Loman jälkeen

Joskus on niin peloissaan ettei uskalla käydä nukkumaan. Unihan voi olla ihana, ja mitä sitten? Sitten herää iltapäivään jossa on aivan yksin (miksi aina tuntuu siltä vaikka on vaikka ketä ystäviä?) Minun loputon, lohduton yksinäisyyteni, minä jätetty minä hylätty minä huono minä kamala, aivan liian herkkä ja taitamaton ja haluton tylsä ankea, minä väärässä ajassa ja paikassa, minä muiden elämässä juoksemassa perässä väärillä kengillä eikä otetta saa milloinkaan (ei toisten elämästä tietenkään mutta miten omastaan, miten omastaan kun täällä muut ovat paljon vahvempia itsetietoisempia, kun kaikille tämä maailma tuntuu itsestäänselvältä eikä kysymysmerkiltä ollenkaan).

Kuinka vaikeaa onkaan uskoa, että minusta itsestäni nousevat asiat - omituiset, tavalliset, ihmeelliset, vanhanaikaiset - ovat hyviä. Kunpa oppisin joskus. Ja ettei sydän aina menisi ihan mykkyrälle kun tapaa jonkun toisen, jonkun josta nousevat asiat ovat erilaisia kuin minun asiani.

Tuleeko koskaan sitä päivää, kun todella uskon, että tämä elämä on tarkoitettu elettäväksi, ihan mukavasti elettäväksi, minun elettäväkseni, ihan sillä tavalla kuin minä tunnen parhaaksi? Ehkä sekin on alku, että uskallan esittää tämän kysymyksen eli sanoa: nyt otteeni tuohon ajatukseen on kovin hatara.

Syksy tuli.

Joskus pidin syksystä.

Siihen liittyi uuden alku, kavereiden tapaaminen, uudet vaatteet, sukkahousut. Neulonnan aloittaminen ja omenapiirakka. Kesän loppuun liittyi haikeus, mutta siitä päästyä olin iloinen syksystä.

Tämä kesä ei koskaan alkanutkaan. Siksi se ei loppunut, enkä ollut haikea. Päätin vain olla enää odottamatta kesää. En alkanut odottaa syksyäkään, koska tämä syksy tarkoittaa minulle työtä. Tämä syksy tuntuu tarkoittavan arjen ja puurtamisen vankilaa vailla aitoa iloa. Tunnen työn (jolla tarkoitan siis sekä gradun edistämistä että palkkatyötä) laskeutuvan päälleni paksuna huopana, ja olen sen alla ainakin jouluun saakka, hellittämättä, eikä välillä saa iloita. Jos iloitsenkin, se on humaltumalla saatu ilo, ja siitä seuraa kahta kauheampi syyllisyys ja paine, koska työ on se todellisuus, joka elämässäni vallitsee. Työ ja velvollisuudet. Pahimmillaan kaikki muukin tekeminen alkaa tuntua velvollisuudelta. Ulkoilu, jooga, ihmisten tapaaminen, siivous, elokuvissa käynti.

Siksi minä pidän kesästä: se on vailla velvollisuuksia. Silloin kaiken voi tehdä vapaammin, eikä tekemisissä ole suorituksen tuntua. En tiedä miksi ero kesästä syksyyn on niin totaalinen. (Syksyllä äiti ei ole kotona, syksyyn on mentävä yksin. Nyt katson opintonsa aloittavia ja huokaan: onneksi en joudu tuohon asemaan. Nuo tilanteet ovat niin täynnä uutta, ja osaan olla vain hädissäni siitä, hyväksytäänkö minua, ja siksi hössötän sosiaalisena ja piilotan jännitykseni, se laukeaa vain kotona ja yksin, ja koko koulun alun aikaa leimaa teeskentelyn tuntu; hirveä tsemppaus ettei jäisi mistään paitsi, että ei tulisi suljetuksi viileimmän porukan ulkopuolelle. Ja kun on aikuinen ja aloittaa opiskelun, on oltava reipas ja mentävä yksin, kyllä minä osaan, katsokaa, minulle kyllä riittää tämä kaikki kiva mitä uudessa koulussa on.)

Miksi minä en osaa elää? Vai enkö minä vain ole pitänyt tarpeeksi lomaa? Vai aiheuttaako ihmissuhde minulle vielä enemmän paineita kaikkeen? Vai tarvitsenko syksyllä ja talvella työn vastapainoksi vain enemmän omaa, hiljaista tilaa ja aikaa? Tai ehkä tarvitsen elämääni muitakin tavoitteita kuin gradun ja taloudellisen pärjäämisen. Usein tunnen itseni niin heikoksi ja kyvyttömäksi että en uskalla toivoa mitään muuta.

Aamuja

On aamuja, jolloin tummakiharainen mies lepää sängyssäni. Minä istun muutaman metrin päässä ja juon teetä. Joskus syön leipää, jonka päällä on tomaattia, jonka mies minulle leikkasi sillä välin kun minä olin aamupesulla.

Onneksi on myös aamuja, jolloin herään yksin sängystäni. Herään levänneenä, herään rauhallisena; ei tarvitse mitään kenellekään. Sillä tummakiharaisen läsnäolo saa minut myös levottomaksi. Enkä voi kertoa keholleni, milloin sen pitäisi rauhoittua. Täytyy vain odottaa ja antaa sen kertoa viestinsä. En ole tottunut seuraan, läheisyyteen, minuun kohdistuvaan kiinnostukseen. En ainakaan ympärivuorokautiseen.

Pian levänneiden, yksin vietettyjen aamujen jälkeen alan taas kaivata aamuja, jolloin vieressäni on lämmin, tummakiharainen mies.

Vaikka minä en tunne tulevaisuutta, saan olla onnellinen tästä hetkestä, tässä hetkessä.

Onko muka jokin syy miksi en saisi?

Jännä juttu

Minua jännittää: saattaa tapahtua suuria.
Minuahan jännittää! Onko se nyt mikään ihme?
Jännittäähän minua - onko siinä sitten jotain väärää?

Jännittää. Uni ei tahdo kestää.
Jännittää. Keho sen tietää.
Jännittää. Stressihormonit valmistavat minut koitoksiin pakottamalla keräämään ravintoa.

Miten minä kulutan tämän jännittävän päivän?
Miten minä nukun seuraavan, jännittävän yön?
Kannattaako enää edes tavoitella rentoutumista?

On onni, että olen tekemisissä suorapuheisen ihmisen kanssa.
Se ei ole lainkaan itsestäänselvää.

Kiharapäät, voi pojat

Jos osaa rakastaa, osaa tuntea myös surua. Ehkä on hyvä pitää se mielessä ja olla ylpeä siitä, että voi tuntea voimakkaasti.

Aikaisemmin enkelinkiharaisen, kultakutrisen pojan seurassa oli naurua, yhtenäisyyttä, kihelmöintiä. Nyt se saa itkemään. Kun on rakastanut eikä enää voi? Kun sydämessä on hänelle erityinen paikka, mutta sille ei oikein ole käsinkosketeltavassa maailmassa mitään järkeväntuntuista ilmenemistapaa? Kun muut voivat nauttia hänen kanssaan olemisesta mutta minä en?

Helpointa olisi huutaa saatanan saatanan saatana mulla on ikävä sua, poika kultaisissa enkelinkiharoissa, mutta jokin suojaus on kai alkanut toimia: haluan hänen menevän pois. Näkeminen tekee liian kipeää. Seurassa on parempi ilman häntä. Mutta hän on olemassa, hän on olemassa enkä minä voi muuta kuin kestää sen, antaa näiden kipujen lävistää itseni aika ajoin. En saa kieltää surua tulemasta, en hävetä isoa tunnettani, se on se mitä minulla on, se on minua, se että rakastan lujasti ja suren sitten myös.

Sitä paitsi tämä taitaa olla ainoa tapa tottua siihen, että enkelinkiharaisen elämä jatkuu, ja minun elämäni jatkuu. Ehkä kipu ei ensi kerralla viillä niin syvältä. Ehkä se laantuu, toiset asiat tulevat tärkeämmiksi. Ja sitä paitsi, ehkä on olemassa myös tummakiharaisia enkeleitä, sellaisia enkelinkiharaisia jotka uskaltavat tulla lähemmäs kuin kultakutri enkelinkiharainen poika milloinkaan uskalsi.

Olen elänyt huonosti

Olen elänyt huonosti.
Olen elänyt niin kuin elämää ei olisikaan.
Olen pannut kaiken piiloon ja muuttunut harmaaksi
lakannut elämästä ja piirtänyt ääriviivoja kuville, joiden kaltaisiksi halusin tulla.
Olen pelannut pelejä jotka loppuivat jo ajat sitten
voittoon vai häviöön, tasapeliin, yhdentekevää,
päättyneitä pelejä olen yrittänyt jatkaa kun en ole osannut mitään toisia pelejä.

Onhan minulla ollut syyni elää huonosti.
On minulla ollut syyni piiloutua ja piirtää;
näkyvästä elämästä ja aidoista kuvista minä en ole tiennyt.
Ajan kasautuessa painavaksi ja ahtaaksi minä
panin itseni maton alle ihan littanaksi niin
etten varmasti häiritsisi muita, ja häiritsevät ihmiset
minä panin tauluiksi seinille
olemaan
mutta aina tuijottamaan ja näkemään
minä työnsin kaiken pois siitä minkä minä kuvittelin olevan oikeanlaista
minä työnsin kaiken niin kauas etten voinut yhdistää oikeaa ja
sitä mitä kuitenkin on
sitä mistä puusta minä olen veistetty ja millaisiksi oksani ovat kasvaneet.

En voinut yhdistää kuvia, numerot eivät kerta kaikkiaan täsmänneet;
se kuvio jonka halusin elämässäni nähdä ei voinut syntyä niistä numeroista joita sivulla oli,
lukuja väärässä järjestyksessä,
vääriä lukuja väärällä sivulla värit ovat vääriä kuva on väärä ja minä painan sivun kiinni kirjan kiinni
ja kirjan hyllyyn ihan kauas niiden kauniiden kirjojen taakse
niiden jotka hyllyssä kuuluu olla.

Sillä on vaikeaa olla sitä mitä ei kuuluisi
on vaikeaa jos pitää selittää kaikki
vaikeaa olla niin vahva kuin pitää
niin vahva että voi olla suorin selin elämänsä takana
niin vahva jos seinät ovat seisseet liian kaukana.

Nurin-kurin-kurjuus

ei ole mitään, miksi
ei se ketään kiinnosta
on neljä seinää ja niiden ulkopuolella vesisade
on liikakilot ja finniongelma, pullukkavatsa ja miehen lantio

on vesisade ja hiljaisuus
minä täällä, minä vain
lattialla tavarat purkamatta
eikä ole mitään miksi

elämä liikkuu nyt kahdella tasolla
toinen taso on ihan hyvä
arkinen, iloinenkin
toinen on blaah
blaah blaah blaah
yksin ja sellaisten asioiden keskellä, joita ei voi ratkaista olemalla yksin
ja voimaton ja turhautunut hakeutumaan seuraan
tyytymätön ja väsynyt tyytymättömyyteen

päällimmäisenä aina häpeä

neurooseja neuroosien päälle
tällaisena päivänä se on vain niin

Talo

En tahdo mennä vanhan miehen taloon. Sen piha on rehevöitynyt: Hurmehappomarja-aita on hujahtanut kolmimetriseksi piikkiryteiköksi, nurmikko kasvaa monikymmensenttistä voikukkaa ja takapihalla kukoistaa juolavehnä. Vanhojen omenapuiden alus on ollut vuosia pelkkä sammalmatto. Kukkapenkkejä on yritetty pitää hengissä istuttamalla niihin kesäkukkia, mutta hoidon puutteessa ne näivettyvät jo pian juhannuksen jälkeen. Ja ruusupuska, näkisittepä sen, kolme karahkaa, joiden kärjistä joka kesä työntyy muutamia sinnikkäitä lehtiä ja tuoksuvia kukkia. Marjapensaat ovat kyllä hoidossa; mehunkeitosta vanha mies pitää kiinni.

Vanhan miehen vanhassa talossa on lukuisia makuuhuoneita. Niiden sängyissä on ollut samat lakanat kuukausia, vuoden. Yöpöydillä samat kirjat ovat kesken vuodesta toiseen. Ne ovat kerta kerralta pölyisempiä, eikä se ole ainoa syy olla tarttumatta niihin. Yöpymisten välillä on nimittäin niin pitkä aika, että samat teokset eivät enää seuraavalla kerralla kiinnosta. Makuuhuoneissa unohtuneet tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne on aikoinaan laskettu. Tavarat eivät siirry; ne korkeintaan lisääntyvät.

Talossa, johon en tahdo mennä, oli kotoisa keittiö. Nyt pöydän toinen pää on täynnä sille laskettuja ja siihen unohdettuja tavaroita. Pölyisiä maustepurkkeja, kuihtuneita yrttejä, hylättyjä pääsiäismunan yllätyskoristeita joltakin menneeltä pääsiäiseltä. Puualustoja, lehtileikkeitä, ruoka- ja kahvitahroja. Hedelmäastiassa on pussissa veteläksi ja vihertäväksi menneitä mandariineja. Leipälaatikossa vähintään yksi homehtunut paahtoleipäpussi, josta on syöty ehkä kolmannes. Jääkaapissa haisevat mädät porkkanat ja viikkojen takaiset ruuantähteet.

Vanhan miehen talossa kaikki muistuttaa lahoamisesta. Kaapeissa on samat turhat asiat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Koko aikana ei ketään ole kiinnostanut siivota niitä. Vanhassa talossa vanha mies lahoaa, ja minä olen elänyt sitä lahoamista jo kymmenen vuotta sitten, ja minä haluaisin vihdoin elää, enkä minä voi elää kun minä käyn vanhan miehen talossa, siellä minä otan lahon itseeni tai pakenen sitä touhuamiseen ja suren sitten jälkikäteen, joka tapauksessa suren, vanha mies ja laho talo, siellä on kaikki se joka estää minua olemasta osa elämää, enkä minä halua mennä siihen taloon, vaikka kieltäytyminen tekee pahaa, vaikka sääli nousee kurkkuun ja silmiin, mutta minä en voi sanoa miten vanhan miehen pitäisi elää, minä en osaa puhua niin vanhan miehen kanssa eikä vanha mies varsinkaan minun kanssani enkä minä halua ottaa vastuuta siitä, että puhutaan ylipäänsä, minä haluaisin että vanha mies hoitaisi itse elämänsä.

Ehkä hän hoitaakin niin kuin riittäväksi näkee, mutta minä en näe sitä riittäväksi, minä haluaisin että kaikki olisi kauniimmin ja paremmin mutta minä en voi tehdä sitä sellaiseksi, minulla on oma elämä elettävänäni, ja siitä minä voin tehdä kauniin, ehkä sitten jaksan käydä myös tapaamassa vanhaa miestä.

Olo

Olen ollut vähän tyhjä. Odotellut, että se jokin tulisi, joka tekee tuloaan. Sellainen hieman levoton olo, tavallaan mukava ja toiminnallinen, mutta samalla aavisteleva. Jotakin on tulossa, mutta en tiedä mikä ja milloin.

Sitten se tuli. Se tuli kello kahdelta, kun baari sulkeutui ja iloisesti kuhisevat ihmiset jäivät ulkopuolelle miettimään jatkopaikkaa. Kun kaikki kuhisivat, siltä minusta tuntui, ja minä en puhunut kenellekään, koska en tuntenut, että minulla olisi mitään osaa tai arpaa siihen, mitä niissä juhlissa tapahtuu. Minulla vain oli lupa olla mukana. Omituista, miten en tunne, että minä olisin osa juhlia, että olisin mukana tekemässä niistä sellaiset kuin ne ovat, hauskat ja hyvät, vaan että on juhlat, joiden konseptiin minä yritän mahtua, yritän olla niin kuin niissä juhlissa ollaan, eikä sellaista tapaa ole, mutta kun ei ole riittävästi riittävän läheisiä ystäviä, en tiedä miten olen vain minä enkä juhlien ulkojäsen. Vaikka olisi selvästi kutsuttu juhliin, joskus jää sellainen olo, että pohjimmiltaan ei ole itsenään tervetullut, vaan vain osana vierasmassaa, jotta se massa olisi suuri ja vakuuttava ja jotta olisi yksi suu lisää kertomassa kuinka hulppeat juhlat joku on järjestänyt. Koska kun juhlivat ihmiset humaltuvat, eivät he jaksa viihdyttää kaikenlaisia vieraita, vaan saattavat tiivistää omaa pientä yhteisöään, omia yhteisöjä, joista mihinkään minä en kuulu, ja tunnen sen aivan liian vahvasti voidakseni unohtaa sen tai itseni ja olla vaan.

Kello kahdelta minä käännyin kotikadulle ja naama vääntyi jo matkalla, minä menin kotiin ja käpristyin matolle ulvomaan ja nykimään, ja minä sainkin aikaan aikamoisen limalammikon, ja hyvän, syvän unen. Kun se pääsee valloilleen, mitä on levottomasti odottanut, ei se lopu hetkessä, vaan se tulee oloksi moneksi päiväksi. Se purskahtaa esiin kun lukee kuolinilmoituksia, tai kun joku osoittaa myötätuntoa, se valtaa kehon kun aurinko menee pilveen tai kun katsoo sopivaa valokuvaa. Se on yksi olo, ja se on tässä, vihdoinkin tässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Kehykset

Mitä se sitten on, jos seurustelee? Miten paljon toisesta pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti? Mistä tietää, millaista meillä pitäisi olla? Ja miten voi olla sillä tavalla, että ei mieti millaista pitäisi olla vaan on vaan? Miten vaan ollaan? Miten vaan tykätään? Mitä jos kaikilla muilla onkin enemmän rakkautta kuin meillä, enemmän iloa, enemmän kaikkea? Mitä jos kaikki mitä minä luulen ihmissuhteeksi onkin kärpäsenkakkaa? Miten voi uskoa siihen mitä itsellä on, mistä sen tietää että se riittää? Mitä jos minä elänkin väärin ja ne muut oikein? Mitä jos minä tyydyn liian vähään, jos olenkin ihan väärässä ihan kaikessa? Mitä jos me ei osatakaan tehdä niitä asioita, joita parit tekee? Mitä jos kesken pariskuntamökin minä huomaankin että en ole mitään sitä mitä siellä pitäisi olla? Mitä jos kesken sen, kun muut pitävät normaalisti hauskaa, minä haluankin karata yksiööni itkemään ja surkuttelemaan sitä, että minä en osaa enkä koskaan opikaan? Mitä jos minä en vain pysty?

Kaikessa tässä, minä tiedän, välkehtii se, että olisi tapoja joilla asiat ovat oikein. Että minun pitäisi löytää kaikkiin tilanteisiin sopivat kehykset. En ajattele että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla, mutta että kaikilla on jotkut oikealta tuntuvat kehykset, enkä minä näe niitä enkä siksi tiedä mitä tehdä. Tästä kaikesta kuultaa omia tuntemuksiani enemmän se, että muut hämmästyvät toimiani, tapojani, tunteitani. Kyllä minä itse jo aika nopeasti tiedän, miksi reagoin milläkin tavalla. En vain mitenkään tahdo uskoa, että muut voisivat hyväksyä reaktioni vaikka kertoisin, mikä sen aiheuttaa. Joskus sen selittäminen tuntuu vain hämmentävän ihmisiä entisestään. Kaikki eivät ymmärrä kaikkea.

Ehkä on olemassa inhimillisiä ihmeitä, ihmisiä, jotka ymmärtävät jotakin, jota ei ole kuvitellut kenenkään ymmärtävän. Ihmisiä, jotka hyväksyvät tyynesti kaikki reaktiot, ja minä huomaan sen, hei tuota ei haittaa vaikka minä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ehkä minä löydän ne kehykset, itsestäni tietysti, sillä ne taitavat olla uniikit, minun sisimmästäni rakennetut. Malttia, malttia, malttia.