Mielen kerrostumat eivät tunnu loppuvan. Sitä oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa jotakin uutta, tuntee elämässä olevan jotakin järkeä, kunnes paljastuu, ettei tämäkään oivallus muuttanut kaikkea, ja oivalluksen alta paljastuu uusi pulma, jota alkaa kiertää, useimmiten jossakin määrin ahdistuen, ja sitten joskus siitä taas oivaltaa jotakin uutta. Parasta kai olisi lakata toivomasta, että mikään oivallus muuttaisi minua, koska mikäli muutos tapahtuukin, se on monen oivalluksen summa ja tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä oikein edes huomaa. Siksi tämä kehä on väsyttävä, vaikka uskonkin sen vievän parempaan suuntaan. Pakko niin on uskoa, koska enää ei voi perääntyäkään.
On kyllä kummallista, miten niin sanotusti tavallisessa (ei esim. väkivaltaisessa) perheessä voi asiat mennä ihan vinksin vonksin. Miten ihmiset eivät näe toisiaan, miten lapset alistuvat vanhempien valtaan, miten toiset lähtevät ja toiset jäävät, miten paljon inhimillisiä tarpeita jää tyydyttymättä. Äidillä oli vitsi: Koulussa viattomasti pyydetään piirtämään "perhe", ja millainen katastrofi siitä tulee. Minä en ymmärtänyt: miksei perhe voisi olla hyvä, ylpeyttä aiheuttava aihe lapselle. Tai että eikö sen pitäisi olla (en minä itse oikein koskaan ylpeyttä tuntenut). Äiti vitsaili aikuisten vitsejä - kyllä minä nyt tiedän, että kaikkien perheissä on jotakin kummallista. Mutta lapsena minulle tuli tuosta jutusta aina hämmentynyt, surullinen olo. Vähän vieras: äiti ei enää tuntunut olevan minun puolellani. En oikein ymmärtänyt. Vähän myöhemmin alkoi tuntua, että äiti kuittasi kaiken perheessämme olevan ja mahdollisen hankaluuden sillä, että perheet nyt vain ovat sellaisia ja on typerää kuvitellakaan mitään muuta. Mutta ihan oikeasti minä olisin halunnut onnellisen perheen.
2 kommenttia:
Oho, olitpa ehtinyt päivittelemään sitten viime kerran kun kävin :)
Taitaa olla eri asia, tahtooko onnellisen perheen vaiko olla onnellinen perheessä. Ystävälläni oli onnellinen lapsuus, vasta aikuisena ymmärsi ettei vanhemmilla ollut minkäänlaista yhteistä elämää. Äiti oli järjestänyt lasten elämän niin, että heillä oli turvallista ja onnellista.
Ole onnellinen, että muistat lapsuutesi, vaikkei se ehkä niin onnellinen ollutaan. Itse en muista surkeaa lapsuuttani vaikka haluaisin. Muistaminen auttaisi ymmärtämään itseäni paremmin.
No mutta mennään kohti aurinkoista kevättä, toivoen parempaa :)
Niin totta, varmaan tuollaisia tehdään-yhdessä-lapsille-koti -perheitäkin on. Ja tietty sen tajuaminen aikuisena voi myös olla iso pala.
Minä muistan lapsuudestani jotain, paljon tietysti puuttuukin. Mitä se 'lapsuus' sitten tarkoittaakin. Muisti palautuu pätkittäin. Ehkä sinullakin kun aika on kypsä :)
Lähetä kommentti