesti rauhalliseksi, miellyttäväksi. Mutta suru jää, ei suru tule silloin hyväksytyksi.

Ihastus saa surun pulpahtelemaan esiin. Tunnen oloni hyväksytyksi, uskallan itkeä. Mutta jos itkua jatkuu liian pitkään, tulee pelko: olenko sittenkin vain surullinen, kuka tällaisesta välittäisi. Ja jos ihastus soittaa, tulee syyllisyys: Minä en ole sellainen kun olen antanut ymmärtää. Minä olen tuntenut väärin, minä olen ajatellut väärin. Minulla on jotakin mitä en ole kertonut, kuinka ihastus voisi minusta välittää. Ja järki sanoo että ei ole tarve kertoa kaikkea, ei vielä tarvitse, ja pelkään että pelotan jos kerron liian pian enkä tiedä mitä kerron, että minä olen välillä surullinen, mutta se tuntuu niin kamalalta että sitä kamaluutta ei voi kertoa, miksi se tuntuu kamalalta sitä minä yritän selvittää, ja ehkä minä jo tiedän mutta vielä minä en hyväksy, en vaikka haluaisin, enkä minä kai kaikkea voi yksin hyväksyäkään.

Vieläkin pieni tyttö luulee, ettei tunteitaan saa näyttää, sillä silloin on rasite toisille, eikä kukaan halua olla rasittavan tytön kanssa.

Ih-mi-syys

Kaikkien ihmisten ihmisyys
kaikissa se on, minä voin lähestyä sitä
minussa on ihmisyys, minä voin lähestyä ihmisiä ihmisinä

miksi ne vaikuttavatkin niin epäluotettavilta?
miksi tuntuu, ettei kukaan halua minua
ettei ketään kiinnosta minä
minä minun vuokseni
vain minä hyötynä, hyväksikäyttönä
siksi koska ne tarvitsevat minua
jonkin tehtävän suorittamiseen
jonkin kolon täyttämiseen
jonkin ajan viettämiseen

ja minä pelkään että se on vain väliaikaista
että koko ajan he tietävät että minä olen väline
että he menevät rakkaidensa luo ja nauravat minulle
kun minä olen typerä, kun minä luulen että hyvä on totta

miksi se on mennyt sellaiseksi?
miksi minusta on tullut niin kyyninen?
mitä minulle on tapahtunut?
mihin uskoni on kadonnut?
lapsenusko jo aivan lapsena
liian pienenä lapsena

Äiti

Äiti vastasi puhelimeen autossa. Oota mä laitan händsfriin. Mitä sulle kuuluu? Minä olen kotimatkalla ja matkalla sieltä ja täältä ja ne ja ne lähettivät terveisiä. Huomenna on sitä, siskosi ja veljesi tätä, isäkin tuota, mummun luona olin, mitäs sinä teet pääsiäisenä? Just joo vai niin, no nyt mä oonkin jo perillä, ei tässä kummempia, kuullaan, hei hei!

Äiti on sellainen. Sillä on paljon asiaa, sen elämässä tapahtuu paljon, se pitää siitä. Äiti on valtavan hauska ja spontaani, hulvaton ja ronski, rohkea ja itsenäinen. Ystävät on kiva esitellä äidille. Se ei ole koskaan pelottavaa tai noloa. Äiti on hauska.

Mutta äiti ei kuuntele. Ei se vain ymmärrä minua. Ei se osaa keskustella sillä tasolla, jolla minä haluaisin keskustella. En tiedä voiko puhelimessa koskaan keskustellakaan niin, mutta ei äiti oikein malta olla paikallaan kasvotusten niin kauan että keskustelu rauhoittuisi ja syvenisi. Se on kummallista: miten äiti voi vain lukea lehteä tai siivota tai nousta ja hörpätä teekupin loppuun ja lähteä silloin, kun minä vasta olisin pääsemässä asiaan?

Välillä se kiukuttaa, välillä sitä vain ihmettelee silmät ymmyrkäisinä. Välillä olen luopunut toivosta, välillä jaksan vielä uskoa että rauhallisia keskusteluhetkiä tulee. Nyt en jaksa välittää: äiti on sellainen. Se ei koskaan muutu siksi äidiksi josta minä haaveilen. Se äiti taitaa olla mahdottomuus.

Tärkeintä on, että minä kuuntelen ja arvostan itse itseäni - sitä arvostusta ei kukaan voi korvata, vaikka muut voivatkin vahvistaa sitä. Minun täytyy etsiä vahvistus muualta, se vain on minun tehtäväni. Kerätä ympärilleni sellaisia ihmisiä, joiden mielestä ajatukseni ja ajattelutapani ovat kiinnostavia. Se on vähän vaikeaa, kun ei toisaalta ole tottunut ystävystymään itse uusiin ihmisiin, ja toisaalta on halunnut pitää vanhoista ihmissuhteista kiinni kynsin hampain. Ne ovat kuitenkin tuttuja, turvallisia.

Voi olla, että yhteyteni itseeni on jo vahvempi ja uskallan kurkistaa uuteen. Ja höp, ei minulla ole aikomustakaan hylätä kaikkea vanhaa. Ehkä vain huonot roolit joihin olen itse liimautunut.

Vihasta

Olen löytänyt vihani. Se kuplii lihaksissani, erityisesti käsivarsissa, ja saa kehoni tuntumaan vahvalta ja suoralta. Silmäni kapenevat helposti viiruiksi ja sieraimeni laajenevat, leuka tulee vahvasti lähelle kaulaa ja silmistäni välähtää uhma, siltä ainakin tuntuu. Tahdon juosta, tahdon punnertaa, nyrkkeillä, ponnistella, tanssia väkevästi, puristaa tämän energian ulos kehostani.

Olen löytänyt vihan jopa siinä määrin, että ymmärrän väkivaltaa. Ymmärrän vihan välähdyksen, joka saa tarttumaan toiseen ihmiseen, joka saa purkamaan keräytyneen vihan voimakkailla, toistuvilla liikkeillä sitä onnetonta kohtaan, joka sattuu tuon vihan jollakin pienellä eleellään laukaisemaan. Usein kai tuo laukaiseva tekijä ei ole mitenkään suhteutettavissa väkivallan määrään, vaan kun vihan portit aukeavat, niitä ei ole helppo sulkea. Mutta niin on muidenkin tunteiden laita.

Minä ehkä ymmärrän väkivaltaa, mutta se ei tietenkään tarkoita että oikeuttaisin sen. Näen sen (nimenomaan ne yllättävät tapahtumat, joissa joku lempeänä tunnettu vain kuulee naksauksen päässään ja alkaa lyödä) purkautumattomana vihana, hyväksymättöminä kiukuntunteina, jotka eivät ole tulleet nähdyiksi tarpeeksi varhain. Eikä ihmiseen mahdu mitään tunteita rajattomasti; tunteet on tarkoitettu ilmaistaviksi! Siksi on niin tekopyhää väittää kaikkia väkivaltaa tehneitä pahoiksi. Itse asiassa, luulen, että heissä pelottaa paitsi se, mitä "he" voivat "meille" tehdä, myös se, millaisia tunteita meissä itsessämme piilee.

Olen löytänyt vihani ja tunnen itseni terveemmäksi. Surun jo osaan, nyt olen tutustunut vihaani, rakkaus, se on vaikea mutta saavutettavissa. Haluan löytää vielä ilon, kontrolloimattoman, vapaan ilon. Luulen että se on mahdollista löytää vasta vihan jälkeen, koska räiskähtelevä ilo voi olla äänekästä, epähienoa, tilaavievää - ja nuo piirteet on myös vihassa. Niin kauan kuin pelkään vihaani, pelkään muitakin tunteita. Jos lakkaan pelkäämästä vihaa, voin tuntea muutkin tunteet vapautuneemmin, ja sitä paitsi, luulen että vihan kontrollointi sitoo paljon energiaa joka nyt on vapautumassa, niin selfhelp-opaskieltä kuin se onkin, siltä minusta todella tuntuu.

Nyt on enää löydettävä itsestä ne asiat, joihin haluan energiani kanavoida. Se onkin kiperä kysymys.