Kumisevaa tyhjää

Huomasin jo kauan sitten tekeväni paljon asioita, joiden kohdalla en ole lainkaan varma, pidänkö niistä. Suurin osa tekemisistäni aiheutti enemmän ja enemmän päänvaivaa, paljon enemmän tuskaa kuin nautintoa tai edes miellyttävyyttä. Aiemmin elin tavallisesti, niin kuin lähipiirini, pienehkön kaupungin opiskelijat: kävin yliopistoliikunnan circuitissa, kävin luennoilla ja ruokaloissa syömässä, iltaisin kävelemässä tai juoksemassa. Viikonloppuisin oli jollakulla bileet, ja sitten mentiin baariin, yleensä suoraan siihen yhteen samaan, joskus käytiin jossakin sitä ennen. Sunnuntaina oli darra, haettiin leffa, pizza, karkkia. Joka välissä ahdisti.

Itse asiassa muutos tapahtui vasta, kun lähdin vaihtoon. Pelotti. Ei ollut enää rutiineja ja porukkaa, jonka kanssa mennä ja tehdä turvallisesti. Aloin tuntea tarvetta olla hiljaa ja kotona, en halunnutkaan tutustua uusiin ihmisiin tai oppia kieltä tai nähdä kaupungin viileitä paikkoja. Tunsin siitä syyllisyyttä. Lakkasin tekemästä asioita, jotka tuntuivat jonkun muun keksimiltä. Tai jos joku muu pakotti. Vaikka periaatteessa (tottumuksesta? kun en muutakaan tiennyt?) halusin mennä jonnekin ulos uusien ystävieni kanssa, lähteminen oli usein tosi vaikeaa. Usko loppui.

Kotiinpaluu merkitsi ennen kaikkea helpotusta niistä asioista, joita vaihdossa "kuuluu" tehdä. Ei enää pakkoa sosialiseerata, puhua chit-chattia Suomesta ja teeskennellä kiinnostunutta jokaisen uuden tyypin kohdalla. Hitto vie miten kuljin sen "näin pitää opiskelijan tehdä" -tien loppuun, ihan loppuun. Hyvä niin. Kotona odotti aika, tila, koti, turvallinen ympäristö, mutta putosin myös hirveään tyhjyyteen.

Tyhjyyden ensi kokemisesta kesti aika kauan taas siihen, kun pystyin todella toteamaan: minua ei kiinnosta mikään. Voin kertoa, ei mikään miellyttävä huomio itsestä. Ei varsinkaan tässä yhteiskunnassa, jossa joka paikka huutaa yksilöllisyyttä ja jokaisen mahdollisuutta (itse asiassa velvollisuutta) löytää oma juttu, oma paikka, oma intohimo. Katsoin sisäänpäin ja näin tyhjää, ei yhtään mitään. Tai niin surullisen pieniä asioita, että niistä ei saa arkea eikä elämää: tahdoin teekannun, tahdoin myydä tavaroitani kesäaamuna kirppiksellä.

Olen totutellut tyhjyyteen jo jonkin aikaa. Elämässäni on kyllä joitakin hyviä asioita, joita olen todella tahtonut. Ja joitakin pieniä asioita. Ostin teekannun, viljelin palstaa. Joogaretriitille en ole vielä päässyt. On silti niin paljon tyhjyyttä, niin paljon ei-mitään. Suuri tyhjyys tuntuu edelleen todellisimmalta. Se surettaa minua, ja joskus suru siitä, ettei osaa haluta ja tunne siitä, ettei ole ollut mahdollisuutta haluta, iskee oikein voimalla, kun näkee jonkun läheisen oikein kovasti haluavan jotakin, tekevän jotakin josta pitää ja jota haluaa siksi tehdä. Toisaalta, en enää ole niin hädissäni siitä tahtomattomuudesta. Olen ymmärtänyt asioita, joiden vuoksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen; minun energiani on mennyt muuhun: tunteiden kanssa selviämiseen, muiden tarkkailuun, vaivattomana olemiseen, perheen ristiriitojen omassa päässä ratkomiseen.

On oltava niin, että joskus taas tahdon jotakin. Sen on jonakin päivänä noustava sisältäni, jonkin asian, joidenkin asioiden, minun elämäni rakenteiden. Niin sen on oltava. Ja siihen saakka, siihen saakka minä lepään.