Äiti vastasi puhelimeen autossa. Oota mä laitan händsfriin. Mitä sulle kuuluu? Minä olen kotimatkalla ja matkalla sieltä ja täältä ja ne ja ne lähettivät terveisiä. Huomenna on sitä, siskosi ja veljesi tätä, isäkin tuota, mummun luona olin, mitäs sinä teet pääsiäisenä? Just joo vai niin, no nyt mä oonkin jo perillä, ei tässä kummempia, kuullaan, hei hei!
Äiti on sellainen. Sillä on paljon asiaa, sen elämässä tapahtuu paljon, se pitää siitä. Äiti on valtavan hauska ja spontaani, hulvaton ja ronski, rohkea ja itsenäinen. Ystävät on kiva esitellä äidille. Se ei ole koskaan pelottavaa tai noloa. Äiti on hauska.
Mutta äiti ei kuuntele. Ei se vain ymmärrä minua. Ei se osaa keskustella sillä tasolla, jolla minä haluaisin keskustella. En tiedä voiko puhelimessa koskaan keskustellakaan niin, mutta ei äiti oikein malta olla paikallaan kasvotusten niin kauan että keskustelu rauhoittuisi ja syvenisi. Se on kummallista: miten äiti voi vain lukea lehteä tai siivota tai nousta ja hörpätä teekupin loppuun ja lähteä silloin, kun minä vasta olisin pääsemässä asiaan?
Välillä se kiukuttaa, välillä sitä vain ihmettelee silmät ymmyrkäisinä. Välillä olen luopunut toivosta, välillä jaksan vielä uskoa että rauhallisia keskusteluhetkiä tulee. Nyt en jaksa välittää: äiti on sellainen. Se ei koskaan muutu siksi äidiksi josta minä haaveilen. Se äiti taitaa olla mahdottomuus.
Tärkeintä on, että minä kuuntelen ja arvostan itse itseäni - sitä arvostusta ei kukaan voi korvata, vaikka muut voivatkin vahvistaa sitä. Minun täytyy etsiä vahvistus muualta, se vain on minun tehtäväni. Kerätä ympärilleni sellaisia ihmisiä, joiden mielestä ajatukseni ja ajattelutapani ovat kiinnostavia. Se on vähän vaikeaa, kun ei toisaalta ole tottunut ystävystymään itse uusiin ihmisiin, ja toisaalta on halunnut pitää vanhoista ihmissuhteista kiinni kynsin hampain. Ne ovat kuitenkin tuttuja, turvallisia.
Voi olla, että yhteyteni itseeni on jo vahvempi ja uskallan kurkistaa uuteen. Ja höp, ei minulla ole aikomustakaan hylätä kaikkea vanhaa. Ehkä vain huonot roolit joihin olen itse liimautunut.
2 kommenttia:
Eikä vain äiti - ei kukaan ihminen ole juuri se, joksi hänet toivoo ja kuvittelee. Mutta vähitellen sitä käy nopeammaksi sanomaan asiat, ja sitten toinen ei enää malta samalla tavalla vain sännätä matkaansa. Vanhempisuhteesta voi oppia paljon kaikkia suhteita ajatellen. Sillä kyllähän se sama kipeä rakkaus ja läheisyys, jossa toinen aina välillä säntää tiehensä, tuntuu toistuvan. Ja on jotenkin avartavaa huomata, että toisista tuntuu välillä samalta itsen kanssa - ettei kuuntele, pysähdy jne. vaikka itse tietysti tietää ajattelevansa paljonkin tuon toisen sanomaa ja vaiheita.
Ei ihmisiä voi olla rakastamatta.
Hyvä huomio - "ei kukaan ihminen ole juuri se, joksi hänet toivoo ja kuvittelee" - yritän ajatella jotenkin tuolla tavoin mahdollisia tulevia kumppaneitani. Niinpä niin, tuosta kirjoitin nyt myöhemmin (ja sinäkin taisit), että on vaikea tajuta että muut kokevat samanlaisia ongelmia suhteessa minuun kuin minä heihin. Kunpa niiden rakkaiden kanssa oppisi kommunikoimaan paremmin!
Lähetä kommentti