Sataa. Kiitos siitä.
Luin lehteä, ja huomenna on vapaapäivä. Vapauduin ainakin hiukan luettuani artikkelin puolalaisesta kirjailijasta, joka elää syrjässä maatilalla eläinten kanssa, luonnon keskellä. Hän sanoi menettäneensä luovuutensa kaupungin melskeessä. Minäkin tunnen niin: täällä vain vertailen itseäni muihin. Sitä olen tainnut tehdä koko elämäni.
Olen tuntenut itseni feikiksi, olen tuntenut tekeväni asioita vain siksi, että voisin kertoa tehneeni ne. Käynyt juhlissa vain siksi, etten tipahtaisi keskusteluista; että tietäisin mitä tapahtuu ja missä ja mistä puhutaan. Potaskaa, epäoleellista. En halua.
Olen siinä tilanteessa, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin uskoa itseeni, uskoa siihen tiehen, johon sydämeni minua kuljettaa. Uskoa siihen syvään virtaan, joka minua vie, eikä antaa pintavirtausten ja toisten ihmisten virtojen kääntää omaa suuntaani. Ja syvällä virralla en tarkoita masennusta, vaan elämää sellaisena joka minusta tuntuu parhaalta. On vain uskottava, vaikka pelkäänkin oman tien seuraamisen aiheuttavan yksinäisyyttä, ristiriitoja, hämmennystä, kysymyksiä.
Kuinka iso asia voi olla mokoma oman tien seuraaminen, sen, jonka pitäisi olla luonnollisinta, normaaleinta, jota meille on opetettu niin kauan: kulje kuunnellen sydäntäsi.
Eniten kai pelkään, että erilaisuus johdattaa minut kauas rakkaudesta. Mutta ei se voi; se kuljettaa minut kauas väärästä rakkaudesta, sillä todellinen rakkaus hyväksyy minut itsenäni, ei tekoinani, vaatteinani, edes mielipiteinäni.
Haluan pitää yhteyden pyhään ja tärkeään, hiljaisuuteen ja luontoon. Kirjoittaa, kukaties. Haluan että minulla on aikaa ajatella ja rakastaa ja tarkkailla luontoa ja hoitaa ruumistani.
Toivon, että saisin pitää pojan lähelläni, että hän haluaisi pitää minut lähellään. Tai joku muu, kuka tietää, uskottava minun vain on. Annettava tulla, annettava mennä, annettava olla sellainen kuin on, muistettava elämän suuruus ja rikkaus ja syvyys; uskallettava katsoa pinnan alle uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti