Raivokausi

Sisälläni on alkanut taas kiehua. Jotenkin olen kai antanut kaikkeni, ollut marttyyri viimeiseen pisteeseen saakka, niin että en enää vastaanottaisi oikein mitään. Huudan isälle, huudan äidille, huudan miehelle, huudan koiralle. Tuiskahduksia. Pidäkkeettömämmin kuin ennen. Ilmaisen, miltä minusta tuntuu. Usein tosi lapsellisesti. Mutta niin vain tapahtuu, tai siis en ole erityisemmin yrittänyt noita tuiskahduksia pidätelläkään. Tunnen raivon niin selvästi, ettei sitä huvita pidätellä.

Se tuntuu joskus hyvältä ja joskus pahalta. Hyvältä, jos saa osoitettua oman tahtonsa ja rajansa. Pahalta siksi, ettei aina tiedä vastaanottajan kykyä käsitellä ärjäisyäni. Koiran koulutuksessa ein karjuminen ei ole kovin rakentavaa. Ihmiset kaiketi selviävät, vaikken ole siitäkään aina varma. Pakkohan heidän on. Tai toivoisin ainakin että he kertoisivat, jos se tuntuu erityisen pahalta ja kestämättömältä. (Inhoan muuten isän reaktiota äidin ihan mihin tahansa kritiikkiin. Äidin seurassa isä todennäköisesti on hiljaa ja myöntyy äidin tahtoon, ja kertoo sitten minulle kun asia - josta olen useimmiten äidin kanssa samaa mieltä - tulee esiin: "Juu, äiti jo minut haukkuikin siitä." Jokainen yritys keskustella asioista tai muuttaa niitä on haukkumista, mutta suoraan toiselle ei sanota mitään. No, eivät he kai vain pysty. He ovat sellaisia.)

Olen joogannut aika usein, ja se saa tuttuun tapaan tunnekanavat pulppuamaan. Raivon lisäksi on löytynyt kaikenlaista muutakin. Mutta olen ajatellut, että nyt minulla on siihen aikaa. Ja - kunpa tämän voisi laittaa CV:hen - henkisen kehityksen edistäminen on helvetinmoista työtä. Siihen tarvitaan aikaa ja energiaa. Totta kai koko ajan jokin prosessi on käynnissä, mutta syvimpien alhojen kahlaaminen vie erityisen paljon aikaa ja energiaa. Ja olen antanut nyt sen tapahtua. Siihen CV:hen siis voisi tämän aukon kohdalle kirjoittaa: Omien pelkojen ja ahdistusten kohtaamista. Tyhjyyden katsomista silmästä silmään. Henkistä kasvua. Itsetuntemuksen syventämistä.

Toivottavasti tämä raivo on alku. Ainakin nyt tunnistan sen itsessäni. Toivottavasti viha auttaa löytämään omat rajat ja omat voimat ja sitä kautta mahdollistaa anteeksiannon. Toivottavasti joskus opin elämään omaa elämääni enkä tarkkailemaan mitä muut tekevät oikein ja väärin. On mykistävää löytää itsestään elämänmittainen katkeruus.

Sadas postaus, muuten.