Kaikenlaisia vuoria sitä pitääkin ylittää

Mies opiskelee, soittaa keikoilla, harrastaa. On ryhmissä niin helposti. Menee ja tekee, ehtii. Minä olen kotirouva, paitsi etten herää aamulla laittamaan miehelle ruokaa. Teen sen vasta illalla. Päivällä hoitelen asioita, hoidan kotia ja ulkoilutan koiraa. Tuumailen, odottelen.

Olen etsiytynyt tähän. Olen halunnut miehen luokse ja haluan edelleen olla täällä. Halusin myös tyhjyyttä, väljyyttä. Ensin vähän lomaa ja kaupungin tunnustelua. Kaikkea tätä surua ja itsesääliä en odottanut, en tiennyt että se iskee näin kovasti. Mutta kivut iskevät aina kipeästi, eivät ne muuten olisi kipuja.

Osasin kyllä odottaa, että jotakin tulee vastaan, kun ei enää ole mitä kaivata, ei kaipuuta toisaalle eikä etäsuhteen rytmittämää tunnevuoristorataa. Arvelin, että sitten sitä vasta onkin kysymystä kerrakseen, kun kaikki on käsilllä mutta kysymys mitä minä haluan on edelleen ilman vastausta. Että sitten minä vasta joudun tai pääsen asioiden ytimeen, kun olosuhteet ovat kunnossa, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen mutta en silti osaa elää.

Tässä sitä ollaan, saappaita myöten suossa. On kaikki aika ja mahdollisuudet, tila ja vapaus, rahaakin vähän kerrankin, enkä osaa sanoa taikasanaa. Mitä minä haluan? ja tyhjyyttä, tyhjyyttä, ja lopulta itkua, katkeruutta, itsesääliä. Verrokkina, vieressäni nukkuu mies, jolle kaikki tekeminen tuntuu olevan selvää, helppoa. Hänellä ei ole sitä mitä minulla: vakaata uskoa siihen, ettei uskalla, voi, pysty, kykene, saa. Kun hän tulee illalla kotiin ja minä kuvittelen miten hauskaa hänellä on ollut, tuntuu niin pahalta että teeskentelen nukkuvaa. Myöhemmin herään valvomaan pahaa oloa.

Olen jumissa omassa kykenemättömyydessäni. Olen pyöritellyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sille ei tunnu löytyvän mitään ratkaisua. (Vaikken varsinaisesti mihinkään ratkaisuihin uskokaan, enemmän näihin läpimenemisiin, elämisiin, sietämisiin.) Aamulla tajusin kirkkaammin kuin ennen, kuinka kärsimys ja ulkopuolisuus ovat minulle ehkä vahvimpia itseäni määrittäviä asioita. Sellaisia syviä, sellaisia kuka minä pohjimmiltaan olen -määreitä. Ne ajavat yli niin monen muun määreen. Ja niiden avulla minä näen itseni erityisenä ja niiden avulla minä uskon saavani läheisimmiltäni erityishuomiota. Tässä valossa on helpompi nähdä, miksi niistä on niin kamalan vaikeaa luopua. Ilman niitä minulle ei jäisi riittävästi minää, ja ilman niitä en tiedä millaista huomiota saisin muilta tai saisinko ollenkaan.

Luulen, että minulla on kyllä kasassa jo aika paljon muutakin identiteettimateriaalia. Oikeastaan tämä tuska ei yleensä liity mihinkään nykyhetken kokemukseen (paitsi joskus ostamiseen, yök, ostopäätökset ovat aina vaan turkasen hankalia), ainakaan kokemukseen joukossa olemisesta tai elämään osallistumisesta, vaan hyökkää kuin jokin kauhu-kammotus joka pelottelemaan kaiken kivan ja toiveikkaan jälkeen.

Niin, ehkä sitten tarvitsen vain lisää aikaa (suuret laivat kääntyy hitaasti, ehhehe), ja lisää hyviä kokemuksia, niin paljon että joskus uskallan irrottaa ulkopuolisuudesta ja kykenemättömyydestä ja iloita. Minä tiedän jo, että on olemassa paljon iloista, näen sen aina välillä mutta en niin usein että tietäisin vielä että siihen voi nojata.

Tässä

Väsymys ja surumus ja saamattomuus. Lumihiutaleet leijailevat tuskallisen hitaasti, niin että niitä on pakko jäädä katsomaan keskittyneesti ja tajuta se suru, joka elämän päällä lepää. Se, että olen koko elämäni ajalta onnellisin ja tyytyväisin ja kiitollisin nyt, saa näkemään paksun surun, joka kietoutuu nauhana ihmisten ympärille. Tässä turvallisessa tilanteessa uskallan nähdä sen surun. Se on minussa, mutta ei pelkästään minun suruani, sillä minä olen surrut omia surujani jo paljon. On minullakin vielä surematonta, ja uutta surua tulee jatkuvasti, pientä ja suurta. Enimmäkseen tuntuu, että tulee häpeää, joka pikku hiljaa muuttuu suruksi kun sitä katselee. Ei se haittaa. Suru on levollista. En ole ahdistunut.

Enemmän on läheisten surua. Ja ehkä sitä ei voi kovin tarkasti erottaa omasta surusta. Tuntuu että näen niin monien surun ja tuskan, sellaisten, jotka eivät niitä itse suostu tai halua tai osaa tuntea. Minä näen sen enkä oikein silloin osaa nähdä muuta. Tai en osaa unohtaa surua, jota toisilla on. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä, että minä tietäisin paremmin, mitä muiden pitäisi tuntea tai mikä heissä on aitoa. Mutta ihmisistä huomaa (jos heidät tuntee, en minä suinkaan katsele kadulla kulkevien ihmisten tunneprofiileja röntgenkatseella), jos he piilottavat jotakin, jos he eivät uskalla näyttää haavoittuvinta puoltaan edes itselleen. Se elämästä etäännyttävä pelko vain tekee minut surulliseksi.

Tuntuu hyvältä, kun olen päässyt sellaiseen paikkaan, jossa uskallan olla surullinen. Olen tarpeeksi vahvoilla sen suhteen, että oma elämäni voi jotenkin järjestyä, jotta minun ei enää tarvitse piilottaa omaa surullisuuttani. Täytyy sietää paljon ahdistusta, jotta pääsee suruun saakka. Ja mitä kauempana ahdistus on surun kokemuksesta, sitä vähemmän suru pelottaa, sitä ystävällisemmältä, rauhallisemmalta ja elämään kuuluvammalta suru tuntuu. Se ei tunnu väärältä vaan se on helppo hyväksyä. En tiedä, minä en ole menettänyt ketään enkä mitään, minä olen vain saanut lisää ja maailma on alkanut aueta, ehkei tämä ole edes surua, mutta melankolista kaunista kuitenkin. Sellaista joka itkettää aika ajoin. Vaikea erottaa tunteita toisistaan, kun ne yhä vahvemmin näyttävät olevan vain toistensa yksinkertaisesti olemassaolevia kääntöpuolia, kristallin erilaisessa valossa välkähteleviä säteitä.

Vetelänä

Olen muuttanut toiseen kaupunkiin, tai oikeastaan kolmanteen. Uusi koti on saanut minut veteläksi. Olen odottanut sen vetelöittävää vaikutusta jo viikkoja, ehkä kuukausia. En minä heti vetelöitynyt, mutta pian kuitenkin: pari päivää olin vähän turtana ja hämilläni siitä, mitä olenkaan tehnyt. Menee vähän aikaa tottua siihen, että asuu jonkun kanssa, siihen, että asuu perheessä, siihen että voi olla millainen on ja se on ihan okei, ja siihen että ympärillä on rakkautta, muun muassa sellaisiin seikkoihin. Minä totuttelen nyt ja varmaan vielä pitkään.

Ainakin olen vetelöitynyt. Se on vähän tylsää ja saamatonta mutta kuitenkin parempaa kuin kireä hektisyys. Tai ehkä se on vain tutumpaa. Molemmissa on kai taustalla haluttomuus tehdä jotakin, tai kyvyttömyys haluta, tai epätietoisuus siitä mitä haluaa. Hektisenä tunnen, että minun on pakko tehdä jotakin, jota en halua, tai sitten tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole niin innostunut kuin pitäisi olla siitä mitä teen. Vetelänä taas en tee mitään sen vuoksi, että en halua tehdä mitään, en innostu riittävästi että alkaisin touhuta (niin, ja kyllä se tekemättömyytenikin jotakin sisältää, puuhastelua ja käveleskelyä ja ruuanlaittoa nyt ainakin, mutta jonkun muun intoon verrattuna se on tosi vetelää ja laimeaa). Joskus kyllä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee mitään, että vain olen typerä sen innottomuuteni vuoksi, jotenkin nyt kun valita voisi oikeastaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä ja kaikkien pitäisi tehdä itsestään brändejä, on maailman epäkiinnostavinta, jos joku ei haluakaan tehdä mitään, toimia pää sauhuten jonkin asian eteen.

Olen yrittänyt lähestyä tuota haluttomuuttani (kolmisen vuotta sitten tiedostin tekeväni tosi paljon asioita jonkun muun odotusten mukaisesti, yleensä sellaisten laveiden cooliuskäsitteiden mukaisesti, ja minusta nousi vastareaktio, eli mitä enemmän joku painosti johonkin suuntaan että kyllä sun nyt kannattaisi kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä, sitä vähemmän minulla oli aikomuksia kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä). Olen yrittänyt olla sen äärellä ja katsella sitä, tyyntyä siihen, että minä nyt en vain halua asioita, ja siihen on varmaan jokin syy, tai sitten minä en vain huomaa niitä asioita joita haluan, tai sitten minun haluni ovat jostakin syystä aivan erilaisia kuin esim. ikätovereillani. Itse asiassa hävettää haluta niin paljon sellaisia tylsyyksiä kuin turvallisuus, rakkaus, hyväksyntä ja koti. Hävettää pelätä niin paljon, vaikka toisaalta itse yritän ymmärtää, että minulla on siihen syyni. Jollakin tasolla harmittaa, että on vasta vastaanottamassa perustaa sille, että saa elää, kun niin monet voivat vaivatta rakentaa sen perustan päälle vaikka millaisia kuvioita, ottaa vastaan vaikka millaisia haasteita.

On niin kaunista, kuinka tästä asunnosta pikku hiljaa tulee koti, kuinka kotoisalta ja tavalliselta ja turvalliselta täällä tuntuu, kuinka hellyyttävää on saada koira ovella vastaan ja antaa sen painautua sohvalla reittä vasten torkkumaan. Ja tietää, että mies tulee kotiin, ja on täällä huomenna ja ylihuomenna ja jos lähteekin pois, tulee takaisin, ja minäkin välillä lähden, ja tulen takaisin, ja elämässä on jatkuvuus, ei pelkkää katkeamista, lähtemistä ja pelkäämistä. Olen tullut tähän enkä tiedä mihin tästä menen, tulevaisuus on pian enkä siltikään tiedä, olen vetelä ja ihmettelen laiskasti, otan varovaisia askelia (eikun polkaisuja, uudella pyörällä) ulkomaailmaan ja kun pelottaa, palaan kotiin, yritän keskittyä omaan elämääni yritän rauhoittua hyväksymään tämän kaiken, yritän olla kärsivällinen ja levollinen, ja kun olen levoton, yritän olla olematta vihainen siitä, yritän uskoa itseeni ja tottua vähitellen siihen, että kaikesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Se on vaikea tehtävä.

(Epä)miellyttämisestä

Olen lopen kyllästynyt olemaan kiva, ymmärtäväinen ja joustava. Lopen kyllästynyt siihen, että sulaudun aina tilanteeseen mahdottoman huomaamattomasti, niin, ettei kenellekään tulisi sellaista oloa, että minulle ei kelpaa, että minä olisin eri mieltä, että minusta on vaivaa; kyllästynyt olemaan miellyttävä. Olen kyllästynyt miellyttämään, mutta kaikkein kyllästynein olen siihen, että teen sitä aivan pyytämättä ja vapaaehtoisesti. Se on vain minun tapani mennä tilanteisiin: alkaa peilata muita ihmisiä kieli pitkänä, nyökytellä ja hymistellä, olla nätisti tai ainakin juuri sopivalla tavalla eri mieltä, hauskasti tai niin, että se vie keskustelua rakentavaan suuntaan.

Miellyttävä. Koko sanakin on ihan perverssi. Kuinka positiivinen sävy on sillä, jos jotakuta kuvaillaan oikein miellyttäväksi. Ja mitä se toisaalta tarkoittaa: sitä, että ihminen haluaa miellyttää. Ja kuinka negatiivinen on epämiellyttävä, siis sellainen, joka ei yritä miellyttää. Hyviä kiertoilmauksia; vierittää syy toisen niskoille kun hän herättää itsessä tunteita, joita ei haluaisi hyväksyä omaan tunnerepertuaariinsa.

Ehkei sitä miellyttämistä edes huomaa, koska minä kyllä harrastan runsaasti itsetarkkailua ja tunnen sosiaaliset koodit sen verran hyvin, etten ala aivan lipovaksi. Mutta sen huomaa siitä, miten väsynyt olen työpäivän, työviikon ja varsinkin nyt, parin-kolmen työkuukauden jälkeen. (Eikä työni ole erityisen raskasta tai vastuullista, raskaimmaksi koen sosiaalisen ympäristön.) Ja sen huomaa siitä, miten erityisen vahvan ihmisen tapaamisen jälkeen on omituinen morkkis, outo olo siitä, että teinköhän nyt jotakin väärin, sanoinko kuitenkin liikaa, ei mitään käsitystä mikä on liikaa ja mikä sopivasti ja mikä liian vähän, olo on kummalla tavalla liudentunut. Omat rajat ovat kadonneet jonnekin, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä ylivirittyneisyys. On vain jonkun toisen tapa olla, eikä kuitenkaan ketään, jolle juuri se tapa kuuluisi, ja kerrassaan typerä tunne siitä, että yrittää vaimeasti kannatella toisen tapaa oman tyhjyytensä päällä. Ja sitten seuraa valju hitaus, hiljaisuus, tympeys, paha olo siitä, että ei ole jotakin muuta - jotakin niin vahvaa ja sädehtivää kuin muut ihmiset näyttävät olevan - ja toisaalta siitä, että on mennyt unohtamaan itsensä ja pitämään toisten olemista omaa parempana.

Minä en halua perustaa olemistani miellyttämiselle. Minä en halua enää pelätä, että jos minua pidetään joskus outona tai jos minun mielipiteeni on joskus erilainen tai hölmö tai lapsellinen tai vaikka teennäinen, niin minut suljetaan joukosta lopullisesti. Joukosta, ja vähitellen kaikista joukoista. Kai olen pelännyt niin paljon, että on ollut pakko toimia miellyttävästi. Minun on edes kokeiltava sitä. On vain yksi ihminen, joka on kyllä sanonut, että minä saan olla mitä olen, kiukkuinen tai tyhmä eikä se kyllä haittaa mitään, ja hänen sanojaan minun on yritettävä takoa päähäni. Niihin ei ole helppo uskoa, mutta on pakko yrittää, sillä miellyttämällä menen aina vain väärään suuntaan, vain kauemmas rennosta, kauemmas levosta, kauemmas välittömyydestä.

Solmuja

Tunnen vain, kuinka en halua yhtään mitään, en osaa haluta, ja että kaikki suhteet vievät umpikujaan. Kuinka on oikeastaan mahdotonta uskoa, että kukaan välittäisi oikeasti, että ketään kiinnostaisi se, mikä on itselle kaikkein todellisinta: se miltä elämä tuntuu, miten koen asiat, mitä pelkään ja mikä tekee minut surulliseksi.

Käsitykseni mukaan ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain silloin kun olen helppo, hauska, mukava ja huoleton. Ja kun olen pelokas tai surullinen tai koen asiat voimakkaammin kuin muut, olen taakka ja aiheutan huolia, ja sillä sekunnilla lakkaan olemasta kiinnostava. Sitä seuraavalla sekunnilla tukahdutan kaiken hankalan ja kummallisen ja alan käyttäytyä helposti hauskasti mukavasti ja huolettomasti, sillä haluan että minusta ollaan kiinnostuneita, haluan huomiota, haluan sitä millä hinnalla hyvänsä. Jos ei muuten, niin sillä hinnalla, että sivuutan sen mikä on kaikkein todellisinta, silloin sivuutan itseni kokonaan ja muutun kuoreksi, helpoksi hauskaksi mukavaksi kuoreksi, muka huolettomaksi, mutta jossain kasvaa huolien vuori, ja kerran huolien vuori räjähtää (nyt se on jo räjähtänyt).

Eikä varmaan ole sattumaa, että nämä muistot ja pelot nousevat esiin nyt, kun tiiviin yhdessäolon jälkeen olemme taas hetken aikaa etähelvetissä (no ehkä vähän liioittelen) ja kaikki rakennettu luottamus tuntuu valuvan tyhjiin, jäävän jonnekin puolitiehen matkaa täältä sinne tai sieltä tänne. Ja kun yhteen muuttaminen on oikeastaan jo päätetty. Nyt on turvallinen tila olla epävarma, turvallista sähistä pelkonsa ääneen, turvallista vollottaa ahdistusta, nyt on turvallista, kun tietää, että ei kuitenkaan joudu jäämään yksin. Vaikka sekin pelko tietysti kolkuttelee jossakin.

Elämä tuntuu taas aikamoiselta vyyhdiltä. Tai minä tunnun, minun tahtoni josta ei pirukaan ota selvää, minun pelkoni ja suunnitelmani. Toisaalta niin suuri tarpeeni mennä kohti turvallista suhdetta, ja toisaalta hirvittävä pelkoni siitä, jos siitä ei tulekaan mitään, ja vielä hirvittävämpi: jos minä en pystykään siihen, jos minun täytyy lähteä, hylätä toinen ja hylätä onneni, hylätä kaikki mihin olen uskonut.

Tekisi mieli kirjoittaa jokaiseen lauseeseen vasta-argumentti, spekuloida vyyhti takkuun ja solmuun, mutta tuntuu vielä hyödyttömämmältä lähteä avaamaan kaikkia mahdollisuuksia ja perusteluja niiden takana. Paljon todemmalta tuntuu vain ilmaista ne teemat jotka ovat ongelmallisia ja ehkä vihjata suunnista ja syistä, mutta joka suunnan loppuunarvaaminen vaikuttaisi kaikkein turhimmalta. Kun kuitenkaan en halua nopeaa, tyydyttävää ratkaisua, muuta en voi kuin antaa ongelman olla edessä, avoimena ja tarkasteltavana, ja jossakin vaiheessa huomata mistä kohtaa se antaa myöten ja miten sen lävitse pääsee.

Minä olen oppinut elämään kontrolloimalla, mutta olen luojan kiitos tajunnut jo, että elämää ei voi kontrolloida. Sen hyväksyminen on paljon vaikeampaa. Tai no sentään, olen minä sen monissa asioissa jo oppinut, mutta kipeitä tunteita ja vaikeita kysymyksiä herättävissä asioissa olen aivan ulalla, kun en voi tarttua annettuihin oikeisiin ja vääriin. (Niin kai kaikki on.) Pelko on sama kuin aina, mutta niin pösilö en enää onneksi ole, että yrittäisin tunkea mitään mustavalkoisia ratkaisuja tällaisiin tilanteisiin.

Hyvää

En voi ajatella muuta kuin miten hyvin kaikki on, miten tilanteet jäävät hyvin: miten hyvältä tuntuu kun on aikaa olla ja jutella ja sanoa sellaista mitä ei meinaa uskaltaa, sellaista mitä ei ehkä ole tiennytkään haluavansa sanoa ja mikä muotoutuu vasta, kun on tarpeeksi turvallinen tilanne ajatukselle tulla. Ja sitten sellaista, josta on tiennyt haluavansa puhua, mutta on tiennyt tarvitsevansa ajan ja paikan ja rauhan, ja kun saa ne, voi puhua, ja sitten - kaikki on hyvin. Ja jonkin aikaa maailma on levossa, olkoonkin että se aika ei ole ikuinen, mutta sellainen aika on, se on tärkeintä, eikä siihenkään hetkeen tarvitse takertua, voi vain luottaa että on tällainen hetki, ja tällaisia hetkiä tulee lisää, ja lisää, niitä tulee, vaikka välissä tulee kaikenlaisia muita hetkiä, mutta mikään niistäkään ei ole ikuinen hetki vaan ohikiitävä. Mutta pikkuhiljaa voi vaikuttaa siihen, missä suhteessa mitäkin hetkiä on: tällaisten hetkien vuoksi minä olen ponnistellut, ja nyt yksi sellainen on tässä ponnistelematta, mutta kaikki ponnistukset ovat sen tukena nyt ja myöhemmin. Ja jokainen tällainen hetki voimistaa luottamusta siihen, että näitä tulee, näin hyviä, tyytyväisiä, kivuttomia hetkiä.

Maailma on hyvä!

Vankilassa osa 2

Olen aina elänyt vankilassa, huomaan, erilaisissa vankiloissa. Olen tehnyt niitä itselleni. Niin: olen tehnyt elämästä itselleni vankilan. Minä en ole osannut elää, minä olen osannut vain rakentaa muureja. Sellaisen huomaaminen tekee surulliseksi ja hieman järkyttyneeksi.

Kotini oli vankilani.
Isä oli vankilani.
Erikoinen perhe oli vankilani.
Erikoinen nimi.
Se, ettei minulla ollut poikaystävää, sekin oli vankilani.
Sitten poikaystävästäni tuli vankilani.
Sitten siitä, että minä en pysty olemaan lähellä.
Ja sitten siitä, että enemmän kuin mitään muuta, haluan olla lähellä, mutten voi kun en osaa.
Opinnot, kesätyöt, harrastukset; ystävät, matkat, asunnot.
Lopulta vankiloita oli niin paljon, ettei mistään tahtonut tulla mitään. (Ei se ehkä muille siltä näyttänyt, mutta minä sen tiesin.)

Minä en halua elää niin, että aina haluan pois, että aina odotan seuraavaa hetkeä. Siitä tulee vain niskat kipeiksi, kun on koko ajan otsa edellä menossa seuraavaan asiaan. Seuraavalle nettisivulle, seuraavaan päivään, seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan tenttiin seuraaviin ihmisiin. Minä huomaan sen kaiken nyt, huomaan kuinka olen paennut tätä hetkeä, sitä ainoaa joka minulla on. Ja kuinka paljon on täytynyt oppia ennen kuin on päässyt tähän asti: että huomaa sen, mitä on, että edes huomaa pakenevansa, ja että pystyy suhtautumaan siihen hyväksyvästi ja edes joskus harvoin huomattuaan pysähtymään.

Ja minä haluan, että ihmiset ovat minulle lepo, ei vankila. Minä haluan olla seurassa niin, etten ole niin kiihtynyt että sanon mitä sattuu ja olen miten sattuu, että sanon sellaista jonka takana en varmasti ole, ja etten ole levoton, että alan hosua ja käyttäytyä niin kuin luulen muiden toivovan minun käyttäytyvän.

Tiedän että olen jo pitkällä, kun huomaan tämän kaiken, ja tiedän, että voin olla vain luottavainen ja kärsivällinen. Olen myös täynnä kurjia tunteita kaikesta siitä, millainen olen pelkoni vuoksi ollut. Miten vaikea sitä on selittää, että on voinut huonosti, vaikka on näyttänyt ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan kadu sitä mitä on ollut, koska ei olisi voinut olla mitään muuta, ja vain sen vuoksi, mitä on ollut, on sitä mitä nyt on. Enkä minä oikeastaan haluaisi olla kukaan muu; luulen, että häpeän ja vihan alta pilkottaa ihan hieno tyyppi.

En näe sitä vielä, mutta uskon siihen. Uskon vaikka tekee kipeää. Ja vaikka vieläkin olen vankilassa, olen jo ymmärtänyt, että voin kävellä näiden muurien läpi.

Vankilassa

Minä raahaan muiden ihmisten elämiä mukanani, minne menenkin. Olen vasta alkanut huomata kuinka perhe kulkeutuu mukanani minne menenkin, ja kuinka vaikea minun on antaa itselleni lepohetkeä. Ihmisiin suhtautuminen on niin ristiriitaista; toisaalta haluaisin pitää rajani ja olla olematta tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, vanhemmat, vaikeimmat. Ja toisaalta säälittää, on velvollisuus ja halu olla hyvä läheisille, ainoille vanhemmille.

Mutta minun ainoa isäni oli vihainen ja pelottava. Hän ei antanut arvostusta mistään. Väkinäinen hyy-vä tai vainniin oli parasta mihin isä pystyi. No, ei hän lyönyt. Ei hän haukkunut minua, koska minä pidin huolen että olin niin kiltti että minua ei tarvinnut. Siskoa hän kutsui minulle ja veljelleni nimellä "teidän hulttiosisarenne", ja siskon kanssa riidellessä hän kutsui tätä "ämmäksi". Minä käyttäydyin niin, että hänen ei koskaan tarvinnut sanoa minulle mitään sellaista.

(Tästä blogista on tullut ehkä terapiablogi. Olkoon sitten niin. Ehkä kaikki blogit ovat terapiaa tavallaan.)

Minun on aina tehnyt pahaa olla isän lähellä, mutta olen tehnyt sen, koska en ole voinut tehdä muutakaan. Olen nähnyt myös kuinka isä kärsii. Olen nähnyt hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tarttua elämään itse. Olen nähnyt hänen avun- ja läheisyydentarpeensa ja kuvitellut, tietysti, että minun täytyy ottaa se elämässäni huomioon. Aivan kuin hänellä ei olisi vastuuta omasta elämästään tai siitä, mihin hänen parisuhteensa on luiskahtanut. Ainoa tapa, jolla selvisin elämästä hänen tuskansa lähellä, oli ottaa se tuska omakseni. Ehkä muu olisi tuntunut epäreilulta.

Nyt kun isä on sairas, irrottaminen on vielä vaikeampaa. Tuntuu, että hän tarvitsisi minua jatkuvasti, tai että vähintäänkin minun pitäisi kantaa huolta koko ajan. En tiedä mitään tavallisen läheisyyden tapaa; tiedän vain uhrautumisen ja totaalisen erkanemisen. Molemmat ovat kammottavia tapoja. Jos valitsen jälkimmäisen, niin kuin mieluummin tekisin, myöntäisin äidille, että hänen tapansa on hyväksyttävä. Haluaisin olla parempi kuin hän, koska vihaan hänen ratkaisujaan, vielä vihaan ja olen katkera, vaikka yritän hyväksyä ja yritän irrottaa niistäkin turhista tunnekuormista.

Tuntuu, että olen syntynyt vankilaan.

Tyynenä

Jotakin täytyy kirjoittaa. En oikein tiedä vielä, mitä.

Tuntemukseni heittelehtivät turvallisen, rakastuneen, ymmärtäväisen, surullisen, voimattoman, syyllisen, pelokkaan ja levottoman välillä aivan jatkuvasti. Jokin tyyneys pysyy silti. Se pysyy niin kauan kuin saan olla itsekseni kotona, toteuttaa omia aikataulujani ja omia rutiinejani; syödä valitsemaani ruokaa valitsemassani seurassa valitsemaani aikaan ja valitsemani määrän; työskennellä ja levätä omassa rytmissäni; mennä nukkumaan haluamaani aikaan, nukkua yksin, valvoa valvomiseni yksin; joogata ja ulkoilla siinä määrin kuin itse haluan. Tämä kaikki tuntuu luksukselta, vaikka tunnetilat vaihtelevat.

Yksinoleminen (kun se ei ole pakotettua vaan valittua) tuntuu niin rauhoittavalta, että en oikein tiedä mihin miestä kaipaan. En oikein osaa olla kaipaamattakaan, mutta tietyn erossaoloajan kuluttua en oikein muista, miksi kannattaa kaivata, tai mitä se on mitä kaipaan. Miehen kanssa olen joskus onnellisempi kuin yksin, mutta harvoin tyyni. Toisaalta tapaamiset ovat erikoistapauksia, harvinaista herkkua - miten silloin osaisi olla tyyni? Silti arvostan tyyneyttä enemmän ja enemmän. Se tarkoittaa yhteyttä itseeni, yhteyttä kehooni ja tunteisiini ja tekoihini. Ilman tyyneyttä alan toimia kuin joku muu, ei, olen silti minä, mutta en hetkessä elävä ja joustava, vaan minärobotti. Enkä pidä minärobotista. Se saattaa tehdä asiat niin kuin minäkin tekisin, mutta se ei ole joustava ja elävä; se pitää ohjelmoida etukäteen, ja se menee sekaisin jos tilanne muuttuu ja aiheuttaa esimerkiksi ennakoimattomia tunteita. Sitten se ei ole enää kiinni missään vaan leijuu ja suorittaa, ei tiedä edes miten tahtoisi hengittää. Tai sitten annan tyyneyteni avaimet jollekulle muulle, jolloin hänen pitää toimia aivan tietyllä tavalla, jotta minun tyyneyteni säilyisi. Se on aivan liikaa annettu, aivan liikaa pyydetty.

Minä tahdon pitää itseni. Minä en tahdo elää robotin elämää enkä kenenkään muun elämää. Tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että olen usein tylsä ja epäsosiaalinen (ei tätä tarvitse ohjelmoida, mutta siihen on hyvä varautua, ettei seurassa pety ja väännä robottivaihdetta päälle). Olen vaisu ja etäinen. Yritän olla olematta vihainen itselleni siitä, jos en jaksa nauraa, ja toisille siitä, jos he yrittävät naurattaa minua. Minun on käytettävä kaikki keinot säilyttääkseni tyyneyteni, rauhani.

Ja voin minä kokeilla joskus nauraakin, jos olen turvallisessa seurassa. Mutta ei ole pakko, eikä tarvitse esittää että olisi turvallinen olo jos ei ole. Täytyy koettaa rakastaa itseään vaikka olisi turvaton. Mitään ei tarvitse sillä uhalla, että menettää itsensä. Haluan vain opetella tuntemaan sen, vahvistaa yhteyttä. Ehkä joskus haluan tulla ulos hiljaisesta tilastani. Ehkä joskus yhteyteni itseen ei ole enää niin hauras. Ehkä uskallan liikkua ja ottaa muita ihmisiä tänne. Ehkä osaan nauraa ja tuntea silti yhteyden vahvana. Kaikki aikanaan.

Suku on pahin

Isä sairastaa. Se ei ole sinänsä järkyttävää, koska hän on jo iäkäs. Minä, siskoni ja veljeni synnyimme isän toiseen avioliittoon isän ollessa jo viisikymppinen. Silti se on kova juttu, tietenkin. Täsmällinen ja tarkka isä ei muista mitään tunnuslukuja, tai miten hänen vuosia käyttämänsä radio ja televisio menevät päälle. Eikä isä muista syödä. Mikään uusi tieto ei välttämättä pysy hänen mielessään, ei ainakaan tarkasti, eikä siihen voi luottaa. Neuvon television käynnistämisen kolmena peräkkäisenä iltana. Iltaisin isä kysyy varmuuden vuoksi, mikä olikaan hänen makuuhuoneensa.

Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.

Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.

Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.

Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.