Minä olen täällä enkä kuitenkaan ole. Ilman kirjoittamista tai piirtämistä, maalaamista, en ole missään, mitään. Minun sisäisyyteni ei tule ulos enkä minä silloin elä enkä hengitä, silloin minä kuljen silmät kiinni suossa kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja hillat sillä suolla ovat haaleita ja kuivuneita. Minä suljen silmäni että minä näkisin selkeämmin. Minä tahtoisin nukkua, jotta uneksisin totuuden. Minä pysähdyn, jotta pääsisin liikkeelle. Minä olen paradoksi, eikä se minua haittaa, muista en tiedä. Ehkä muutkin ovat, mutta pitävät sen kansiensa alla piilossa.
Nyt minä myös janoan tietoa. Pursuan aitoa kiinnostusta, mutta en osaa rauhoittua niin, että ottaisin selvää. En osaa ottaa aikaa, olen nyt järjestänyt toisin. Elämän järjestämistä on opeteltava pitkään ja hartaasti, jokainen suunta kantapään kautta. Enkä minä tarkoita tuntiaikatauluja, vaan sellaista järjestämistä, jossa tyhjää on riittävästi. Ja eri asia on tyhjä aika tämän hetken asioiden sulatteluun ja sitten aika suurten asioiden sulatteluun. Jälkimmäiseen tarvitaan nimittäin päiviä, useita kiireettömiä päiviä, kokonainen aikakausi, jolloin pakkoja ei ole, eikä ihmisiäkään juurikaan. Kun tulee päivä, jolle en ole valmistellut mitään tekemistä, ja alan hätäillä, tiedän, että olen tyhjän tilan tarpeessa.
Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää? Miten pysyy niin vahvana ja varmana, että ei toimi itseään vastaan, vaikka koko maailma toimisi toisin?
2 kommenttia:
"Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää?"
Niin - onneksi on myös ihmisiä, jotka tajuavat, kun heille sanoo tahtovansa pitää loman tämän keikan jälkeen. Ehkä kustannusala voisi sopia sinullekin? Siellä ainakin meno on inhimillisempi kuin monissa muissa paikoissa, akateemisissa yhteisöissä tai puhtaan kaupallisilla yksityisillä työnantajilla ilman mitään näkyvää sivistyspyrkimystä. Tärkeintä tuntuu ainakin itselleni olevan, että työyhteisössä vallitsee luottamus.
Nykyisessä työpestissä näin ei selvästikään ole, ei ainakaan suhteessa näin lyhytaikaiseen työntekijään.
Olen tänään käynyt jotenkin puoli-ilkeän sananvaihdon ilmoittaessani puhelimitse, että sain sairaslomaan vielä kaksi päivää jatkoa. "Sinua tarvittaisiin kyllä täällä nyt." Kuumeessa ja yskien? Huuooh.
En usko, että se toisinpäin asioiden tekeminen lopulta on kovinkaan vaikeaa. Vaikka välillä sitä miettiikin, tuntuuko se muista ehkä jotenkin uhmakkaalta tai jotakin, vaikka se on itselle ihan vain perusvälttämättömyyttä ja sen on valmis sanomaan ääneenkin. Mutta toisaalta, jos rehellisesti kertoo näkemyksensä asiasta eivätkä toiset sitä tahdo uskoa, heidänhän päänvaivansa se siinä vaiheessa on.
Hei Veloena, vähänkö kivaa kun kommentoit :) Minä olen onnekseni toistaiseksi työskennellyt lähes ainoastaan pienissä ja erittäin luottamuksellisissa työyhteisöissä. Mutta ne tuskin ovat älyllisesti niin haastavia, että voisin työskennellä niissä "oikeasti", "aina".
Kustannusalaa olen harkinnut vakavastikin, tekemättä asialle kuitenkaan vielä mitään. Olen kyllä luullut, ettei meno siellä olisi stressittömämpää tai paineettomampaa kuin muuallakaan. Ihanaa jos olen väärässä!
Niin, taitaa se toisinpäintekemisen vaikeus olla myös omien korvien välissä. Olen vielä kokelas siinä. Mutta luulen, että nyt päästyäni sille tielle opin nopeasti.
Tervehtymistä!
Lähetä kommentti