Jännitän viimeiseen asti, ja vasta aivan lähdön hetkellä vapaudun, annan kaipauksen tunteiden tulla vapaina ja suorina. Siihen asti tunnen vain kuristuksen kaulassa, laajan piston rinnassa ja sydämen kovat, tiheät lyönnit kun suljen silmäni. Enkä yhdistä näitä tuntemuksia lähtöön vaikka on niissä sitäkin, epäilemättä.
Näillä kulmilla ei ehkä koskaan enää, tai joskus mutta en tiedä milloin; koti tämä tuskin tulee enää olemaan (tai sitten aina). Pois tästä paikasta, apua, tämä elämä jää tänne, toinen elämä on tuttu ja siksi hyvä mutta tämäkin jo vähän tuttu ikävä ikävä ikävä se tulee. Sentään rakastan, kummallista, arkeen rakastuu, siihen mitä on joka päivä siihen tarttuu koska se on todellisuutta, turvaa, normaalia, rutiinia, ja rutiinia ihminen tarvitsee (no minä ainakin).
Kuitenkin rakastan ajatusta että minulla on koti jossakin muualla, minä tunnen toisen kaupungin ja osaan mennä siellä paikkoihin ja puhua heidän kieltään, olen oppinut sen (no, sentään sitä). Vaikka niin moni asia on ollut niin vaikea ja tunteet melkein liian voimakkaita kestää, muistan taas ilon ja tyytyväisyyden siitä että olen lähtenyt tullut ollut, myös että menen ja että elämästä tulee tavallista mutta samalla helpompaa, ja voi luoja, että olen oppinut jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti