Tästä tulee tapa. Kirjoittaa itsensä olemassaolevaksi. Kun muuten joskus katoaa. Joskus katoaa, joskus herää. Kai tämä on hyvä tapa olla olemassa, niin ne sanoo. Luulen, että toisten kanssa viihtyminen olisi parempi, mutta enpä tiedä, lopulta. Ei kai sillä ole väliä. On tämä tapa, ja on toinen tapa, ja niitä käyttävät kaikki molempia, mutta vain painotukset vaihtelevat. Ei pidä olla niin jyrkkä kaikessa. Se tunne on joka tapauksessa karistettava, että jää vaille jotain, jos ei mene mukaan. Minusta tekemisen pitäisi aina lähteä siitä, että haluaa tehdä, haluaa mennä mukaan, menee nyt mieluummin kuin jää.
Jos aina pakottaa, ei kuule mitä sydän sanoo, milloin se haluaa tulla ja milloin mennä, milloin jäädä ja milloin lähteä. Lopulta sydän on mykkyrässä ja poukkoilee superpallona minne sattuu kolisevaa kehon kuorta vasten. Kun sydän ei tiedä, on peräännyttävä, on pysähdyttävä kuulemaan sitä, se on sen kunnioittamista. Koska siitä minkä tekee sydän mykkyrällä ei jää lempeitä muistoja, jää vain haaleita kaikuja tyhjästä kolinasta, eikä kaiku jaksa kauaa, se katoaa, ja vie sanatkin mennessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti