Usein on vaikeaa olla todella läsnä, rauhassa tässä hetkessä. Olen ilmeisesti niin tottunut tekemään minulta odotettuja asioita - tai itse asiassa niitä, joita olen luullut minulta odotettavan - ja tekemään sitä mitä muutkin, että paikallaan oleminen vain itsensä, ajatustensa ja tämän hetken kanssa on muodostunut hankalaksi. (Oikeastaan luulen että aika suuri osa ihmisistä tuntee jossain määrin niin eikä koskaan ymmärrä tehdä sille mitään.) Se on surullista. En halua enää paeta tätä hetkeä, koska se on ainoa hetki, jossa voin tuntea, antaa ja vastaanottaa, tehdä valintoja, oppia. Menneisyyttä ja tulevaisuutta voin tarkastella vain suhteessa tähän hetkeen.
Luulen päässeeni tuosta toisten ihmisten tahtojen äärimmäisen herkästä kuuntelemisesta ja toisten elämäntapojen matkimisesta. En vain tee asioita, joista en ole kiinnostunut tai jotka aiheuttavat minulle ärsytystä. Ja kun joudun tekemään kompromisseja, elänhän yhteiskunnassa ja yhteisöissä, yritän motivoida tilanteet itselleni mahdollisimman hyvin. Se edellyttää kyllä sitä, että minulla on aikaa varautua noihin pakollisiin tilanteisiin. Mitään spontaaniutta minulta on turha odottaa nyt - en tiedä kannattaako koskaan. Minä vain en pidä yllätyksistä, minä pidän turvallisuudesta.
Alkoholittomuus on auttanut tuossa tilanteisiin menemisessä. Minä sopeudun hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin, se on vain hyväksyttävä, mutta minä tahdon kokea ne tilanteet kirkkaina. Jos humallun, turvaton tilanne muuttuu näennäisen turvalliseksi ja kotoisaksi liian nopeasti. Tapahtuu asioita, tapahtuu ihmisiä, tapahtuu liikaa, jotta se voisi olla ollenkaan totta. On liikaa ihmisiä ja liian nopeita tilanteen vaihtoja, liikaa aivojen hämärää ja toisaalta maailman räikeyttä, liikaa tullakseen tutuksi, ja jos ei se kaikki tule tutuksi, ei minulle jää mitään muistoja. Ja muistot ovat tärkeitä: en oikein tiedä miksi hankkia kokemuksia ilman tunnejälkiä.
Toisten seuraamisen lakkaaminen ei tarkoita kuitenkaan ihan samaa kuin oman elämän löytäminen. Se on ehdoton edellytys sille, mutta siinä välissä on vähän tyhjää tilaa, jonka täyttymistä ei voi odottaa, koska sen täytyy antaa täyttyä omalla painollaan, omassa tahdissa, minusta itsestäni. Niin kuin useimpien ihmisten elämät ovat alusta saakka täyttyneet. Siinä tyhjässä tilassa täytyy opetella rauhassa oloa ja itsensä katsomista. Nyt minä jo uskallan, mutta en aina muista. Kiihtyvään rytmiin on niin helppo mennä mukaan: tottumuksesta, muiden perässä. Mutta odotan kovasti, millaisia toiveita ja intohimoja minusta nousee.
Ehkä joskus tunnen taas turvaa niin, että on mukava humaltua, mukava tavata ihmisiä, niin ettei ihmisjoukot pelota, ja ettei tarvitse yhtään olla sellainen kuin ei ole, sellainen josta kotiin palattua joutuu pitkään palautumaan omaksi itsekseen. Oikeastaan uskon että tunnen vielä niin. Muuten en osaisi kirjoittaa siitä.
2 kommenttia:
Pakko kommentoida viiveellä, tuo sinun Minä luulin -kirjoituksesi 16. lokakuuta on niin hieno. Luin sen juuri toiseen kertaan ja se oli vielä hienompi kuin ensi lukemalla.
Ja tällä viestillä muuten todistan, että kuulut oikeasti ainakin yhteen yhteisöön, blogiyhteisöön, jossa monet näkymättömät silmät lukevat sanojasi, ja näkevät itsensä.
Kiitos Hilla,
blogiyhteisö onkin muuten ihan paras yhteisö, koska täällä ihmisillä on rohkeutta ja aikaa olla syvällisiä ja rehellisiä. Ehdoton suosikkini virtuaaliyhteisöistä!
Lähetä kommentti