Yksinolosta ja taloudellisesta itsenäisyydestä ja perheestä

Kun on päiviä yksin, niissä tuntuu kaikissa olevan tyhjiä ja toivottomia kohtia.
Kun tekee mieli ostaa jotain (jotain mitä tarvitsee tai ei) ja tajuaa, että ei ole varaa, pitäisi hakea työ. Kun surffaa netissä ja tietää, että pitäisi etsiä työ mutta vaikka kuinka etsii, ei välttämättä löydä. Tulee oikeastaan aika varmaksi siitä, ettei löydä, ja silloin ei oikein jaksaisi toden teolla etsiäkään. Tai kun on surffannut työsivuilla ja lukenut blogeja tosi kauan eikä tehnyt yhtään gradua, ja väsyttää, ja tuntuu ettei sitä gradua voi vaan ruveta noin vaan tekemään. Ja jos sitä ei koskaan tee, ei se koskaan valmistu, eikä niitä töitäkään koskaan tule, ja aina on vain välimaastossa, ulkopuolella, ja yksin.

Kuulostipa se julmalta. Mutta toivo on niin paljon helpompi menettää, kun on yksin, kun pitää kannatella koko itseä koko ajan, ja miettii miten se onnistuu jos ei taloudellisestikaan pysty kannattelemaan. Jotenkin kaikki järjestyy. Tätä rahakremppailua vaan on jatkunut niin pitkään. Se liittyy siihenkin, tietysti, että minun on vaikea nähdä itseäni työssä. On helppo unohtaa kaikki ne ajat, jolloin olen työskennellyt. Työpaikat ovat niin vaativia, ja vaikka työpaikka olisi mukava ja ilmapiiri hyvä, jo se, että joka ikinen päivä pitää mennä sinne, mennä ja toimia roolissa, jo sekin tuntuu niin raskaalta. Ja tuntuu, etten minä uskalla mennä mihinkään akateemiseen työhön (siis sellaiseen, jossa koulutuksestani olisi hyötyä), en minä osaa, en minä voi sanoa että minä osaan jos en minä usko niin.

En minä sitäkään halua, että minua elätettäisiin. En minä tiedä mitä minä haluan, minusta tuntuu että täällä pitäisi olla niin paljon etten minä mitenkään jaksa, ja itsenäisyyden vaade on se höyhen joka katkaisee kamelin selän, ei sitä, ei sitäkin, en minä jaksa kaikkea, en minä jaksa yksin. Eikä tämä ole koeaikaa, ei valtio enää anna minulle rahaa, minun pitää ansaita se itse, minun pitää mennä töihin ja minun pitää valmistua, miksi hitossa tämä tuntuu niin vaikealta, saada jokin työ, kun olen mitä mainioin työntekijä kun kerran saan töitä.

Pelottavinta on jäädä kyvyttömyyteen makaamaan. Näköalattomuuteen, jonka kotoa opin. Miten minun tarvettani olla lähellä ja saada rohkaisua ei koskaan huomattu? Minä tiesin koko ajan, että jotakin puuttuu, vaikken osannut nimetä sitä, kiukuttelin vaan milloin mistäkin syystä, paiskoin ovia, ja myöhemmin lakkasin senkin ja olin hiljaa katkera, ja sitä ettei huomioitu tarpeeksi ja oikealla tavalla, on vaikea hyväksyä, vaikea antaa anteeksi. Sitä että äiti ei nähnyt, että samoista syistä kuin hän ei halunnut olla isän lähellä, en minäkään halunnut. Kun lapsena kavereiden kanssa käytiin keskusteluja siitä, kummalle menisit, jos vanhempasi eroaisivat, en voinut käsittää kuinka jotkut tahtoivat elää isänsä kanssa. Meillä se ei olisi tullut kuuloonkaan! Ei minulla ollut mitään tunnesidettä isään! Eivätkä vanhempani koskaan virallisesti eronneet (eivät edelleenkään ole), mutta niin vain kävi, että minä jäin isän kanssa kahdestaan asumaan äidin vain vieraillessa ankeassa elämässämme. Enkä minä koskaan kehdannut sanoa, kuinka häpesin isää. Mutta se kaikki tuli (ja tulee) myöhemmin vastaan, tietenkin.

Tämä kirjoitus taitaa olla katkonainen ja sekava, mutta ajattelin ettei se haittaa, koska haluaisin oppia pitämään elämästäni sellaisena, katkonaisena ja sekavana, ja luopua siitä unelmasta, että siitä joskus tulisi kaunis kuin toisten elämä, ulkoa katsottu.