Valvottua

Yöllä valvoin vähän. Arvelin - kuten yleensäkin - jo illalla, että tulen heräämään aamuyöllä. Se on kumma, levottomuutta kartteleva tunne, jota ei kuitenkaan jaksa illalla alkaa vatvoa, koska sen tietää olevan jotakin epämiellyttävää. Taltutan levottomuuden tietyillä venytyksillä ja hieronnalla, uniteellä ja lämpimillä vaatteilla. Yöllä kuvaan tulee myös lukeminen ja kirjoittaminen. Joskus, varsinkin jos olen illalla liikkunut ja sitten syönyt kuitenkin liian vähän, saatan myös nousta syömään. Maha täynnä alkaa väsyttää, niin kuin päivälläkin. Yöllä valvomista kestää yleensä sellaiset pari tuntia, ja olen oppinut suhtautumaan siihen melko tyynesti, ts. en kovin helposti ala vihoitella itselleni enkä vaivu epätoivoitkuun. Itsesyyttely on niin turhaa, eikä se kuitenkaan ole ihan suoraan minun syyni, ettei nukuta.

Varsinainen syyttely on jäänyt pois, mutta kyllä valvominen silti tuntuu keljulta. Herätessäni yöllä olen pettynyt itseeni, vaikka minulla ei yleensä edes ole mitään aikatauluja vaan saan herätä omaant tahtiini ja nukkua päiväunet ja niin edelleen. Jollakin tasolla tunnen, että epäonnistunut ihminen nukkuu epäonnistuneita yöunia. Kunnolla nukkuvalla on elämä jotenkin hallinnassa, kunnolla nukkuva tekee mitä tahtoo.

Miksi sitten olisi niin tärkeää tehdä "mitä tahtoisi", miksi ei voisi tehdä niin kuin keho tahtoo? Taisiis, tajusin uuden ajattelutavan: kun kerran tiedän, että valvominen johtuu siitä, että jokin vaivaa, miksi en antautuisi sille hyvillä mielin? (Tämä valvomiseni on kuitenkin satunnaista eikä mielestäni - ainakaan toistaiseksi! - varsinainen uniongelma. Ja tämä pätee tällaisiin tilanteisiin kun ei esim. ole stressiä jostain tietystä jutusta tai jännitystä matkasta, jonka vuoksi olisi tärkeää vain yrittää rauhoittua. Tunnen itseni melko rauhalliseksi mutta jokin asia vaivaa, en vain jaksaisi kaivaa sitä esiin.) Ajattelen, että jos ei tiedostavasti voi/uskalla/osaa/ymmärrä/ehdi käsitellä joitakin asioita, ne alkavat valvottaa. Ja kun nyt kuitenkin aika aktiivisesti yritän käsitellä kaikenlaista, miksi en kuuntelisi, mitä mielelläni on aamuyöllä sanottavana? Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Ja koko minuuden pohjan vaihtaminen on hitsin hidasta ja vaikeaa.

Tun-teet

Yritän opetella nostamaan itseni tunteideni yläpuolelle. Taisiis, reagoida tunteisiini, mutta en antaa niiden olla kaikki. Olen kuvitellut olevani kovinkin "tunteellinen" ja herkkä kuuntelemaan tunteitani, mutta olen viime aikoina joutunut myöntämään sen harhaluuloksi. Tuo tunteellisuuteni on ollut vähän liian voimakasta (en tiedä onko tämä sitä mistä olen kuullut puhuttavan "tunnekoukkuina"), sellaista tunteelle täysin antautumista, että milloin mistäkin olosta muistuttaa itseään koko ajan niin että tunne ei tule ja mene vaan vain tulee ja minä jään elämään sen voimalla. Ihastumisen pitäisi olla joka minua yhtä voimakkaana mielessä, en halua jättää surua hetkeksikään tai haluan ylläpitää loukkaantuneisuuttani. Ikään kuin koko minuuteni olisi kiinni siitä. Tunteet ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja energiaa vieviä, että olen alkanut karttaa niitä ja tietysti tuntea ahdistuneisuutta niiden vuoksi. Niinpä tuo "tunteellisuuteni" näyttää nyt lähinnä ahdistuneisuudelta, sekavalta möykkyisyydeltä minkä tahansa vaikeuden tai ongelman tai uuden jutun edessä. Tai jo näiden mahdollisuuden edessä. Ja kun tietää, miten täynnä elämä on vaikeuksia, tai haasteita, uusia tilanteita, voi kuvitella miten ahdistavaa on ollut. Sillä lailla pikkuisen epämiellyttävää melkein koko ajan, ja mukavissakin asioissa piilee epäonnistumisen mahdollisuus ja pettymyksen pelko, kun ei jaksakaan ylläpitää sitä innostunuttakaan tunnetta kovin kauaa. Kyllästyin siihen, miten ahdistuksen välttely ajaa minut nurkkaan. Se estää ottamasta mitään haasteita vastaan: uusia ihmisiä, uusia harrastuksia, uusia paikkoja, uusia töitä. Ja se saa jumittamaan vanhoissa ihmissuhteissa vanhoihin pelkoihin, jättää siihen epämääräisyyteen joka joskus on vallinnut. Estää elämästä omaa, avointa, rohkeaa elämää. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on kapasiteettia muuhunkin kuin anteeksipyytelyyn.

Olen nyt opetellut suhtautumaan tunteisiin vähän eri lailla, vähän etäämmältä. Olen pystynyt tarkastelemaan niitä, ja löytänyt ne jotenkin oikeammin, niiden merkityksen kautta. Jostain syystä se on paljon kipeämpää kuin pakkomielteinen tunteissa piehtarointi. Kai siksi ettei niihin voi jäädä lepäämään, ne eivät enää sillä tavalla anna ratkaisua, vaan elämisen voima pitää kaivaa muualta. Tunteiden löytäminen on lisäksi vähän pelottavaa. Ne ovat niin vahvoja! Kai pelkään, että ne saavat minusta ylivallan niin kuin ahdistus on saanut. Ja tunteet nousevat vahvoina varmasti senkin vuoksi, että en pitkään aikaan ole osannut niitä ilmaista.

Ymmärrän hyvin, kuinka tukahdutetut tunteet voivat räjähtää sopivassa tilanteessa kamalina ylilyönteinä, mutten halua itse joutua sellaiseen tilanteeseen. On opeteltava vähintäänkin itse huomioimaan ja oikeuttamaan itselleen nuo tunteet. Sitä voi (ja täytyy) hallita, miten niitä ilmaisee ja kenelle ja missä tilanteessa.