Yksin kotona

On sunnuntai lapsuudenkodissa. Minä olen lapsi, tai teini. (Tuntuu muuten, että olin teini varmaan kymmenen vuotta; viisi ja kolme vuotta vanhemmat sisarukset osoittivat tehokkaasti olevansa parempia ja viileämpiä, joten luulen kopioineeni heiltä murrosikäisen käytöksen sarkasmeineen, välinpitämättömyyksineen ja päihdekiinnostuksineen varmaan jo alle kymmenvuotiaana. Kyllähän niillä saikin arvostusta omanikäisten kaveripiirissä!) On sunnuntai ja sisarpuoleni miehineen ja ehkä jo lapsineen on ollut kylässä. Talo on täynnä iloa. Olen lasten kimpussa tai esittelen siskolle tavaroitani tai käsitöitäni. Lapset rakastavat minua! Olen äidin pikku apulainen, korjaan astioita ja hoidan asioita. Kannan vähän huolta päivällisten kulusta, mutta enimmäkseen on mukavaa. Sitten sisko perheineen lähtee, ja taloon laskeutuu tyhjyys. Täyssisareni ovat jo lähteneet kavereidensa mukaan tai harrastuksiin. Isä on väsynyt päivällisistä ja menee omaan huoneeseensa juomaan olutta ja kuuntelemaan radiota. Tai täyttämään menolistoja, se kuuluu hänen rutiineihinsa, kai rauhoittaa häntä. Äiti lukee lehteä. Äiti ehkä lähtee vielä illalla: maalle tai kurssille, ainakin toimistolle valmistelemaan kurssia. Tai sitten äiti menee alakertaan mankeloimaan katsomaan ranskan teeveetä niin kovalla, ettei siellä voi olla. Minä jään yksin.

Sunnuntai vähän myöhemmin, lapsuudenkodissa kuitenkin. Äiti on maalla tai kurssilla. Isä on huoneessaan, juo olutta ja täyttää ristisanaa. Olen ollut juhlimassa. Veljeni on ehkä ollut lomilla armeijasta. Hän ei vietä sunnuntaita kotona, tai sitten omassa huoneessaan ystäviensä kanssa. Ovi on kiinni ja sisältä kuuluu kovaäänistä metallimusiikkia. Minä kuljen oven ohitse omaan huoneeseeni ja alakertaan, omaan huoneeseeni ja alakertaan, talossa vain eristäytyneitä miehiä. Minua väsyttää, eikä eilisen ilosta ole jälkeäkään. Veljen on palattava kasarmille. Puoli tuntia ennen hänen lähtöään hän häärää pitkin taloa, hakee tavaroitaan, ja minä ja isä hössötämme hänen ympärillään. Sitten hän lähtee. Isä menee olohuoneeseen katsomaan televisiota ja juomaan olutta. Television on oltava niin lähellä, että sitä voi katsoa vain yksi ihminen. Minä luen lehtiä, menen omaan huoneeseeni. Avaan läksykirjat, luulisin. Ihmettelen tyhjää oloani.

Eikä sen tarvitse olla sunnuntai. Koska vain joku voi lähteä, ja jokaisessa lähdössä minä jään yksin. Jään yksin elämään, jota ei ole, elämään, jota en osaa kannatella; elämään jota en ole osannut muovailla omannäköisekseni, en koskaan. Elämään, joka tuntuu vain tyhjyydeltä, joka odottaa täyttäjää. Yksinäni tunnen itseni voimattomaksi täyttämään sitä millään, ja jokainen takaisku on työntö pohjalle. Jokainen lähtö on kuolema.

Siltä se tuntuu, vaikkei se ole totta, tiedän minä senkin kuinka toisten seura estää vaipumasta omiin ajatuksiin, joita kuitenkin aivan ehdottomasti tarvitsen.