Jos nyt tiedänkin, millaista on rakastua niin, että tunteet otetaan huomioon ja niihin vastataan; jos tiedänkin millaista on kun toinen ei pelkää tulla lähelle; jos nyt uskallankin käyttää verbiä seurustella, ja jos minut onkin toivotettu tervetulleeksi lapsuudenkotiin; jos vaikka mitä, niin ei kuitenkaan kaikkea. Olen silti pyörällä päästäni. Ei minulla ole mitään käsitystä siitä, millaista on olla toisen kanssa, vain olla, tasaisesti, olla tyytyväinen siihen mitä on. Mitä se seurustelu oikein on? Mukavaa yhdessäoloa? Ei minulle sellaista ole opetettu. En minä ole tottunut voimaan perushyvin ja lepäämään perusonnessa. Kun jyrkin nousukiito on muuttumassa tasaisemmaksi lennoksi eikä mahasta enää ota, mistä tietäisin haluavani jatkaa? Mistä tiedän, että tämä kannattaa, miten osaisin levätä tässä?
Minun elämäni ei taidakaan muuttua miehen myötä. Jollakin tasolla kai kuitenkin odotin niin. Ainakin siksi, että on niin vaikea kuvitella, että kukaan ymmärtäisi, jaksaisi tai hyväksyisi kummallisia olojani, suurensuurta surua ja selkäytimestä nousevia pelkoja. Niiden vallitessa tunnen itseni vaivalloiseksi, hulluksi, huonoksi, säälittäväksi - nämä metatunteet ovat pienempiä, jos ei ole niin lähellä toista. Nyt tuntuu, kuin olisin vastuussa oloistani itseni lisäksi vielä jollekin toiselle, jolle yritän vielä tuoda itseni edes jotenkin edullisessa valossa. Tuntuu että se valo heittelehtii muutenkin kuin myrskyssä, vaijerin varassa.
Vaikea erottaa luottamusta toisen tunteisiin ja omiin tunteisiin.
Olen vähän hämilläni, mutta ehkä se ei haittaa.
4 kommenttia:
Joo, en usko, että se haittaa, jos et PÄÄTÄ sen haittaavan. (Ja sekin päätös on ihan okei, enkä tiedä, kuinka päättäväinen on mahdollista olla...:D)
Itse en ole koskaan päässyt erityisiin TASANKOvaiheisiin suhteissani. Juuri kun luulee homman loksahtavan jotenkin kohdalleen, ilmeneekin jotakin uutta. Ehkä sellainen harmoninen tasapaino on vain hassu kuvitelma, tai ainakin joillekin meistä näyttää olevan.
Oikeastaan pahatkaan olot ja hämmennykset eivät ole niin vakavia, jos niihin jaksaa suhtautua suvaitsevasti. Se on tietty vaikeaa, mutta sitäkin tuntuu olevan mahdollista harjoitella.
Minusta kuulostaa siltä, että olet oivaltanut jo suhteen aikana jotakin hyvin tärkeää - tuon, ettei sinua ole opetettu olemaan sillä tavalla mukavasti yhdessä. Ei minuakaan ole, ja se on ollut ainakin itselleni todella tärkeä oivallus. Se auttaa suhtautumaan jotenkin armollisemmin omiin taitamattomuuksiin ja mielialan heilahteluihin: hei, aloittelijoitahan tässä vaan ollaan.
Tai kuten Szymborska siinä ihanassa runossaan elämästä: tämä ei ole kenraaliharjoitus, tämä on näytös, ja silti on selvää, ettei tiedä yhtään oikeaa repliikkiä...
Hmm, olen Szymborska-terapian vakiintunut kannattaja ;)
Veloena,
kiitos ihanasta kannustuksesta.
Minäkin yritän olla lempeä itselleni. Hyvällä tuulella on vain niin paljon helpompaa olla suvaitsevainen omia kriisejään kohtaan; kriisissä se on huomattavasti vaikeampaa. Itsesääli ja anteeksipyytely jotenkin houkuttelee helppoudellaan. Harjoitusta, harjoitusta... :)
On mahdollista, että aiemmasta elämästään kärsineenä oppiikin luottamaan onneen ja on tyytyväinen tasaisen mukavasta onnellisuuden tunteesta. Oppii ettei kaikki olekaan minun syytäni, että minua voi rakastaa 'huonoista' puolistani huolimatta jne.. Oppii antamaan itselleen anteeksi.
LillaMy,
hyvä tietää, että se on mahdollista :)
Lähetä kommentti