Elämää

Olen väsynyt jäämään yksin itkemään. Sillä surulla on koti minussa, pääsenkö siitä koskaan eroon? Pääsenkö siitä koskaan kauemmas? Ovatko kaikki elämän käänteet minulle kuin eteen satavia kalliolohkareita? Rakastaako minua kukaan koskaan? Muuttaako se mitään? Ja pystynkö minä vastaanottamaan rakkautta?

Minä heittäydyn suruun kuin antautuva koiranpentu. Minä tunnen sen, minä tiedän miten surraan. Minä en tiedä missä vaiheessa puhdistava suru lakkaa ja ahdistava alkaa, ja jossakin vaiheessa pelkään sen aina muuttuvan jälkimmäiseksi.

Jos kaikki ihastukset johtavat tähän, olisiko parasta vain vältellä koko ihastumista? Pitäisikö päättää: en anna rakkaudelle mahdollisuutta. En tiedä kuinka paljon nämä pään seinään lyömiset minua kehittävät, enkä tiedä, onko surun hälventäminen uuden rakkauden mahdollisuudella hyvä ratkaisu. Se on hyvä ratkaisu edellisen ihastuksen unohtamiseen, mutta auttaako se minua rakastamaan itseäni tai etsimään elämälleni suuntaa? Toisaalta tuntuu, että olen kyllä noussut yksin huterille jaloilleni jo monta kertaa, eikä se ole johtanut sen parempiin tuloksiin. Voi kyllä olla, että jalkani ovat viime aikoina vahvistuneet. Vaikka nyt ei tunnu siltä. Tai voihan olla, että yksinololla saavuttaisin vain eristynyttä turvallisuudentunnetta, joka katoaa taas kun kohtaan jonkun. Tai voihan olla että on turha pelätä laukausta sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa...

Voi olla, että minun on vain pakko oppia elämään elämääni.
Tuntuu raskaalta.