Yritän opetella nostamaan itseni tunteideni yläpuolelle. Taisiis, reagoida tunteisiini, mutta en antaa niiden olla kaikki. Olen kuvitellut olevani kovinkin "tunteellinen" ja herkkä kuuntelemaan tunteitani, mutta olen viime aikoina joutunut myöntämään sen harhaluuloksi. Tuo tunteellisuuteni on ollut vähän liian voimakasta (en tiedä onko tämä sitä mistä olen kuullut puhuttavan "tunnekoukkuina"), sellaista tunteelle täysin antautumista, että milloin mistäkin olosta muistuttaa itseään koko ajan niin että tunne ei tule ja mene vaan vain tulee ja minä jään elämään sen voimalla. Ihastumisen pitäisi olla joka minua yhtä voimakkaana mielessä, en halua jättää surua hetkeksikään tai haluan ylläpitää loukkaantuneisuuttani. Ikään kuin koko minuuteni olisi kiinni siitä. Tunteet ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja energiaa vieviä, että olen alkanut karttaa niitä ja tietysti tuntea ahdistuneisuutta niiden vuoksi. Niinpä tuo "tunteellisuuteni" näyttää nyt lähinnä ahdistuneisuudelta, sekavalta möykkyisyydeltä minkä tahansa vaikeuden tai ongelman tai uuden jutun edessä. Tai jo näiden mahdollisuuden edessä. Ja kun tietää, miten täynnä elämä on vaikeuksia, tai haasteita, uusia tilanteita, voi kuvitella miten ahdistavaa on ollut. Sillä lailla pikkuisen epämiellyttävää melkein koko ajan, ja mukavissakin asioissa piilee epäonnistumisen mahdollisuus ja pettymyksen pelko, kun ei jaksakaan ylläpitää sitä innostunuttakaan tunnetta kovin kauaa. Kyllästyin siihen, miten ahdistuksen välttely ajaa minut nurkkaan. Se estää ottamasta mitään haasteita vastaan: uusia ihmisiä, uusia harrastuksia, uusia paikkoja, uusia töitä. Ja se saa jumittamaan vanhoissa ihmissuhteissa vanhoihin pelkoihin, jättää siihen epämääräisyyteen joka joskus on vallinnut. Estää elämästä omaa, avointa, rohkeaa elämää. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on kapasiteettia muuhunkin kuin anteeksipyytelyyn.
Olen nyt opetellut suhtautumaan tunteisiin vähän eri lailla, vähän etäämmältä. Olen pystynyt tarkastelemaan niitä, ja löytänyt ne jotenkin oikeammin, niiden merkityksen kautta. Jostain syystä se on paljon kipeämpää kuin pakkomielteinen tunteissa piehtarointi. Kai siksi ettei niihin voi jäädä lepäämään, ne eivät enää sillä tavalla anna ratkaisua, vaan elämisen voima pitää kaivaa muualta. Tunteiden löytäminen on lisäksi vähän pelottavaa. Ne ovat niin vahvoja! Kai pelkään, että ne saavat minusta ylivallan niin kuin ahdistus on saanut. Ja tunteet nousevat vahvoina varmasti senkin vuoksi, että en pitkään aikaan ole osannut niitä ilmaista.
Ymmärrän hyvin, kuinka tukahdutetut tunteet voivat räjähtää sopivassa tilanteessa kamalina ylilyönteinä, mutten halua itse joutua sellaiseen tilanteeseen. On opeteltava vähintäänkin itse huomioimaan ja oikeuttamaan itselleen nuo tunteet. Sitä voi (ja täytyy) hallita, miten niitä ilmaisee ja kenelle ja missä tilanteessa.
2 kommenttia:
Hmmh, jäin miettimään tuota, onko tunteiden etäännytetty merkitys sen oikeampi kuin oloissa olemisen kokonaisvaltainen kuohuntakaan. Luulen, että ei. Molemmat tarvitaan, veikkaisin. Useimmille meistä kai vain tuo vellominen ja kuohunta on helpompaa... ja siksi näkemystä pitää jotenkin tasapainottaa.
Niin hassulta kuin se kuulostaa, on myös ihmisiä, jotka ovat onnistuneet sulkemaan tunteiden kokemisen pois maailmastaan ja työntämään ne niin kauas, että he ovat samalla kadottaneet tunteiden eletyn merkityksen. Eivät hekään kovin onnellisilta vaikuta.
Tämä on hyvin kiteytetty: "Kai siksi ettei niihin voi jäädä lepäämään, ne eivät enää sillä tavalla anna ratkaisua, vaan elämisen voima pitää kaivaa muualta." Niin! Eikä se ole aina kauhean helppoa. Pitäisi yhtäkkiä olla toiveikas ja tarmokas ja tahtoa niin päättäväisesti jotakin, että jaksaisi ohittaa pienet kolaukset olankohautuksella ja jatkaa sinnikkäästi haluttuun suuntaan.
Miksi se joskus on helppoa ja joskus turkasen hankalaa?
Niin, joo, nyt kun muistutat, niin ei sekään vaikuta houkuttelevalta, ettei juurikaan tuntisi tunteitaan! Omasta näkökulmastani sieltä vellomisesta hiukan etääntyminen tuntuu hyvältä, koska silloin pystyn miettimään sen tunteen viestiä ja käsittämään, että sille on jokin (enemmän tai vähemmän käsitettävä) syy, sen sijaan, että antautuisin jollekin kammottavalle tunnekohtalolle joka ei koskaan jätä minua rauhaan. Jotakin sellaista tarkoitan sillä, että etäännys tuntuu oikeammalta. Tai ehkä olen vain oivaltanut, että kun vellomista ei pelkää, se menee nopeammin ohi?
Joo, harjoitella saa aina vaan. Vaikka kuinka luulisi olevansa ihan master ;)
Lähetä kommentti