Tyynenä

Jotakin täytyy kirjoittaa. En oikein tiedä vielä, mitä.

Tuntemukseni heittelehtivät turvallisen, rakastuneen, ymmärtäväisen, surullisen, voimattoman, syyllisen, pelokkaan ja levottoman välillä aivan jatkuvasti. Jokin tyyneys pysyy silti. Se pysyy niin kauan kuin saan olla itsekseni kotona, toteuttaa omia aikataulujani ja omia rutiinejani; syödä valitsemaani ruokaa valitsemassani seurassa valitsemaani aikaan ja valitsemani määrän; työskennellä ja levätä omassa rytmissäni; mennä nukkumaan haluamaani aikaan, nukkua yksin, valvoa valvomiseni yksin; joogata ja ulkoilla siinä määrin kuin itse haluan. Tämä kaikki tuntuu luksukselta, vaikka tunnetilat vaihtelevat.

Yksinoleminen (kun se ei ole pakotettua vaan valittua) tuntuu niin rauhoittavalta, että en oikein tiedä mihin miestä kaipaan. En oikein osaa olla kaipaamattakaan, mutta tietyn erossaoloajan kuluttua en oikein muista, miksi kannattaa kaivata, tai mitä se on mitä kaipaan. Miehen kanssa olen joskus onnellisempi kuin yksin, mutta harvoin tyyni. Toisaalta tapaamiset ovat erikoistapauksia, harvinaista herkkua - miten silloin osaisi olla tyyni? Silti arvostan tyyneyttä enemmän ja enemmän. Se tarkoittaa yhteyttä itseeni, yhteyttä kehooni ja tunteisiini ja tekoihini. Ilman tyyneyttä alan toimia kuin joku muu, ei, olen silti minä, mutta en hetkessä elävä ja joustava, vaan minärobotti. Enkä pidä minärobotista. Se saattaa tehdä asiat niin kuin minäkin tekisin, mutta se ei ole joustava ja elävä; se pitää ohjelmoida etukäteen, ja se menee sekaisin jos tilanne muuttuu ja aiheuttaa esimerkiksi ennakoimattomia tunteita. Sitten se ei ole enää kiinni missään vaan leijuu ja suorittaa, ei tiedä edes miten tahtoisi hengittää. Tai sitten annan tyyneyteni avaimet jollekulle muulle, jolloin hänen pitää toimia aivan tietyllä tavalla, jotta minun tyyneyteni säilyisi. Se on aivan liikaa annettu, aivan liikaa pyydetty.

Minä tahdon pitää itseni. Minä en tahdo elää robotin elämää enkä kenenkään muun elämää. Tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että olen usein tylsä ja epäsosiaalinen (ei tätä tarvitse ohjelmoida, mutta siihen on hyvä varautua, ettei seurassa pety ja väännä robottivaihdetta päälle). Olen vaisu ja etäinen. Yritän olla olematta vihainen itselleni siitä, jos en jaksa nauraa, ja toisille siitä, jos he yrittävät naurattaa minua. Minun on käytettävä kaikki keinot säilyttääkseni tyyneyteni, rauhani.

Ja voin minä kokeilla joskus nauraakin, jos olen turvallisessa seurassa. Mutta ei ole pakko, eikä tarvitse esittää että olisi turvallinen olo jos ei ole. Täytyy koettaa rakastaa itseään vaikka olisi turvaton. Mitään ei tarvitse sillä uhalla, että menettää itsensä. Haluan vain opetella tuntemaan sen, vahvistaa yhteyttä. Ehkä joskus haluan tulla ulos hiljaisesta tilastani. Ehkä joskus yhteyteni itseen ei ole enää niin hauras. Ehkä uskallan liikkua ja ottaa muita ihmisiä tänne. Ehkä osaan nauraa ja tuntea silti yhteyden vahvana. Kaikki aikanaan.