Milloin olen unohtanut romanttisuuden, haaveilun, ja tuominnut sen lapselliseksi? Milloin olen vetänyt kyynisyyden paksun huovan päälleni, painavan viitan, jonka alla on niin todellista ja realistista, että ei näy kuin pimeää?
Pimeä on lopulta vain yksi puoli siitä todellisuudesta, sillä huovan yläpuolella, siellä josta olen itseni eristänyt, on kokonainen valoisa maailma. En toki ole ainoa, joka pelkää häikäisevää valoa, maailman avaruutta ja loputtomuutta, ja pakenee sitä oman lämpöisen viittansa alle. Maankuoren päällä on muitakin, jotka konttaavat hämärässä huovan alla ja toivovat joskus törmäävänsä toiseen kiertolaiseen ja törmäävänsä oikeaan kohtaan, jotta voisivat sukeltaa toisen huovan alle: ja kun huovat yhdistää, tulee ehkä vähän valoa jostakin nurkasta. (Ei minun tähän pitänyt päätyä; kahden yksinäisen sielun yhdistymiseen, hops, sehän on romantiikkaa! Ehkä minulla onkin sitä vielä jossakin, mutta en uskalla uskoa siihen. Koska silloin ei ole realistinen ja sehän tarkoittaa että on tyhmä.)
Mutta romanttinen ajatusmaailma on laiha lohtu, jos suuri osa ajasta menee huovan alla. Jos jotenkin saisi sen päältään? Tai keventäisi sitä, tekisi siihen reikiä? Vaihtaisi sen pitsiliinaan? Pakkaisi sen reppuun, jos ei kokonaan uskalla hylätä?
Kuu taittuu valoisaan päähänsä. On jo korkea aika painaa sormet multaan, kastella, hoitaa, puhua lempeästi uuden, vihreän elämän puolesta. Se palkitsee, vaikkei se riitä. Siitä on hyvä aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti