Jos osaa rakastaa, osaa tuntea myös surua. Ehkä on hyvä pitää se mielessä ja olla ylpeä siitä, että voi tuntea voimakkaasti.
Aikaisemmin enkelinkiharaisen, kultakutrisen pojan seurassa oli naurua, yhtenäisyyttä, kihelmöintiä. Nyt se saa itkemään. Kun on rakastanut eikä enää voi? Kun sydämessä on hänelle erityinen paikka, mutta sille ei oikein ole käsinkosketeltavassa maailmassa mitään järkeväntuntuista ilmenemistapaa? Kun muut voivat nauttia hänen kanssaan olemisesta mutta minä en?
Helpointa olisi huutaa saatanan saatanan saatana mulla on ikävä sua, poika kultaisissa enkelinkiharoissa, mutta jokin suojaus on kai alkanut toimia: haluan hänen menevän pois. Näkeminen tekee liian kipeää. Seurassa on parempi ilman häntä. Mutta hän on olemassa, hän on olemassa enkä minä voi muuta kuin kestää sen, antaa näiden kipujen lävistää itseni aika ajoin. En saa kieltää surua tulemasta, en hävetä isoa tunnettani, se on se mitä minulla on, se on minua, se että rakastan lujasti ja suren sitten myös.
Sitä paitsi tämä taitaa olla ainoa tapa tottua siihen, että enkelinkiharaisen elämä jatkuu, ja minun elämäni jatkuu. Ehkä kipu ei ensi kerralla viillä niin syvältä. Ehkä se laantuu, toiset asiat tulevat tärkeämmiksi. Ja sitä paitsi, ehkä on olemassa myös tummakiharaisia enkeleitä, sellaisia enkelinkiharaisia jotka uskaltavat tulla lähemmäs kuin kultakutri enkelinkiharainen poika milloinkaan uskalsi.
1 kommentti:
mä tiedän yhden tummakiharaisen pojan.
ja säkin tiedät sen.
sä osaat ennustaa!
beijos!
Lähetä kommentti