Odotus

Minä odotan, ja joskus hän tulee.

Odotan, sitä ei voi kieltää, vaikka yritän, koska tuntuu etten saisi. En saisi, koska minua ei odoteta yhtä paljon. Kyllä minunkin tapaamistani odotetaan, mutta tuntuu, ettei yhtä intensiivisesti, ei yhtä suurin odotuksin, ei yhtä latautuneesti, ei yhtä paljon.

Olen uskollinen koira joka odottaa isäntäänsä (eh, en toki sano enkä millään lailla miellä poikaystävääni isännäksi). Koira joka pärjää hetken omillaan, jonkin aikaa hyvinkin, mutta alkaa sitten kaivata, ja odottaa. Odotan, ja yritän täyttää päiväni ja pääni muulla, touhuta, että aika kuluisi. Sillä, jota odotan, on paljon tekemistä. Hän ei edes ehdi odottaa niin kuin minä ehdin. Minä olen järjestänyt elämäni väljäksi, jotta minulla on aikaa kaikille tunteille. Minä ahdistun jos minulla ei ole miettimisaikaa.

Pahinta ei ole odottaminen; pahinta on tunne siitä, että odottaminen on kiellettyä. Että odottamalla luon toiselle paineita, ja mielestäni paineet ovat lähtökohtaisesti pahaksi ihmissuhteille. Tuntuu, että minun odotukseni vain pienentää suhteen onnistumismahdollisuuksia. Aivan kuin tietäisin, että suhteen mahdollisesti päättyessä voisin todeta: taas mun moka, mä odotin liikaa, en osannut olla riittävän itsenäinen, en koskaan osaa.

Mutta kuka sanoo, kuinka paljon saa odottaa? Minulla on kädessäni järki; en minä keskitä kaikkea energiaani odottamiseen tai liiottele esimerkiksi siivoamalla joka paikkaa tiptopkuntoon ja valmistamalla gurmeeaterioita kiharapäälle ja hänen koiralleen. Enkä minä jää odotukseen, minä yritän tehdä jotakin; kai sekin on jotain.

Kai tiedän jo, että yleismaailmallisesti en odota liikaa, ei sitä voi määritellä, eikä odotukseni ole sairasta. Pelko taitaakin kohdistua siihen, että odotan liikaa tältä suhteelta, odotan sellaista, johon toinen ei voi vastata. Ja silloin, jos tuollainen tilanne on oikein voimakas ja kestävä, on joko jäätävä odottajaksi tai lähdettävä.

En halua kumpaakaan.