Joulu ja tarinat

On kulunut monta päivää vieraisilla. Niin, vaikka olenkin yöpynyt kahdessa talossa, jotka ovat tämän kodin jälkeen eniten koteja. Ainoat kodit, joihin minulla on avaimet. Mutta minä en enää asu niissä taloissa. Vaikka se olen minä joka lapsuudenkotiini menee, hyvin nopeasti siellä alkaa asua se tyttö, joka vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa. Enkä minä enää ole se tyttö.

Sen tytön ympärillä on muurit, vaikka niitä tuskin näkee, ja lisäksi tyttö kasvattaa piikkistä mutta kaunista ruusuköynnöstä niiden ympärille. Tyttö kasvattaa, koska muurit ei ole hänen itsensä rakentamat eikä hän pidä niistä. Mutta hän ei mahda niille mitään, siihen hän on aivan liian pieni ja heikko. Niinpä tyttö tyytyy ruusujen kasvatukseen, ja hän onkin siinä taitava. Hän on hyvin monissa asioissa taitava. Se näyttää ystävien äitien mielestä hyvältä. Mutta muurien yli ei näe, niiden läpi ei tuule eikä niiden lähellä voi oikein hengittääkään. Muurien ulkopuolella kasvavat kukat kukoistavat, mutta sisäpuolelle jäävät eivät saa valoa, vettä eivätkä ravinteita. Ne pysyvät hengissä, mutta niiden terälehdet ovat haaleat ja lehdet harvat ja kellertävät. Tyttö yrittää keskittyä ulkopuolella kasvaviin, terhakoihin ruusuihin, jotka näyttävät juuri niin kukoistavilta kuin pitää. Välillä hän onnistuukin, ja pysyy reippaana ja iloisena pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin muistaa kituvat ruusut, ja lannistuu. Sitä on niin vaikea selittää, kun muut näkevät vain loistoa.

Minusta tuntuu, että olen ollut lahjapaketti perheen nurkassa. Paketin päällä on kaunis, suuri rusetti, ja minä sen sisällä odotan, ja odotan, että joku tulisi ja nykäisisi oikeasta nauhasta, ja rusetti aukeaisi ja minä pääsisin esiin. Mutta kukaan ei ole tullut, kukaan ei ole nykäissyt riittävän kovasti. Minä olen välillä tempoillut kääreideni sisällä, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tiukemmaksi rusetti on käynyt. Ja sitä suuremmaksi vastuu sille, joka tulee lähelleni ja jonka näen mahdollisena nauhojen avaajana. Olen kyllä jo ymmärtänyt sen vastuun liian suureksi kenellekään toiselle; toisethan ovat omien solmujensa kimpussa. Niinpä minä avaan itse oman rusettini, mutta kääreiden alta se on vaikeaa ja vie aikaa.

Jälkimmäisen tarinan minä kerroin siskolle joulusaunassa. Ja paljon muutakin, mitä perhe, joulu ja aamuinen joogaharjoitus toivat mieleeni, sellaisia asioita, joita en voinut vain pitää sisälläni. Pelastaessani oman mieleni melkein pilasin siskoni joulun, koska ei ole kivaa kuunnella ikäviä ajatuksia omista vanhemmistaan. En tunne syyllisyyttä, koska sisko vaikutti iloiselta. Emme ehtineet puhua enempää.

Lähes viikon vierailuputki sai minut etäälle itsestäni. Rauhoittuminen on vaikeaa. Syön huvikseni ja saan patistaa itseäni joogaamaan, vaikka keho on jäykkä ja henki ahdas. Huomenna on lähtö taas melkein viikon matkalle. Mietin, kuinka saan säilytettyä mieleni hyvänä, rauhallisena, omanani.

Onnen tapaista

Minun sisältäni nousee tunne: kaikki on hyvin. Täällä yksinollessani ja vaikka vähän levottomanakin tunnen sen, voitonriemuisena, ettei mikään oikeastaan voi tuhota minua. Se ei tietenkään tarkoita ettei mikään voisi satuttaa minua, mutta tunnen itseni jollakin tasolla vahvemmaksi kuin vuosiin, eläväksi. Tuntuu, että jokin sellainen mitä minussa on ollut, joskus lapsena, ehkä peruskoulussa, on tulossa takaisin. Tämä vuosi on ollut erinomainen vuosi. Haasteita täynnä, mutta voi miten hyvä. Olen alkanut elää. Olen puhjennut kukkaan. Ystävän mukaan on poikia, niitä kouluaikojen huomaamattomia, jotka 24-vuotiaana puhkeavat kukkaan, sammakoista prinsseiksi. Minä voisin olla sellainen tyttö. Eikä 24 oikeastaan ole ollenkaan korkea ikä puhjeta kukkaan. Sitä paitsi kukkaan puhkeaminen on niin vapauttavaa että se kannattaa vielä mummuiässäkin. (Vaikka vähän pelottaa, että se kaikki katoaa kun sen näin julistaa.)

Liekö ajatukseni joogakirjasta vai joogasta yleensä, mutta tunnen joka tapauksessa niin, että minä oikeastaan koko ajan vain harjoittelen. Vähän mietin sitä tavoitettani, yleensähän harjoittelua motivoi jokin päämäärä. Ei se ihan valaistuminenkaan minulla ole... Kai jokin hyvää ja onnellista ja eettistä kohti meneminen. Elämän näkeminen harjoitteluna on minulle ihan uutta, olen elänyt niin tosikkomaisesti, juuri parhaillaan tekemääni asiaan kaiken uskoni valaen. Ja silloin kaikkiin - jopa järjettömän pieniin, kuten vaikka pastamerkin valintaan - liittyy liian helposti liian suuri stressi. Vasta nyt aavistan, mitä tarkoittaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, tai miten ei se ole niin vakavaa -lausahdus voi olla totta eikä vain asian maton alle lakaisua, välinpitämättömyyttä.

Tulee perhejoulu, johon aioin olla osallistumatta, mutta päätettyäni että voisin olla osallistumatta osallistumisesta tulikin minulle aito vaihtoehto, ja nyt tuntuu, että haluan osallistua siihen. Otan senkin harjoituksena olla ihmisten kanssa, harjoituksena suhtautua vanhempiini ja heidän suhteeseensa, harjoituksena antaa ja saada lahjoja, harjoituksena olla oma itseni... Tuo harjoitus-aspekti tekee tilanteista innostavia, vastakohtana ahdistavuudelle, joka syntyy siitä, että tilanteesta ja itsestään siinä odottaa jotakin tiettyä, kai sitten jonkinlaista täydellisyyttä. Vaikka hyvät hyssykät olenhan jo pitkään tiennyt ettei mitään täydellistä ole olemassa, on vain odotuksia ja erilaisuutta, jotka harvoin kohtaavat. Mutta tunne laahaa aina jonkin matkaa ajatusten perässä (ja tunnejälkien voimakkuudesta ja merkittävyydestä ja myös halukkuudesta irtautua niistä riippuu, kuinka nopeasti ajatukset ja tuntemukset yhdistyvät toimivaksi tahdoksi).

Minä luulin, osa 2

Minä luulin, että ihmiset ovat täydellisen varmoja. Minä olen luullut, että vain sellaisia asioita saa tehdä, joista on ehdottoman varma. Erityisesti sellaisia asioita, jotka koskevat myös joitakin toisia ihmisiä. Silloin pitäisi alusta saakka tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mistä nauttii ja mistä kärsii, mikä on itselle ja toisille parasta. Muuten voi tapahtua jotakin kamalaa, jota ei mitenkään voi korjata.

Luulin pitkään, että parisuhteiden tulisi olla sellaisia. Luulin, että puoliskoilla on jokin ehdoton varmuus, jonka avulla he tietävät milloin suhde tulee aloittaa, milloin ollaan onnellisia, milloin on sopivaa ja turvallista riidellä ja milloin aika muuttaa yhteen erota mennä naimisiin tehdä lapsi, mitä vain. Luulin että se pitää vain tietää, se pitää tietää heti, siinä ei saa epäröidä, ja ennen kaikkea luulin, että kaikilla muilla vain on sellainen punainen lanka jota he seuraavat. Muiden asiat nimittäin tuntuvat ratkeavan aina niin kuin niiden pitää ratketa, kun taas omat ratkaisuni ovat enemmän tai vähemmän vääriä tai pakon sanelemia.

Sitten minä ymmärsin, että muut ihmiset sietävät epävarmuutta. Heillä vain on jokin ranka, turvaverkko, voima, joka kannattelee heitä epävarmuudessa. He tietävät, että joskus asiat ovat kehnommin kuin muulloin, mutta ajan myötä asiat ratkeavat. Niin, pitkään luulin, että koska minä olen niin perinpohjainen ja rehellinen, minä en voi olla epävarmuudessa koska silloin automaattisesti teen väärin, valehtelen. Ajattelin, että minulta tuo turvaverkko puuttuu, ja siksi minun pitää olla erityisen varovainen ja erityisen tarkka sille, mitä vaistoni sanoo. Ja kun vaistoni epäröi, luulin sen sanovan: "Peräänny! Teet väärin!"

Minä luulin että epävarmuus on heikkoutta, luulin että epävarma ihminen on ainakin epäillyttävä, jos ei suorastaan huono. Ja kun oma epävarmuuteni heijastuu muista, olen ratketa liitoksistani, kadota ajasta ja paikasta ja hukkua pelkooni. Sillä silloin minä en ole se, mitä minä olen yrittänyt olla, silloin minä olen vajavainen, ja se on vaikea hyväksyä, edelleen, vaikka se on selvintä mitä on.

Nyt minä yritän kestää epävarmuutta. Eihän ole varmuutta monistakaan asioista, varsinkaan uusista ja mullistavista. Yritän uskoa, että minä voin vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu. Yritän uskoa, että useimmat asiat voidaan korjata puhumalla. Ja että mikään, mitä tapahtuu, ei oikeastaan ole sellaista, että maailma kaatuisi. Yritän muistaa, että minun on lakattava vaatimasta varmuutta elämisen ehdoksi. Muuten en voi kohdata mitään uutta, muuten en voi elää. On hyväksyttävä, että vaikeita asioita ei voi ratkaista heti, ja on uskallettava kohdata elämä myös epätäydellisenä. On annettava aikaa ja tilaa, annettava mahdollisuus hengittää. Itselle ja muille.

Pyrkimyksiä onneen

Kahden kuukauden likipitäen seesteisyys katosi kuin seinään. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, ja sitten vaikka mitä. Tapahtumat kasautuvat, ihmiset kasautuvat, elämä kasautuu. Tapasin pitkästä aikaa M:n. Hän oli ihanampi kuin koskaan, samanlainen ja ihana, kaunis kuin mikä ja ymmärsi täydelleen. Miten paljon sellaisia ihmisiä on olemassa? Ei montaa, minäpä kerron, ei montaa.

Ja sitten en kuitenkaan saa olla hänen kanssaan. Sen sijaan olemme molemmat tahoillamme yksin. Vaikka en tiedä, osaisinko minäkään vielä olla onnellinen. Haluaisin kovasti yrittää. Mutta en tiedä voiko se enää onnistua saman pojan kanssa jos ei aikaisemminkaan. Oikeastaan olen pessimistinen sen suhteen. Mutta se on surullista, koska sellaisia ihmisiä on niin äärimmäisen vähän, joiden seuraan vain humpsahtaa kuin kotiinsa, ja sitä paitsi, rakkaus kuuluu minulle jo. Kunpa en enää ihastuisi niihin, jotka pelkäävät. (Kunpa en enää pelkäisi.)

Olen yrittänyt ajatella sitä, että minä en ole tunteeni tai ihmissuhteeni. Minä olen jotakin syvempää, kohtuullisen muuttumatonta (tai ainakin hitaasti muuttuvaa), jotakin ytimekästä, minä, joka tuntee ne tunteet ja tapaa niitä ihmisiä. Siis, vaikka ihmisiä tulee ja menee, minä en muutu vaan säilyn arvokkaana, yhtä ihanana vaikkei kukaan sitä sanoisi, kaikkena sinä mitä olen niiden ihmisten kanssa jotka olen kohdannut. Ja että itse elämä ei muutu minun tunteideni tai kenenkään muiden tunteiden mukana, vaan jatkuu, soljuu, kulkee eteenpäin, ja sen suuruuden edessä on hyväksyttävä sellaiset asiat, joille ei voi tehdä mitään. Ne ovat hyviä ajatuksia. Sillä minä olen ollut kova takertumaan tunteisiin. Mutta niiden pitää antaa mennä jotta voi tuntea uusia tunteita. Sekä hyvien että pahojen tunteiden.

Ja kyllä minä tiedän millainen onni on ollut tavata M ylipäätään. On vapauttavaa tietää, että on olemassa ihminen, jonka mielestä minä ajattelen aivan oikein, ja jolle minä olen yksi niistä harvalukuisista hyvistä. Jonka ajatukset ja ongelmat ja vitsit ovat sopivia, ja jonka seurassa voi sanoa juuri sen mitä haluaa pelkäämättä lainkaan olevansa kummallinen. Ja sekin on mukavaa, että minä ehkä olen tehnyt hänelle hyvää. Oikeastaan olen varma että olen. Mutta kaikkea ei toinen ihminen voi tehdä toisen puolesta. Esimerkiksi tulla onnelliseksi.

Uneksijan aikakausi

Minä olen täällä enkä kuitenkaan ole. Ilman kirjoittamista tai piirtämistä, maalaamista, en ole missään, mitään. Minun sisäisyyteni ei tule ulos enkä minä silloin elä enkä hengitä, silloin minä kuljen silmät kiinni suossa kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja hillat sillä suolla ovat haaleita ja kuivuneita. Minä suljen silmäni että minä näkisin selkeämmin. Minä tahtoisin nukkua, jotta uneksisin totuuden. Minä pysähdyn, jotta pääsisin liikkeelle. Minä olen paradoksi, eikä se minua haittaa, muista en tiedä. Ehkä muutkin ovat, mutta pitävät sen kansiensa alla piilossa.

Nyt minä myös janoan tietoa. Pursuan aitoa kiinnostusta, mutta en osaa rauhoittua niin, että ottaisin selvää. En osaa ottaa aikaa, olen nyt järjestänyt toisin. Elämän järjestämistä on opeteltava pitkään ja hartaasti, jokainen suunta kantapään kautta. Enkä minä tarkoita tuntiaikatauluja, vaan sellaista järjestämistä, jossa tyhjää on riittävästi. Ja eri asia on tyhjä aika tämän hetken asioiden sulatteluun ja sitten aika suurten asioiden sulatteluun. Jälkimmäiseen tarvitaan nimittäin päiviä, useita kiireettömiä päiviä, kokonainen aikakausi, jolloin pakkoja ei ole, eikä ihmisiäkään juurikaan. Kun tulee päivä, jolle en ole valmistellut mitään tekemistä, ja alan hätäillä, tiedän, että olen tyhjän tilan tarpeessa.

Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää? Miten pysyy niin vahvana ja varmana, että ei toimi itseään vastaan, vaikka koko maailma toimisi toisin?

On tilanteita

Usein on vaikeaa olla todella läsnä, rauhassa tässä hetkessä. Olen ilmeisesti niin tottunut tekemään minulta odotettuja asioita - tai itse asiassa niitä, joita olen luullut minulta odotettavan - ja tekemään sitä mitä muutkin, että paikallaan oleminen vain itsensä, ajatustensa ja tämän hetken kanssa on muodostunut hankalaksi. (Oikeastaan luulen että aika suuri osa ihmisistä tuntee jossain määrin niin eikä koskaan ymmärrä tehdä sille mitään.) Se on surullista. En halua enää paeta tätä hetkeä, koska se on ainoa hetki, jossa voin tuntea, antaa ja vastaanottaa, tehdä valintoja, oppia. Menneisyyttä ja tulevaisuutta voin tarkastella vain suhteessa tähän hetkeen.

Luulen päässeeni tuosta toisten ihmisten tahtojen äärimmäisen herkästä kuuntelemisesta ja toisten elämäntapojen matkimisesta. En vain tee asioita, joista en ole kiinnostunut tai jotka aiheuttavat minulle ärsytystä. Ja kun joudun tekemään kompromisseja, elänhän yhteiskunnassa ja yhteisöissä, yritän motivoida tilanteet itselleni mahdollisimman hyvin. Se edellyttää kyllä sitä, että minulla on aikaa varautua noihin pakollisiin tilanteisiin. Mitään spontaaniutta minulta on turha odottaa nyt - en tiedä kannattaako koskaan. Minä vain en pidä yllätyksistä, minä pidän turvallisuudesta.

Alkoholittomuus on auttanut tuossa tilanteisiin menemisessä. Minä sopeudun hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin, se on vain hyväksyttävä, mutta minä tahdon kokea ne tilanteet kirkkaina. Jos humallun, turvaton tilanne muuttuu näennäisen turvalliseksi ja kotoisaksi liian nopeasti. Tapahtuu asioita, tapahtuu ihmisiä, tapahtuu liikaa, jotta se voisi olla ollenkaan totta. On liikaa ihmisiä ja liian nopeita tilanteen vaihtoja, liikaa aivojen hämärää ja toisaalta maailman räikeyttä, liikaa tullakseen tutuksi, ja jos ei se kaikki tule tutuksi, ei minulle jää mitään muistoja. Ja muistot ovat tärkeitä: en oikein tiedä miksi hankkia kokemuksia ilman tunnejälkiä.

Toisten seuraamisen lakkaaminen ei tarkoita kuitenkaan ihan samaa kuin oman elämän löytäminen. Se on ehdoton edellytys sille, mutta siinä välissä on vähän tyhjää tilaa, jonka täyttymistä ei voi odottaa, koska sen täytyy antaa täyttyä omalla painollaan, omassa tahdissa, minusta itsestäni. Niin kuin useimpien ihmisten elämät ovat alusta saakka täyttyneet. Siinä tyhjässä tilassa täytyy opetella rauhassa oloa ja itsensä katsomista. Nyt minä jo uskallan, mutta en aina muista. Kiihtyvään rytmiin on niin helppo mennä mukaan: tottumuksesta, muiden perässä. Mutta odotan kovasti, millaisia toiveita ja intohimoja minusta nousee.

Ehkä joskus tunnen taas turvaa niin, että on mukava humaltua, mukava tavata ihmisiä, niin ettei ihmisjoukot pelota, ja ettei tarvitse yhtään olla sellainen kuin ei ole, sellainen josta kotiin palattua joutuu pitkään palautumaan omaksi itsekseen. Oikeastaan uskon että tunnen vielä niin. Muuten en osaisi kirjoittaa siitä.

Läsnä

Sanotaan, että ne ihmiset kiinnittyvät paikkoihin, jotka eivät osaa kiinnittyä ihmisiin. Pelästyin. Osui ja upposi. Niin paljon kun olen omasta kodistani puhunut: omasta rauhasta, omista ihmisistä, omista tavaroista, omasta tunnelmasta. Se kaikki on tärkeää ja se kaikki on ollut välttämätöntä, mutta nyt huomaan, että se riittää vain alkuun, ei pidemmälle. Koti on oltava, mutta on oltava myös ihmisiä. On kai uskottava, että siinä suhteessa olen kuin muutkin: sosiaalinen eläin. Ettei eristäytyminen tee minullekaan hyvää, että minäkin tarvitsen rakastavaa, hyväksyvää läsnäoloa. Ja paitsi tarvitsen, olen myös kykenevä siihen. Että olen menossa sitä kohti!

On nimittäin poikkeuksellista, että teen koulutöitä ja haluaisin jonkun olevan samassa huoneessa kanssani, tai ehkä se on jo liikaa, mutta samassa asunnossa. Haluaisin vain seuraa, läsnäoloa. Se tuntuu mukavalta. Viime viikkoina olen ollut onneton, ja olen miettinyt ja purkanut sen syitä. Toivon, että tämä läsnäolon kaipuu ei ole "vain" syklinen kontrasti menneelle pahalle ololleni, joka toistuu taas ja taas, vaan että olen oikeasti oppinut jotakin, tullut lähemmäksi itseäni ja muita ja maailmaa.

Sillä sen tiedän, että tänään olen osa maailmaa. Ja kyllä, joogalla on osuutensa asiaan.

Marraskuu, niinpä niin

Marraskuu vain tuntuu vaikeammalta. Mustemmalta, merkityksettömämmältä, lohduttomammalta. Kesän lämpö ei enää tunnu, mutta mieleni ihmettelee, minne kaikki kesäinen keveys katosi. Eikä vielä ole oikein aika odottaa jouluakaan, enkä oikein tiedä, mitä siltä odotankaan. Onko siinäkään keveyttä? Keveyttä tuntuu olevan vain kesässä, alkaen toukokuusta ja päättyen syyskuuhun.

Täytynee oppia keventämään muita vuodenaikoja, tai sitten rakastamaan myös talven raskautta. Tai ehkä se tekeekin kesästä niin keveän. Haluaisin kuitenkin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa (tai itseäni jokaisena vuodenaikana, voiko niitä erottaa). Olemaan tyyni ja hyväksyvä kaikista kuukausista sellaisena kuin ne ovat. Ehkä jooga auttaa, tässäkin. Sen täytyy auttaa. On kylläkin onni, että tänään satoi lunta. Valkea maisema on lohdullinen ja kaunis.

Joulukortit

Olen viimeisinä vuosina laistanut joulukorttien lähettämisen tyystin. En ole jaksanut, ei ole kiinnostanut. Olen antanut lahjat parhaille, läheisimmille, tärkeimmille, ja myös joillekin pakollisille. Ja korttien tekeminen ja kirjoittaminen on tuntunut väkinäiseltä - toisin kuin joskus kouluaikoina, kun kirjoittelin pitkään ennen joulua listoja kortinsaajista ja lahjansaajista. Enkä tehnyt sitä pakolla vaan ilolla.

Nyt hyväsydämisyys on palaamassa: haluan, että minulle tärkeät ihmiset saavat minulta osoituksen siitä, että ajattelen heitä, pidän heistä, että he ovat minulle tärkeitä. Ja jos en muulloin sitä muista tai osaa osoittaa, teen sen jouluna, koska joulu on rakkauden juhla, olkoonkin että nykyisin olen sitä mieltä, että ne rakkaat saa valita. (Mutta valinnan pitää olla harkittu, ei äkkipikainen ja perusteeton.) Niille rakkaille minä lähetän joulukortit, joihin kirjoitan kaiken kauniin, mitä niistä ihmisistä ajattelen ja mitä hyvää heille haluan.

On hieman kummallista, että tämä ajatus tulvi sydämeeni nyt, kun viime viikolla päätin etten mene kotiin jouluksi, että olen aikuinen ja vietän oman jouluni jos niin tahdon. Ehkä on niin (tämä taitaa olla Sinkkuelämää-filosofiaa), että tapoja, päätöksiä, sääntöjä on tehtävä, jotta tietäisi miten elää, mutta ne on pyörrettävä kun huomaa, että haluaakin elää toisella tavalla. Katsotaan.

Kaikesta tästä kuuluu kiitos myös Veloenalle, joka puhui joulukorttirimssuista ja sanoi niin hirveän viisaasti teoista, niiden tuloksista ja tuloksettomuudesta sekä vaikutuksista itseen ja muihin.

Suuressa kaupungissa

Vietin viikonlopun suuressa kaupungissa, ja se suuri kaupunki näyttäytyi hyvänä, kerta kaikkiaan hyvänä ehkä parempana kuin koskaan ennen. Ei jännitystä, ei stressiä, ei alati painavaa huonommuuden tunnetta eikä velvollisuustapaamisten painetta. Päätin vain olla tapaamatta sellaisia ihmisiä, joiden tapaaminen on nyt liian jännittävää ja kuormittavaa, joiden tapaaminen aiheuttaa stressiä ennen ja jälkeen, eikä itse tapaamisesta jää mieleen oikein muuta kuin että se on ohi ja että saa kertoa taas toisille suorittaneensa tapaamisen sen ja sen kanssa. Muodollisesti hyvää, mutta ei sydämen hyvää. Jätin sellaiset tapaamiset ja tapasin niitä joita sydämestäni halusin tavata ja haluan taas tavata, ja kävin juhlissa joihin olin tervetullut ja tapasin ihmisiä joille olin tasavertainen ihminen, ja tärkeä ihminen.

Ja nyt kun viikonloppuinen monien ihmisten tapaaminen ja monissa paikoissa käyminen on ohi, olen kotona, olen rauhassa, olen yksin, olen täällä enkä ikävöi toisiin paikkoihin, mutta ikävöin jokaista tapaamaani ihmistä, olen täällä enkä tiedä mitä tehdä, ja ikävöin heidän kaikkien seuraansa ja olen surullinen etten ole nyt kenenkään lähellä. Olen väsynyt ja hiljainen toisaalta yksinolosta, toisaalta hiljainen siitä kaikesta seurallisuudesta. Mutta, ilmeisesti, sanon tämän toiveikkaasti, olen matkalla ihmisiä päin.