Kuristus, hengitys, kuohunta

Jostakin on aloitettava. Jostakin on puhuttava, jotakin on sanottava, avattava, jotta tämä rintani ympärille viimeiseen reikään kiristetty vyö löystyy, helpottaa, putoaa, jää. Kipu on ollut vuosia epämääräinen. Puristus, ahdistus, tahto syödä vatsa täyteen tai tahto kietoa kätensä itsensä ympärille illalla, että tuntisi olevansa jonkun lähellä, ja tahto lähteä mukaan vaikka sydän kaipaisi rauhaa, vain siksi että olisi paikka jossakin.

Alkukesästä hieroja sai kivun tuntumaan ensimmäistä kertaa selkeämmin kohdistuvalta ja samalla rakentavalta. Maatessani pöydällä ajattomassa tilassa, väsymyksen takertuessa vartaloni jokaiseen lihakseen liian pitkästä aikaa huomasin, kuinka vaikeaa on hengittää. Pari päivää meni hengitykseen keskittyen - lähinnä sen lakkaamista peläten.

Nyt jooga aiheuttaa samoja tuntemuksia: hengitys syvenee ja rinta aukeaa, ja tunnen pakahtuvani, mutta tiedän, että kuristus ei lakkaa ellen nyt hengitä sitä läpi. (Nyt ei tietenkään tarkoita tänään, tällä viikolla tai alkeistuntien aikana, vaan nyt alkaneen prosessin aikana.) Tulen tavallistakin tunneherkemmäksi ja sisältäni pulppuaa jotakin: surua, kuvia, muistoja, sanoja tai kipuja.

Sisälläni kuohuu. Kuohunta on niin voimakasta ja suoraa, etten useinkaan jaksa muotoilla sitä sellaiseksi, jollaista haluaisin päästää vapauteen, jonkun luettavaksi. Siksi kirjoitan nyt vain koneeni sisään ja yöpöydälläni asuvan kirjan sivuille. Joskus padot aukeavat ja kirjoitan kaikesta mitä näen ja kaikesta mihin haluan sanoa sanani. Ellei jokin toinen kanava tunnu silloin paremmalta.