Kohta on taas aika lentää Suomeen. Mikään viimekertainen toiveeni ei toteutunut, tällä kertaa en uskalla edes toivoa. Tai no, mikä minulta toivon veisi, ja haaveet, mutta suhtaudun niihin entistäkin varautuneemmin.
Kaipaus on outoa. Jotenkin aina epäilen sen aitoutta, että se on "vaan" sitä ja "vaan" tätä. Että voin tästä tunteesta kiinni jäädessäni perustella sen järkisyin, tai jollakin muulla puutteella. Mitä sen sitten pitäisi olla? Aitoa kaipausta, aitoja tunteita, eiväthän ne synny perusteetta vaan jokin ne tunnereaktiot saa aikaan. Miksi siis olla uskomatta niihin?
Ehkä siksi, että muiden tunnereaktiot eivät näytä yhtä voimakkailta. Pelkään, että olemalla tunteellisempi kuin joku muu olen heikompi hänen rinnallaan. Ja heikkous, sehän on säälittävää! Pelkään niin, että alan muiden silmissä näyttää säälittävältä, onnettomalta; että ihmiset ensimmäisenä minut nähdessään ajattelevat "voi tuotakin pientä". Että he oikeasti näkevät mitä kaikkea heikkoutta minussa on, eikä silloin ole mitään muuta kuin heikkoutta. Ha, ja luultavasti olen itse ainoa, joka sen heikkouden noin ensisijaistaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti