Usein minä makaan paikallani ja tuijotan sumeasti eteenpäin, vähän niin kuin kieroon mutta ei kuitenkaan. Niin kuin zen-meditaatiossa tai joogassa katsotaan. Ei minnekään. Makaan ja olen hiljaa. Joskus haluan seuraa, mutta se ei ole ihan helppoa koska minä en silloin yleensä halua puhua.
En oikein tiedä onko se hyvää, mietiskelevää, tilaa antavaa hiljaisuutta, rauhoittumista, vai vetäytymistä tilanteesta ja elämästä pois, tietynlaista dissosiaatiota. Siihen liittyy surua, sen tiedän. Mutta ei oikeastaan ahdistusta. Surua siitä, että ei ole käytettävissä, että ei pysty antamaan tai jakamaan mitään, ja vähän syyllisyyttä siitä, että ei halua tehdä mitään tuottoisaa tai järkevää. Tai mitään.
Koska jostain syystä minusta aina pitäisi tehdä jotakin, kivaa tai hauskaa tai hyödyllistä, jotain selkeää, saada jotain aikaiseksi, kuin antaa päivän lopussa selvitys siitä, mihin on tuntinsa käyttänyt; tekeminen on aina parempi kuin tekemättömyys. Niin, tai ehkä turvallisempi. Ja kun en osaa sanoa mitä tahtoisin tehdä, tai jos osaankin, en uskalla tehdä, jokin minua pidättelee tekemästä, usein, tulen surulliseksi, tai syyllisyydentuntoiseksi, tai vihaiseksi niitä kohtaan, jotka ovat tuolla ja toteuttavat unelmiaan. Mistä niitä sellaisia unelmia oikein saadaan?
Jos minun täytyy, niin minä kyllä teen - saatan innostuakin - mutta kun motivaationa on vain oma halu, menen lukkoon. Usein. Ainakin jos se toiminta on aktiivista (vrt. esim teatterissa tai elokuvissa käynti, jotka ovat aika passiivisia toimituksia minusta).
Olen hiljaa, enkä muuta voi (tai voin jos on pakko) ja joskus tuntuu että uppoan siihen hiljaisuuteen, ja että haluankin upota, ehkä siellä on jotain, hiljaisuuden pohjalla, eikä hoputus auta. Ajattelen, että lopputuloksen kannalta (jos siis haluaa uskoa että hiljaisuuden keskeltä löytää jotakin) ei ole oikeastaan väliä, olenko hiljaa pitkiä aikoja silloin tällöin vai pieniä hetkiä usein. Ei minun tarvitse rakentaa elämääni hiljaisuuksien mukaan, sillä ne kyllä odottavat vuoroaan ja löytävät paikkansa. Mutta se on vaikea kestää, että muiden pitää sopeutua minun hiljaisuuksiini. Että minä en ole käytettävissä silloin, kun läheiseni haluaisivat. Vaikka he ovatkin ymmärtäväisiä.
Yhdellä heistä on tummat, luottavaiset silmät ja kikkurainen turkki, jota vasten minä painan pääni silloin, kun ihmisseura on liikaa.
