Suru

En yhtään ihmettele, miksi minä (enkä suinkaan ole ainoa) pakenen jotakin. Nämä olot eivät ole mukavia. Hitto vie, nämä olot ovat kammottavia! Olen yksin, aivan yksin, jostain kumpuaa syvää surua, enkä oikein osaa kohdentaa sitä mihinkään enkä antaa sille mielekkäitä merkityksiä. Silti (ainakin pahimman hälvettyä) hyväksyn sen, annan sen olla, sanon: jotakin purkautui, vaikken vielä huomaakaan oloani kevyemmäksi. En käsittele kysymystä siitä, kuinka paljon surua yhdessä 26-vuotiaassa ihmisessä voi olla; kohtuus on ylitetty jo ajat sitten. Ja silti, tiedän, tämä on elämää, ei niin vakavaa, jos usein olenkin surullinen niin joskus olen myös iloinen, ja rakkautta täynnä, nokkela, tai vihainen. Surua nyt vain tulee, ja jos en anna sen tulla, ei tule muitakaan aitoja tunteita eikä varsinkaan tarpeita. Ja tiedän samalla olevani kyllästynyt siihen, etten saa kosketusta itseeni, etten tunnista tarpeitani enkä osaa olla tyytyväinen päätöksiini. On silti vaikeaa antaa surulle paikka. Sitä kun ei voi vain osoittaa; sen kanssa pitää elää. Niin kauan kuin sitä riittää.

Ehkä voin suhteuttaa suruani siihen, että pelkäsin samoja oloja jo kymmenisen vuotta sitten. Selätin surun väkisin, vanhoilla konsteilla: reipastumalla, rutiineilla, tekemällä samoja asioita kuin ihmiset ympärilläni ja saamalla nautinnon tekemällä sellaisia asioita, joista muut tuntuivat iloitsevan. Ilonsa siinäkin; ainakin kuuluu porukkaan. Mutta eihän suru lähtenyt, se laimeni, väsyi, koteloitui noustakseen aika ajoin sopivissa tilanteissa muistuttamaan olemassaolostaan.

Nyt se on tässä. Voin nyt tutustua siihen. Katsoa sitä silmiin, ymmärtäväisesti, kysyä mitä asiaa sillä on. Useimmiten suora kysymys ei tuota tulosta, vaan täytyy vain olla hiljaa ja ymmärtää. Se on kyllä raskasta. Siksi joskus täytyy sulkea hanat ja sanoa: tämä riittää tällä kertaa, nyt on toisten juttujen vuoro. Suru tulee kyllä taas vuoroon.

Ei ihme, että surutyö on työ.