Mitä se sitten on, jos seurustelee? Miten paljon toisesta pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti? Mistä tietää, millaista meillä pitäisi olla? Ja miten voi olla sillä tavalla, että ei mieti millaista pitäisi olla vaan on vaan? Miten vaan ollaan? Miten vaan tykätään? Mitä jos kaikilla muilla onkin enemmän rakkautta kuin meillä, enemmän iloa, enemmän kaikkea? Mitä jos kaikki mitä minä luulen ihmissuhteeksi onkin kärpäsenkakkaa? Miten voi uskoa siihen mitä itsellä on, mistä sen tietää että se riittää? Mitä jos minä elänkin väärin ja ne muut oikein? Mitä jos minä tyydyn liian vähään, jos olenkin ihan väärässä ihan kaikessa? Mitä jos me ei osatakaan tehdä niitä asioita, joita parit tekee? Mitä jos kesken pariskuntamökin minä huomaankin että en ole mitään sitä mitä siellä pitäisi olla? Mitä jos kesken sen, kun muut pitävät normaalisti hauskaa, minä haluankin karata yksiööni itkemään ja surkuttelemaan sitä, että minä en osaa enkä koskaan opikaan? Mitä jos minä en vain pysty?
Kaikessa tässä, minä tiedän, välkehtii se, että olisi tapoja joilla asiat ovat oikein. Että minun pitäisi löytää kaikkiin tilanteisiin sopivat kehykset. En ajattele että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla, mutta että kaikilla on jotkut oikealta tuntuvat kehykset, enkä minä näe niitä enkä siksi tiedä mitä tehdä. Tästä kaikesta kuultaa omia tuntemuksiani enemmän se, että muut hämmästyvät toimiani, tapojani, tunteitani. Kyllä minä itse jo aika nopeasti tiedän, miksi reagoin milläkin tavalla. En vain mitenkään tahdo uskoa, että muut voisivat hyväksyä reaktioni vaikka kertoisin, mikä sen aiheuttaa. Joskus sen selittäminen tuntuu vain hämmentävän ihmisiä entisestään. Kaikki eivät ymmärrä kaikkea.
Ehkä on olemassa inhimillisiä ihmeitä, ihmisiä, jotka ymmärtävät jotakin, jota ei ole kuvitellut kenenkään ymmärtävän. Ihmisiä, jotka hyväksyvät tyynesti kaikki reaktiot, ja minä huomaan sen, hei tuota ei haittaa vaikka minä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ehkä minä löydän ne kehykset, itsestäni tietysti, sillä ne taitavat olla uniikit, minun sisimmästäni rakennetut. Malttia, malttia, malttia.
4 kommenttia:
Niin. Ei niitä asioita voi tietää. Ei ainakaan ehdottomasti. Ja yhä uudelleen joutuu säikähtämään, kun toinen kysyy miksi niin, miksi näin. Koska kuulee siinä miksissä ne aiemmat miksit: miksi tuolla tavalla ryvetit mekon? miksi et voi olla kuten muut? miksi et ole onnellinen vaikka sinulla on kaikki syyt olla?
En tiedä, kuulostaako tämä tutulta tai helpottavalta, mutta:
"salaa
tytölle kasvaa villieläinsilmät ja säikyt jalat.
Silmissä villieläimet vaanivat
syli täynnä marmorikuulia
ja jokaisessa kulassa tyttö, jota ei kohta ole,
sillä tyttöjen aika on nopea,
tyttöjen aika on villieläimen säikyt jalat."
tuo on Kristiina Wallinia. Tuli mieleen kirjoituksestasi kuin myös tämänhetkisestä omasta pääkaaoksestani.
Laitan perään vielä toisen lyhyen lausahduksen. Jos toinen ymmärtää, ja niitä ihmisiä ON, tai ei edes ymmärrä mutta hyväksyy ja halaa ja onnistuu vakuuttamaan, että ahdistus menee ohitse (koska se menee, tulee ja menee, siihen on helppo myöntyä), se on enemmän kuin ne kaikki oikeat mutta saavuttamattomat kehykset.
Tuntuu kummalta myös joskus kuulla jonkun ulkopuolisen luonnehtivan omaa parisuhdetta (etenkin niitä ruhjovammasta päästä) onnelliseksi tai onnistuneeksi. He näkevät silloin sellaiset kehykset, joita itse ei sisältäkäsin näe.
Kiitos, Veloena, runosta. Minä haluan villieläimen pois silmistäni, jaloistani, minä haluan olla rohkeasti kesy.
Niin, on niitä ihmisiä, pikemminkin pitäisi kai luottaa enemmän siihen että tulee kyllä hyväksytyksi. Että joitakin ihmisiä minun tunteeni eivät ahdista; nehän saattavat itse asiassa olla tärkeä osa sitä, miksi he minusta pitävät.
Minä en ole itse koskaan ollut kovin menestynyt hyvin kehystetyissä seurusteluissa. Aina ollut välimatkaa, ikäeroa, sitoutumiskammoa, epävarmuutta tulevasta - joskin kyllä myös aitoa tykkäämistä, lämpöä ja lempeyttä. Mutta ehkä epävarmuutta vielä kauhistuttavampaa olisikin jokin suuri varmuus, että me tässä nyt ollaan oikealla tavalla yhdessä ja näin tulisi muidenkin olla.
"Miten paljon toisetsa pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti?" Ei sitä tiedäkään. Ehkä tunteille ja tuntemuksille ylipäätään ei pidä antaa liikaa painoarvoa. Ne ovat vain säätiloja, tulevat ja menevät, niin rakkauden kuin ahdistuksenkin kuristavan voimalliset tunteet. Itse olen ollut helluihini aaltomaisesti ihan lääpälläni ja sitten taas katsonut niitä kuin vierasta sikaa, että miten ihmeessä olen tuollaisen viereen joutunut.
Ja kyllä, on paljon niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvät sen, kuinka hankalaa täällä on olla, eivätkä jaksa esittää, että tietäisivät oikean tavan.
Lähetä kommentti