Odelma

Iloa ja hämmennystä ja työ(ttömyys)elämää

2011-05-24T20:32:00.003+02:00

Elämä sysii eteen vuoron perään valtavan hyvää ja valtavan huonoa oloa. Viikonloppuna olin miehen ystävien juhlissa ja noin kahden ja puolen vuoden satunnaisten tapaamisten jälkeen rentouduin vihdoin heidän seurassaan niin, että ilta oli hauskin ties kuinka pitkään aikaan. Pelasimme pelejä ja minä innostuin laulamaan singstaria ja päädyimme jopa yökerhoon ja sekin oli hauskaa. Ilo vain kupli kuplimistaan.

Kun palasin kotiin maanantaina, tein pihassa virhearvion koiran kanssa ja ja sain kanssaulkoiluttajalta melkoisen vihaista palautetta. Mitään ei tapahtunut, eikä ole väliä mitä tein tai jätin tekemättä, ja kaikki mitä toinen ulkoiluttaja sanoi, oli kyllä totta. Mutta hän reagoi niin vihaisesti, että en osannut muuta kuin häkeltyä ja tuijottaa häntä. Pyysin häntä odottamaan hetken jotta voisimme jutella, mutta kun olisin ollut siihen taas valmis, hän oli jo jatkanut matkaansa. En siis saanut mahdollisuutta pyytää anteeksi, mikä olisi ollut ainoa asia minkä olisin voinut tehdä.

Murruin täysin. Romahdukset tulevat odottamatta. Eikä se haittaa, eikä se, että niitä ylipäänsä tulee. Jotain niistä aina oppii. Se mekanismi vain hämmentää, että usein nämä äärilaidat seuraavat toisiaan. Kun tunnen päässeeni eteenpäin ja saavuttaneeni uudenlaista rentoutta ja luottamusta, ehkä uskallan ottaa vastaan myös kriisejä ja elämä järjestää niin, että henkinen kehitys solahtaa aivan uudenlaisille raiteille. (En oikein millä nimellä kutsuisin tätä prosessia jota tunnen eläväni ja josta haluan eniten kirjoittaa: kehitys, paraneminen, prosessi, matka; jotain, mikä kuuluu olennaisesti elämään mutta joka etenee elämän tapahtumien alla niiden kanssa tiiviissä yhteistyössä. Vaikea antaa sille nimeä, joka ei olisi kauhean naiivi. Siihen uskominen kuitenkin auttaa minua valtavasti.)

Murtuminen toi mukanaan alakulon ylipäätään, samoine vanhoine kysymyksineen. Yritän muotoilla alakuloa: Olen ollut työtön maisteri yli vuoden. Siitä kahdeksan kuukautta osallistuin työllistämiskurssille, jossa harjoiteltiin työnhakua ja johon kuului kaksi harjoittelua. Harjoittelin koulutustani vastaavia asioita asiallisissa työpaikoissa, kustantamoissa, tosin etätyöläisenä. Minulla on mukiinmenevä CV ja kirjoitan erinomaisia työhakemuksia. Olen viime aikoina seuloutunut isosta joukosta jopa työhaastatteluihin. Ne menevät ihan hyvin. Mutta jotenkin tiedän - osin toivonkin - etten tule valituksi. Moni asia on kohdallaan, mutta jokin viimeinen silaus puuttuu. Jos olisin työhönottaja, en ehkä itsekään valitsisi itseäni.

Puute liittyy itseluottamukseen, tahtoon ja innostukseen. Jotenkin tunnen olevani työnhakijana mainio paketti, joka on osoittanut hallitsevansa monenlaisia asioita. Kokemusta ei ole valtavasti, mutta ei se haittaisi, jos tyyppi vaikuttaa sopivalta. Mutta minä en osaa tai halua tai pysty vakuuttamaan haastattelijaa innosta tai tahdosta, koska suuri osa minusta ei vain yksinkertaisesti tunne mitään sellaista. On vaikea nähdä mitään työtä kovin merkityksellisenä. Vaikea innostua jostakin niin paljon, että olisin valmis antamaan sille itsestäni oikein kovasti. Mikä kai tarkoittaa, etten luota - itseeni enkä toisiin. Hatarasti tuntuu, että niin säntillisesti kuin jotkut asiat hoidankin, on myös jokin omaan elämään liittyvä vastuu, jonka kantamisesta kieltäydyn kategorisesti. Se tuntuu jostain syystä niin pelottavalta. Vaikken tarkalleen tiedä, mikä se se on.

Kun ensimmäisinä opiskeluvuosina tuli aika miettiä opintolainan ottoa, kävin suuria sisäisiä keskusteluja siitä, voinko hakea lainaa, kun en ole lainkaan varma onko minusta ikinä mihinkään päivätyöhön, tuleeko minusta koskaan mitään (silloin todennäköisimmältä näytti äidinkielenopettajan ammatti), pystynkö koskaan maksamaan lainaa takaisin. Järkeilin kriisin läpi, silloin luulin vielä että syvältä kuuluvat epäilyksen äänet voi ja kannattaa vaientaa, jos järki selittää asiat toisin.

Olen sittemmin antanut itselleni aikaa ja rakkautta ja ollut pakottamatta itseäni mihinkään. Kaikki on vielä auki, mutta olen hakenut myös toisenlaiseen, ammatilliseen koulutukseen. Pakottomuus ja uuden suunnan mahdollisuus on tuntunut hyvältä, mutta se myös epäilyttää aika ajoin: saako näin todella tehdä? Menetänkö kaiken oppimani? Jos en tee akateemisia töitä, mitä sitten teen? Olenko vieraantunut liikaa muunlaisesta maailmasta? Onko ei-akateeminen työ yhtään sen vähemmän stressaavaa? Puuttuuko minusta kyky ottaa vastuu elämästäni riippumatta siitä, missä ammatissa työskentelen?

Toisaalta voin hirveän hyvin ja olen oppinut paljon, mutta tuntuu surulliselta jäädä jälkeen. Niinpä, jäädä jälkeen niistä, joiden kanssa eli opiskeluaikana, vaikken haluakaan kuulua heidän laumaansa: pelottaa, mitä muut ajattelevat, ja samalla tuntuu surulliselta huomata, miten paljon se ohjaa elämää; miten kaukana vielä olenkaan oman tahtoni tunnistamisesta, kun kaikki energia menee olettamieni odotusten rikkomiseen. Tuntuu, että olen pyöritellyt näitä asioita hirveän pitkään ja antanut kovasti aikaa, mutta ne eivät tunnu ratkeavan. Miksi olen tässä jumittavassa tilanteessa, miksi olen tahdoton ja innoton ja milloin kaikki muuttuu.

Raivokausi

2011-02-11T16:06:00.000+02:00

Sisälläni on alkanut taas kiehua. Jotenkin olen kai antanut kaikkeni, ollut marttyyri viimeiseen pisteeseen saakka, niin että en enää vastaanottaisi oikein mitään. Huudan isälle, huudan äidille, huudan miehelle, huudan koiralle. Tuiskahduksia. Pidäkkeettömämmin kuin ennen. Ilmaisen, miltä minusta tuntuu. Usein tosi lapsellisesti. Mutta niin vain tapahtuu, tai siis en ole erityisemmin yrittänyt noita tuiskahduksia pidätelläkään. Tunnen raivon niin selvästi, ettei sitä huvita pidätellä.

Se tuntuu joskus hyvältä ja joskus pahalta. Hyvältä, jos saa osoitettua oman tahtonsa ja rajansa. Pahalta siksi, ettei aina tiedä vastaanottajan kykyä käsitellä ärjäisyäni. Koiran koulutuksessa ein karjuminen ei ole kovin rakentavaa. Ihmiset kaiketi selviävät, vaikken ole siitäkään aina varma. Pakkohan heidän on. Tai toivoisin ainakin että he kertoisivat, jos se tuntuu erityisen pahalta ja kestämättömältä. (Inhoan muuten isän reaktiota äidin ihan mihin tahansa kritiikkiin. Äidin seurassa isä todennäköisesti on hiljaa ja myöntyy äidin tahtoon, ja kertoo sitten minulle kun asia - josta olen useimmiten äidin kanssa samaa mieltä - tulee esiin: "Juu, äiti jo minut haukkuikin siitä." Jokainen yritys keskustella asioista tai muuttaa niitä on haukkumista, mutta suoraan toiselle ei sanota mitään. No, eivät he kai vain pysty. He ovat sellaisia.)

Olen joogannut aika usein, ja se saa tuttuun tapaan tunnekanavat pulppuamaan. Raivon lisäksi on löytynyt kaikenlaista muutakin. Mutta olen ajatellut, että nyt minulla on siihen aikaa. Ja - kunpa tämän voisi laittaa CV:hen - henkisen kehityksen edistäminen on helvetinmoista työtä. Siihen tarvitaan aikaa ja energiaa. Totta kai koko ajan jokin prosessi on käynnissä, mutta syvimpien alhojen kahlaaminen vie erityisen paljon aikaa ja energiaa. Ja olen antanut nyt sen tapahtua. Siihen CV:hen siis voisi tämän aukon kohdalle kirjoittaa: Omien pelkojen ja ahdistusten kohtaamista. Tyhjyyden katsomista silmästä silmään. Henkistä kasvua. Itsetuntemuksen syventämistä.

Toivottavasti tämä raivo on alku. Ainakin nyt tunnistan sen itsessäni. Toivottavasti viha auttaa löytämään omat rajat ja omat voimat ja sitä kautta mahdollistaa anteeksiannon. Toivottavasti joskus opin elämään omaa elämääni enkä tarkkailemaan mitä muut tekevät oikein ja väärin. On mykistävää löytää itsestään elämänmittainen katkeruus.

Sadas postaus, muuten.

Vuoden alussa

2011-01-10T21:19:00.001+02:00

En oikein tiedä mitä tekisin tämän tekemättömyyden kanssa.

On taas kausi, jolloin minulla ei ole mitään pakollista tekemistä (eli töitä), enkä oikein halua tehdä muutakaan. Työttömyyttä on jatkunut reilun kuukauden, ja siihenkin sisältyy joulun ajan kiireet ja hössötykset ja sukuloinnit ja juhlinnat. Taas tämä tylsyys ja halu vetäytyä talviunille. Mieluiten nukkuisin paljon, söisin paljon, ulkoilisin jonkin verran, tekisin vähän käsitöitä ja ruokaa ja muita kotitöitä. Ja voin tavata tuttuja ihmisiä myös, suht lyhyesti, ja käydä tutuissa paikoissa. Mutta kaikki uusi ja vieraita ihmisiä sisältävä tuntuu itkettävän vaikealta.

Onko joulu todella niin rankka, että se vie mehut kokonaan? Suuri romanttinen juhla keskellä pimeää, jonka jälkeen putoan kevättalven kelmeään, jäiseen syliin? Toivon, että pimeä jatkuisi. Ja että tällaiset sulat päivät todella tulisivat vasta vähän myöhemmin, en minä jaksa monen kuukauden kevätpelkoa. Tai jaksan, tietysti, olen uteliaskin sen suhteen. Mutta olen väsynyt yhtä kaikki. Taipuvainen vakavuuteen. Sisäänpäin kääntynyt. Pahinta aikaa työnhaulle, jossa pitäisi osoittaa olevansa utelias ja aktiivinen.

Mutta silti olen rauhallinen. Ehkä, kaiken kaikkiaan, vähemmän levoton? Tai ainakin siedän levottomuutta paremmin, tuskastumatta.

Haluaisin tuntea eron siinä, mitkä asiat tuntuvat periaatteessa kiinnostavilta ja mitä jossakin hetkessä olen todella valmis ja innostunut tekemään. Tuntuu, että monet esim. harrastukset tuntuvat hyvältä idealta, mutta kun aika koittaa, niihin lähteminen - joskus myös niissä oleminen - on vuorenkokoinen kammotus. On vaikeaa hyväksyä, että on okei olla tekemättä mitään, kun kuitenkin toisaalta tiedän, että haluan olla aktiivisempi ja joskus ne vaikeat ryhtymisen askelet täytyy ottaa. Usein kuitenkin valitsen lempeyden pakottamisen sijaan. Koska olen kyllä pakottanut itseäni kaikenlaiseen, mutta jos joutuu pakottamaan liikaa, ei jutuista saa mitään irti. Luotan siihen, että joskus vielä halu ylittää pelon. Pakotta, paniikitta.

Sitä minä vaan mietin, että kauankohan tämä en-tee-mitään-vastareaktio mahtaa kestää? On nimittäin vallinnut jo hyvän aikaa.

Empatiaa

2010-10-30T20:55:00.001+02:00

Kävelen koiran kanssa lauantai-iltana kuin horteessa, vähän pelokkaana ja ulkopuolisena. Kysyn pitkästä aikaa onko maailma totta, olenko minä tosiaankin yksi muista ja kuulunko tosiaan samaan joukkoon kuin vastaantulevat ja meidät ohittavat ihmiset: juoksijat, sauvakävelijät ja juhliin pyöräilijät.

Ehkä olen vain vieläkin messuhoureessa ja liikun poissa-kotoa-vaihteella, automaattisesti. Tai ehkä vieraus johtuu siitä, etten ole kolmeen päivään tavannut puolisoani, sitä ruskea- ja kiharatukkaista, jonka viereen tavallisesti iltaisin nukahdan. Siihen, etten ole saanut kertoa juttujani sille, jota ne kiinnostavat ja joka tuntee niitä edeltävät jutut ja jolle kertominen tekee niistä tärkeitä. (Olen voinut vain hämmästellä sitä, miten tärkeä tuo peilivaikutus on: miten hyvältä ja turvalliselta ja parantavalta tuntuu peilata itseään jostakusta, joka heijastaa kaiken positiivisessa, hyväksyvässä valossa. Muiden ihmisten kanssa en luota siihen hyvyyteen lainkaan niin paljon. Pyrin poimimaan negatiivista ja poissulkevaa, enkä silloin ehdi nähdä hyviä heijastuksia.)

Maailma on aina välillä alkanut näyttää kauniilta. Se nostaa kyyneleet silmiin mitä kummallisemmista ärsykkeistä: uljaasti kaartuvista kynnöspelloista, palomiesten harjoituksen näkemisestä; siitä, mitä ihmiset tekevät ja haluavat ja saavat aikaiseksi.

Ehkä on totta, että toiset ovat herkempiä aistimaan muiden tunteita kuin toiset. En minä mikään unennäkijä ole, mutta perheenjäsenten olot jäävät minuun usein tapaamisten jälkeen asumaan. Tajusin vasta, että ehkä siksi heidän näkemisensä on usein niin kuormittavaa: kaikki se sanomaton mutta niin selvästi tuntuva, joka etsiytyy minuun syvälle ja jää sinne kysymyksiksi, mietiskelyksi, alakuloksi. Tai ehkä siinä ei ole mitään kummallista, ehkä kummallista on vain se, miten vähän tunteille on tilaa ja miten ne siksi tuntuvat ahdistavilta. Miten asioiden oletetaan menevän eteenpäin ja miten kiusallista on tunneilmaisu, ja kun kiusallisuus ei kuitenkaan poista tunteiden olemassaoloa, miten ne kasautuvat ja jäävät sanojen väliin ja eleisiin ja ilmeisiin, äänenpainoihin, kysymysten muotoiluun ja hetkiin kysymysten ja vastausten välillä. Silloin jäljelle jää pelko siitä, että on lähtenyt liian nopeasti, että toinen tarvitsisi enemmän, tarve soittaa muttei kuitenkaan rohkeutta kysyä niitä kysymyksiä, jotka kiertävät kurkussa hädänsekaisena syyllisyytenä, jonka esiintuominen ei kuitenkaan tunnu sopivalta.

Toivottavasti säilytän kykyni ja haluni tuntea tunteitani ja jakaa niitä lähimpäni kanssa. Ja toivottavasti joskus jaan niitä ainakin vähän enemmän muidenkin kuin puolisoni kanssa; kunpa osaisin suhtautua tunteisiin pelottomasti ja vapaasti. Kunpa en opettaisi kenellekään, että ne ovat sopimattomia.

Syksy ja tyytyväisyys

2010-09-28T21:47:00.001+03:00

Elämäni on muuttunut.

Kaikki on tapahtunut hiljaa, vähentäen. Niin, oikeastaan olen vähentänyt kaikkea. Ihmisiä. Tekemistä. Liikuntaa. Lukemistakin. Juhlimista. Yrittämistä. Joogaamista.

En tunne enää olevani pakosalla. Tai nyt huomaan, kuinka kovasti olin aiemmin pakosalla. Aiemmin, eli ehkä vielä neljä vuotta sitten. Olisin kernaasti vielä vähemmän pakosalla, mutta ei tavoistaan pääse niin vain. Nyt vain huomaan pakohetket, tai jatkuvan pakenemisen, mutta huomatessani sen muistutan itseäni siitä, että ei minun tarvitse paeta. Tai osaan kysyä, että onko parempi paeta vai olla tässä. Järkyttävää kyllä, olen huomannut, miten kokonaisvaltaisesti elämäni on rakentunut pakenemiselle. Paeta voi niin monella tavalla; minä en ole käyttänyt päihteitä sairaalloisesti enkä laihduttanut tai lihonut tai himoinnut seksiä. Vaan kaikkea vähän. Olen paennut normaaliuteen ja vähänparemmuuteen, luoja miten olen halunnut lapsesta saakka olla normaali. Tai vähänparempi ja hyväksytty. Sellainen, jota ei kyseenalaistettaisi. Ja tavoiteltavaa on kaikki, mitä sellaiset ihmiset tekevät tai ovat, jotka näyttävät olevan hyväksyttyjä, tai mielellään vielä vähänparempia, ihailtuja.

En edelleenkään osaa useinkaan sanoa mitä haluan. En välitä siitä; kysyn sitä itseltäni yhä harvemmin. Tavoitteellisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina aiheuttaneet minussa vastareaktion. Koetan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyvältä tai jotka tuntuvat siltä, että ne auttavat näkemään jotakin tärkeää, ehkä kipeää. (Tärkeät asiat tuntuvat usein vähän kipeiltä, mutta niitä kohti menee, koska niillä on tärkeä opetus.) Koetan rajata tekemiseni mahdollisimman vähäisiksi, jotta ehtisin kuunnella itseäni, jotta tekisin ilolla ne asiat jotka teen mieluiten enkä alkaisi suorittaa hankalampia juttuja. Enkä varsinkaan mukavia juttuja; kokemuksesta tiedän, että niinkin käy kovin helposti.

Esimerkiksi nyt tämä syksy. Huomasin, kuinka helpottunut olin, kun kesä päättyi ja syksy alkoi. Tuntui, että vihdoinkin saan vain olla eikä tarvitse miettiä joka ilta, mitä kivaa tänäänkin olisi voinut tehdä jos olisi reipas ja oikeanlainen. Vaikka rakastan lämpöä ja aurinkoa ja pidän uimisesta ja muista kesäasioista. Olen vain onnistunut jossain vuosien kuluessa rakentamaan kesästä vaatimusten ajan: kesällä ei saa olla väsynyt, kesästä pitään nauttia vaikka väkisin. Ja tuo uskomus leijailee uhkana päälläni kaiken kesää: kesä ei ole minun, kesä on nautinnon vaatimuksen. Mutta syksy, syksy on tarkoitettukin rauhalliseen oloon. Pimeys laskeutuu ja on oikeutetumpaa levätä ja olla rauhassa.

Ehkä minä ensi kesänä osaan ottaa rennommin. Tänä kesänä oli niin paljon tekemistäkin: ei lomaa lainkaan ja viikonloputkin (suku)juhlissa. Aina matkalla vähintään perjantaista sunnuntaihin.

Syksy on ollut rauhallisempi, mutta huomasin silti, etten ole oikein kysynyt itseltäni, mitä minulle kuuluu. En ole tuntenut siihen niin suurta tarvetta. Se on mielestäni kyllä hyvä merkki, koska huonona aikana en oikein osaa muuta kuin tunnustella oloani, pyöriskellä alakulon itsekeskeisyydessä - niin, sitä se mielestäni on, mutta sanon sen hyvin neutraalisti, en syyttävästi missään tapauksessa. Minulle on ollut tärkeää tajuta, että onnettoman maailma on siinä(kin) mielessä vinoutunut, että itsestä tulee kaiken keskipiste. Mutta siis, pidän kuitenkin tärkeänä muistaa pohtia omaa tilaansa, omaa elämäntilannettaan ja tyytyväisyyttään siihen.

Osaan vastata vain epämääräisesti: olen tyytyväisempi kuin aikoihin, kai onnellinen. Onnellisempi kuin aikohin, ehkä koskaan. Päivittäin ylitseni pyyhkäisevät valtavat epävarmuuden ja häpeän aallot, ja minä seison ja katson kuinka ne kuohuvat, katson minne niiden virta minut kuljettaa. En tahtoisi minkään olevan toisin.

Otto

2010-03-26T12:41:00.003+02:00

Tänään minä lisään vain yhden kuvan. Se on kuva rakkaasta ystävästäni. Minulla ei ennen ole ollut näin rakasta koiraystävää ja olen tästä super, super iloinen. Sillä on kihara, tuuhea turkki ja intensiivinen katse ja kun se on iloinen sen koko perä heiluu jostakin kylkien keskiosasta saakka.

Kevään merkit

2010-03-10T21:37:00.000+02:00

On kevät, on todellakin kevät. On ilo ja valo ja rauhattomuus, niin, valo: kello seitsemän heräämiset. (En ole vielä asentanut tuplaverhoja, joiden ansiosta voin nukkua vähän pidempään.) Ja innostus, se on tullut elämääni sisustustahdon muodossa. Haluan rakentaa pesää, haluan että koti on koti, haluan vihdoin sen sopivankokoisen ja -värisen päiväpeiton, haluan laittaa tyynyt sängyn päälle ja suunnittelen paikkaa tauluille, joita en tämän asunnon väliaikaisuuden vuoksi aiemmin edes ajatellut ripustaa. Mutta olen kyllästynyt väliaikaisuuteen: haluan kodin, joka näyttää kodilta. Kodiltani. Kotoisalta. Haluan estetiikan, haluan estetiikkani.

Ei kai siinä ole mitään väärää?

Ajattelin, että jos nyt kerran tahdon jotakin, en ala sensuroimaan sitä. Jos minulle on tärkeää, miltä kodissani (jossa muuten vietän valtavan paljon aikaa) näyttää ja tuntuu, silloinhan minun kannattaa käyttää siihen aikaa ja rahaa. Ja siis, olen iloinen siitä, että tahdon jotakin, haluan, ja haluan toteuttaa toiveitani. Aloitan läheltä: omasta sängystä.

On innostus saanut muitakin muotoja. Olen ostanut vaaleanpunaista kynsilakkaa, olen alkanut neuloa (suloisia villahousuja kokoa 56) ja askarrella. Suunnittelen kevätasioita, kuten siemeniä ja taimia. Olen uskaltautunut suunnittelemaan, vaikka pelko ja epäilys sen kaiken oikeutuksesta ja toteutettavuudesta ja toteutuvuudesta ja sujuvuudesta ovatkin läsnä. Ne eivät kuitenkaan peitä innostusta kokonaan, vaan se pääsee purskahtelemaan silloin tällöin, silloin kun aurinko paistaa.

Mutta kevään tunnistaa muustakin: onnettomuudesta. Surusta ja väsymyksestä, vierauden ja vääryyden tunteesta, toivottomuudesta. En tiedä, onko se syvempää kuin muulloin, vai näkyykö se vain kontrastina kaikelle innostukselle. Tänään nia-tunnilta kävellessä olin tunnistavinani jonkin perusoloni. Siinä on vahva positiivisuus, vahva tieto siitä, että kaikki on hyvin. Sellainen järkevä tieto, joka luettelee hyvin olevat asiat, ja on oikeasti sitä mieltä, että ne ovat hienoja ja hyviä asioita, ja että on etuoikeus saada pitää niitä elämässään. Mutta samalla siinä olossa on vahva epäilys siitä, että se olo ei ole totta, että siihen ei voi luottaa, että minä hetkenä hyvänsä se saattaa olla mennyttä. Siksi siihen ei voi nojata. Epäilys on enemmän tunne: sitä ei voi oikein perustella. Kaikki perusteet voisi kumota. Mutta niin paljon kuin haluankin ja yritänkin ja ajattelenkin sallivasti ja kannustavasti, en ole vielä päässyt irti siitä ahdistavasta tunteesta. Se on kuin dystopia sisälläni, niin kaikennielevä, ettei sitä voi unohtaa. Mutta siitä on vaikea puhua; sille ei ole sanoja, sille ei ole tapahtumia. Ja jos onkin, ne voi ohittaa näkökulmaeroilla. Ne voi puhua toisiksi, ne voi puhua sosiaalisuudeksi, kommunikaatioksi, sellaiseksi, jonka muut ymmärtävät.

Tai ehkä tarkalleen ottaen en ole yrittänyt. Koska edellä kuvaamani tapa on helpompi. On helpompi puhua asiat muiden oletusten mukaisiksi, noin suurin piirtein. Ja oikeastaan, minulla ei ole ollut sanoja sille vaikeammalle kokemukselle. Eikä minulla ole vieläkään, kun se kokemus tuntuu niin abstraktilta, se ei liity mihinkään ja kuitenkin se leijuu kaiken yllä, vähintään uhkana. Siksi tuntuu jo aika tyhmältä kirjoittaa siitä. Mutta minä voin yrittää, niin, siihen minä tässä kirjoituksessa nyt pääsin, siihen, että voin alkaa huomioida dystopiaani, voin alkaa katsella ja pehmentää sitä.

Hyvästi laastarit

2010-02-22T21:30:00.005+02:00

Huomaan yhtäkkiä - tai itse asiassa taas -, miten elämääni on pitkään - ehkä aina - määrittänyt tunteiden kieltäminen. Että pitää olla niin kuin tunteita ei olisikaan, ja niitä alkaa oikeastaan ennakoida jo hyvin kaukaa. Kaikenlaisia tunteita. Raivoa. Häpeää. Kaipausta. Rakkautta. Koska kukaan ei kuitenkaan ota niitä vastaan, koska niiden kanssa jää kuitenkin yksin, koska ne ovat tavalla tai toisella naurettavia, noloja. Pitää olla kuin tunteita ei olisikaan, ja kun niitä alkaa vältellä, niihin kadottaa yhteyden kokonaan. Kadottaa yhteyden kuhunkin yksittäiseen tunteeseen: ei erota raivoa häpeästä eikä häpeää rakkaudesta, kaikista tunteista tulee yksi kielteinen ahdistuspilvi, jonka aistii jo kaukaa edeltä, ja jota toisaalta kuin magneettisesti lähestyy, ja jonka toisaalta tietää vaikeaksi ja vältettäväksi. Että olisi parempi vain pysytellä erossa. Todella, kaikista tunteita herättävistä asioista tulee pelottavia, ja alkaa elää niin ettei vain törmäisi mihinkään sellaiseen, ja pian alkaa elää niin kuin ei eläisikään, kuin valmiiksi joka puolelta laastaroituna ja laastareiden alla bebanthenia tai betadinea tai hydrocortisonia tai iktyol-salvaa, varmuuden vuoksi. Mutta kuitenkaan ei voi vastustaa sumupilvien vetovoimaa, ja törmäilee, saa lisää naarmuja ja arpia ja näppylöitä, eikä ymmärrä että miksi, ja yrittää vain laastaroida lisää.

Ja kun välttelee tarpeeksi, kun ei päästä mitään tärkeää ulos, kun ei voi tunnustaa: olen rakastunut, todella, minä olen rakastunut, tai minua hävettää, miten minua hävettääkin, tai että olen raivoissani, helvetin perkele miten raivoissani minä olen, kun kaikki tämä jää laastareiden alle, ja laastareiden päällä ehjä pinta, niin ennen pitkää alkaa tunnekasaumat räjähdellä, ja se tekee tunteista edelleen pelottavampia, kun mikä tahansa saa aikaan räjähdyksen, ei kutittelevaa jännitystä tai selkeää suuttumusta, vaan hallitsemattoman ahdistusmöhkäleen, ja tunteet liukenevat yhä kauemmas.

Kunnes päättää kestää kaiken.

Niin, oivalsin, kuinka olin rakastunut vaaleaan kiharatukkaiseen, ja kuinka pelkäsin sitä, kuinka ei olisi tullut mieleenikään sanoa niin hänelle, tai ystävilleni, kuinka kiertelin, kuinka yritin pysytellä faktoissa: mitä meidän välillämme olikaan tapahtunut, kuinka odotin merkkiä häneltä, jotta olisin voinut oikeuttaa omat tunteeni, jotta rakkauteni olisi saanut olla olemassa - ikään kuin minä olisin ollut jotenkin syypää siihen. Oivalsin myös, kuinka häpesin sitä, kuinka tunne oli minusta jotenkin nolo, se ei olisi ollut nolo, jos toinenkin olisi tuntenut niin, mutta kaikki hänen tunteistaan eroava - kuin hän olisi tunteissaan jotenkin oikeamielinen ja puhdas - olisi ollut noloa. Niinpä minä kielsin itseäni tuntemasta niin, ja olin onneton, koska se oli kiellettyä. Ja ehkä häneen liittyvien asioiden vaikeus on siinä, että olen yhä häpeissäni siitä, että ihastuin kovemmin kuin hän, ja hän ja muut tietävät sen. Että minä olin se hupsu, joka luuli liikoja. Paskat, en minä luullut, minä toivoin, ja mitä pahaa on toivossa; minä rakastuin, ja minkä minä sille voin.

Kuinka monta kertaa toistinkaan tuota kieltoa: ihastuin, jopa rakastuin ihmiseen, jolle en saanut näyttää tunteitani. En saanut, en voinut, en uskaltanut. En ehkä olisi osannut, en minä tällä sitä tarkoita, että se olisi niiden toisten vika. Mutta en minä olisi uskaltanut kertoa jollekulle, että olen rakastunut, jos en olisi melko varma, että toinenkin tuntee niin. Tai ehkä sanoinkin, mutta jo varmana siitä, että toisella on eri mieli. Tiesin, että tunnen voimakkaasti, mutta häpesin sitä, en rakastanut omaa tunnettani ja itseäni sen myötä. Ja ne, jotka minulle tunnustivat rakkauttaan - en minä heistä piitannut. Heissä oli jotakin typerää. Heidän suoruutensa oli lapsellista, heidän tunteellisuutensa etovaa. Ja kuitenkin nautin siitä, tarvitsin sitä, hyödyin siitä, paistattelin siinä, salaisesti. Otin heidän rakkautensa kunnianosoituksena, ja se teki suhteemme erityislaatuiseksi - se on rakkauden tehtävä, luoda merkityksiä - mutta suhdetta heidän kanssaan en voinut ajatellakaan.

Kuinka avara on maailma, jossa saa tuntea; kuinka helppo on maailma, jossa tulee toimeen tunteidensa kanssa.

P.S. Varmaan aina kirjoittaessa mietin, pitäisikö luopua tuosta 'elämä' -tagista, kun se kuuluu vähän kaikkiin kirjoituksiin, mutta kuitenkin pidän siitä, niin että ehkä se jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten joka postauksessa.

Työt ja yöt ja unelmat

2010-02-07T20:23:00.001+02:00

Viimein helpottaa työntäyteisen viikonlopun jälkeen. Tai, kolme tuntia molempina päivinä, ei kai se ole työntäyteistä, mutta opetustyö on jotenkin niin kuluttavaa. Kaikki täytyy valmistella alusta saakka, eikä tyhjiä hetkiä saisi tulla, eikä epävarmuutta saisi näyttää - se on ehkä kaikkein vastenmielisintä koko ajatuksessa opettajana olemisesta. Koska nuoret (minä opetan nyt lukiolaisia, ja vain kerran viikossa, mutta yläasteikäisten kanssa olisi varmaan paljon pahempaa) ovat julmia ja tarkkaavaisia opettajaa kohtaan; joku kyllä huomaa sekoilun nimien ja papereiden kanssa ja virnuilee. No, ehkä oikein fiksu opettaja osaisi kääntää sen niin, että oppilaat tajuaisivat, että opettajatkin ovat ihmisiä. Mutta siis, minusta kaikkein epäilyttävintä opettajana olemisessa on se, että pitäisi näyttää olevansa jaksava ja pystyvä ja ehjä ja kokonainen, ja edustaa vielä jollakin lailla tietoa, kun itsestä tuntuu, että tietää yhä vähemmän, tai ehkä että tieto ei olekaan kaikkein olennaisinta ja pelastavinta ja tärkeintä täällä olemisessa. Tuntuu ikävältä olla se, joka asettaa vaatimuksia siitä, mitä pitäisi oppia, kun samalla ajattelee, että ihan sama mitä opitte, kunhan elätte ihmisiksi, olette hyviä toisillenne ja kunnioitatte itseänne ja kaikkea elävää. Ja kaikkea. Vähät siitä, osaatteko käyttää puolipistettä oikein tai tunnetteko draaman lajit, kunhan uskallatte rakastaa.

Olen mennyt ihmeellisen jumiin tästä opetustyöstä (niin kuin taidan mennä vähän kaikesta työstä). Tai, jos ihan tarkkoja ollaan, en ajattele sitä (ainakaan enää) niin, että työllä olisi jokin ominaisuus, joka saa minut lukittumaan, vaan että työ nostaa esiin joitakin vaatimuksia, pelkoja, uhkia, tuntemuksia, joita minulla on. Oikeastaan tämä kerran viikossa -työ on ollut sopiva sitä ajatellen, että en mene aivan toiseen velvollisuusmoodiin koko ajaksi (kuten kävi jossain vaiheessa syksyä, kun olin harjoittelussa) ja ole lähinnä tuskainen ja suorittava ja odota työrupeaman loppumista. Nyt epämiellyttäviä tunteita on annosteltu siedettävämmissä määrissä; silti niiden epämiellyttävyys ja voimakkuus ovat yllättäneet.

Työ itsessään on sujunut hyvin, ja se lohduttaa. Se vahvistaa käsitystäni siitä, että tämä tuskaisuus ei johdu siitä, miten oikeasti tai tällä hetkellä suoriudun, vaan se on jäänne joistakin aiemmista suoriutumisista. Todennäköisesti joistakin, jotka eivät edes liity kouluun (jokin tällainen paniikki on sisältynyt itsenäisiin suorituksiini aina, sellaisiin, joissa on paljon itse rakentamaani; ei mikään harvinainen paniikki varmaan). Yöt ovat menneet hikoillessa: vaihdoin viime viikolla hiestä märän paidan parhaimmillaan kolme kertaa yössä. Hiki muuttuu kylmäksi, sitten palelen. Päänsärystä päätellen puren myös hampaita yhteen. Ja näen piinallisia unia. Yhdessä odotin jo, miltä kuoleminen tuntuu. Ei ihme, että hikoiluttaa.

Jotakin tapahtuu. En ole siitä peloissani, vaan oikeastaan iloinen. Toivon vain, että työkestävyyteni paranisi. Haluaisin elättää itseni ja toteuttaa joitakin unelmia. Ehkä unelmat auttavat jaksamaan työssä, antavat sille merkityksen. Olen ehkä pikkuhiljaa oivaltanut joitakin asioita, joiden haluaisin kuuluvan elämääni. Suunnistan niitä kohti.

Vähän arkea

2010-02-03T19:54:00.001+02:00

Tuntuu, että pitäisi ehkä kirjoittaa useammin. Tai että voisin ainakin kokeilla sitä, vähän arkisempaa ja ruutiininomaisempaa lähestymistapaa tähän kirjoittamiseen (ehkä olen yrittänyt sitä jo joskus aiemmin, en ole ihan varma). Kaipaan ajatustenvaihtoa, purkamista, pohdiskelua, keskustelua. Nyt kun asun täällä uudessa kaupungissa, sitä kaikkea tapahtuu aivan liian harvoin. Mies kyllä kuuntelee, jos haluan puhua, mutta hänellä on aika paljon toimintaa, hän itse harvoin asettuu pohdiskelemaan.

Välillä tuntuu yksinäiseltä, tai säälittävältä, kun olen niin paljon yksin eikä minulla ole kovin paljon tekemistä. Mutta suurimmaksi osaksi ei. Tämä tuntuu kuitenkin parhaalta mahdolliselta: luulen kulkeneeni tätä rauhaa kohti. Hiljaisuutta, josta voi nousta jotakin. Asioiden pikku hiljaa kokeilemista. On niin vaikea olla tässä ja olla tyytyväinen siihen kehitykseen, johon on päässyt, kun joskus päässä surisee niin kovaa se ihminen, joka olen salaa toivonut olevani. Se on kai se, joka harrastaa ja tutustuu ja tekee ja menestyy, se jolle mikään ei olisi vaikeaa paitsi ehkä ihan sopivan vaikeaa, mutta juuri oikealla tavalla (miten se sitten olisi vaikeaa jos se ei olisi vaikeaa?), ja siksi minä kerta toisensa jälkeen petyn, kun minä en olekaan se tyyppi, vieläkään, se jolle maailma on helppo.

Vaikka olenkin oppinut jo paljon.

Esimerkiksi menemään koirapuistoon, vaikka en tiedä kaikkea koirista ja vaikka siellä voi aina sattua jotakin ja Otto ei välttämättä kuuntele minua yhtään ja vaikka kaikki toiset koiranomistajat voivat silloin ajatella että mikä pösilö ei osaa olla koiransa kanssa ja vaikka se kaikki on joskus kovin hermostuttavaa, minä silti menen sinne ja olen siellä ja kestän hermostukseni, vaikka millä tavoin mutta minä uskallan hermostua ja katsoa mitä tapahtuu. Niin, olenkin viettänyt paljon aikaa koiran kanssa, ja olen oppinut siitä paljon. Siitä kaikesta. Siinä pitää kuitenkin ottaa vastuuta ja myös näyttää koiralle kuka on pomo. Ja se taas liittyy siihen, mitä antaa muiden tehdä itselleen, mihin vetää oman sietokyvyn rajan. (Ja tämä koira kyllä testasi minun sietokykyäni.) Silloin on helpompi olla.

Tämän takia kai en ole jatkanut aiemmin tiivistä kirjoittelua kovin pitkään: kun kirjoitan ilman valtavaa sanomisen tuskaa, tuntuu, että lavertelen ja höpöttelen ihan huolimattomasti. Vaikka kun muut kirjoittavat niin, eivät heidän tekstinsä tunnu kovin sekavilta. Tai ei se ainakaan haittaa. No, katsotaan mitä seuraavina päivinä tapahtuu. Tuntuu kuitenkin, että olisi tärkeää saada ilmaistua myös tällaista arkiminää; se syvästi tunteva minä on ainakin saanut paljon tukea tästä kirjoittelusta.

Hiljaa

2010-01-22T16:11:00.000+02:00

Usein minä makaan paikallani ja tuijotan sumeasti eteenpäin, vähän niin kuin kieroon mutta ei kuitenkaan. Niin kuin zen-meditaatiossa tai joogassa katsotaan. Ei minnekään. Makaan ja olen hiljaa. Joskus haluan seuraa, mutta se ei ole ihan helppoa koska minä en silloin yleensä halua puhua.

En oikein tiedä onko se hyvää, mietiskelevää, tilaa antavaa hiljaisuutta, rauhoittumista, vai vetäytymistä tilanteesta ja elämästä pois, tietynlaista dissosiaatiota. Siihen liittyy surua, sen tiedän. Mutta ei oikeastaan ahdistusta. Surua siitä, että ei ole käytettävissä, että ei pysty antamaan tai jakamaan mitään, ja vähän syyllisyyttä siitä, että ei halua tehdä mitään tuottoisaa tai järkevää. Tai mitään.

Koska jostain syystä minusta aina pitäisi tehdä jotakin, kivaa tai hauskaa tai hyödyllistä, jotain selkeää, saada jotain aikaiseksi, kuin antaa päivän lopussa selvitys siitä, mihin on tuntinsa käyttänyt; tekeminen on aina parempi kuin tekemättömyys. Niin, tai ehkä turvallisempi. Ja kun en osaa sanoa mitä tahtoisin tehdä, tai jos osaankin, en uskalla tehdä, jokin minua pidättelee tekemästä, usein, tulen surulliseksi, tai syyllisyydentuntoiseksi, tai vihaiseksi niitä kohtaan, jotka ovat tuolla ja toteuttavat unelmiaan. Mistä niitä sellaisia unelmia oikein saadaan?

Jos minun täytyy, niin minä kyllä teen - saatan innostuakin - mutta kun motivaationa on vain oma halu, menen lukkoon. Usein. Ainakin jos se toiminta on aktiivista (vrt. esim teatterissa tai elokuvissa käynti, jotka ovat aika passiivisia toimituksia minusta).

Olen hiljaa, enkä muuta voi (tai voin jos on pakko) ja joskus tuntuu että uppoan siihen hiljaisuuteen, ja että haluankin upota, ehkä siellä on jotain, hiljaisuuden pohjalla, eikä hoputus auta. Ajattelen, että lopputuloksen kannalta (jos siis haluaa uskoa että hiljaisuuden keskeltä löytää jotakin) ei ole oikeastaan väliä, olenko hiljaa pitkiä aikoja silloin tällöin vai pieniä hetkiä usein. Ei minun tarvitse rakentaa elämääni hiljaisuuksien mukaan, sillä ne kyllä odottavat vuoroaan ja löytävät paikkansa. Mutta se on vaikea kestää, että muiden pitää sopeutua minun hiljaisuuksiini. Että minä en ole käytettävissä silloin, kun läheiseni haluaisivat. Vaikka he ovatkin ymmärtäväisiä.

Yhdellä heistä on tummat, luottavaiset silmät ja kikkurainen turkki, jota vasten minä painan pääni silloin, kun ihmisseura on liikaa.

Kaikenlaisia vuoria sitä pitääkin ylittää

2009-11-28T11:40:00.000+02:00

Mies opiskelee, soittaa keikoilla, harrastaa. On ryhmissä niin helposti. Menee ja tekee, ehtii. Minä olen kotirouva, paitsi etten herää aamulla laittamaan miehelle ruokaa. Teen sen vasta illalla. Päivällä hoitelen asioita, hoidan kotia ja ulkoilutan koiraa. Tuumailen, odottelen.

Olen etsiytynyt tähän. Olen halunnut miehen luokse ja haluan edelleen olla täällä. Halusin myös tyhjyyttä, väljyyttä. Ensin vähän lomaa ja kaupungin tunnustelua. Kaikkea tätä surua ja itsesääliä en odottanut, en tiennyt että se iskee näin kovasti. Mutta kivut iskevät aina kipeästi, eivät ne muuten olisi kipuja.

Osasin kyllä odottaa, että jotakin tulee vastaan, kun ei enää ole mitä kaivata, ei kaipuuta toisaalle eikä etäsuhteen rytmittämää tunnevuoristorataa. Arvelin, että sitten sitä vasta onkin kysymystä kerrakseen, kun kaikki on käsilllä mutta kysymys mitä minä haluan on edelleen ilman vastausta. Että sitten minä vasta joudun tai pääsen asioiden ytimeen, kun olosuhteet ovat kunnossa, kun minulla on kaikki mitä tarvitsen mutta en silti osaa elää.

Tässä sitä ollaan, saappaita myöten suossa. On kaikki aika ja mahdollisuudet, tila ja vapaus, rahaakin vähän kerrankin, enkä osaa sanoa taikasanaa. Mitä minä haluan? ja tyhjyyttä, tyhjyyttä, ja lopulta itkua, katkeruutta, itsesääliä. Verrokkina, vieressäni nukkuu mies, jolle kaikki tekeminen tuntuu olevan selvää, helppoa. Hänellä ei ole sitä mitä minulla: vakaata uskoa siihen, ettei uskalla, voi, pysty, kykene, saa. Kun hän tulee illalla kotiin ja minä kuvittelen miten hauskaa hänellä on ollut, tuntuu niin pahalta että teeskentelen nukkuvaa. Myöhemmin herään valvomaan pahaa oloa.

Olen jumissa omassa kykenemättömyydessäni. Olen pyöritellyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sille ei tunnu löytyvän mitään ratkaisua. (Vaikken varsinaisesti mihinkään ratkaisuihin uskokaan, enemmän näihin läpimenemisiin, elämisiin, sietämisiin.) Aamulla tajusin kirkkaammin kuin ennen, kuinka kärsimys ja ulkopuolisuus ovat minulle ehkä vahvimpia itseäni määrittäviä asioita. Sellaisia syviä, sellaisia kuka minä pohjimmiltaan olen -määreitä. Ne ajavat yli niin monen muun määreen. Ja niiden avulla minä näen itseni erityisenä ja niiden avulla minä uskon saavani läheisimmiltäni erityishuomiota. Tässä valossa on helpompi nähdä, miksi niistä on niin kamalan vaikeaa luopua. Ilman niitä minulle ei jäisi riittävästi minää, ja ilman niitä en tiedä millaista huomiota saisin muilta tai saisinko ollenkaan.

Luulen, että minulla on kyllä kasassa jo aika paljon muutakin identiteettimateriaalia. Oikeastaan tämä tuska ei yleensä liity mihinkään nykyhetken kokemukseen (paitsi joskus ostamiseen, yök, ostopäätökset ovat aina vaan turkasen hankalia), ainakaan kokemukseen joukossa olemisesta tai elämään osallistumisesta, vaan hyökkää kuin jokin kauhu-kammotus joka pelottelemaan kaiken kivan ja toiveikkaan jälkeen.

Niin, ehkä sitten tarvitsen vain lisää aikaa (suuret laivat kääntyy hitaasti, ehhehe), ja lisää hyviä kokemuksia, niin paljon että joskus uskallan irrottaa ulkopuolisuudesta ja kykenemättömyydestä ja iloita. Minä tiedän jo, että on olemassa paljon iloista, näen sen aina välillä mutta en niin usein että tietäisin vielä että siihen voi nojata.

Tässä

2009-11-11T11:48:00.001+02:00

Väsymys ja surumus ja saamattomuus. Lumihiutaleet leijailevat tuskallisen hitaasti, niin että niitä on pakko jäädä katsomaan keskittyneesti ja tajuta se suru, joka elämän päällä lepää. Se, että olen koko elämäni ajalta onnellisin ja tyytyväisin ja kiitollisin nyt, saa näkemään paksun surun, joka kietoutuu nauhana ihmisten ympärille. Tässä turvallisessa tilanteessa uskallan nähdä sen surun. Se on minussa, mutta ei pelkästään minun suruani, sillä minä olen surrut omia surujani jo paljon. On minullakin vielä surematonta, ja uutta surua tulee jatkuvasti, pientä ja suurta. Enimmäkseen tuntuu, että tulee häpeää, joka pikku hiljaa muuttuu suruksi kun sitä katselee. Ei se haittaa. Suru on levollista. En ole ahdistunut.

Enemmän on läheisten surua. Ja ehkä sitä ei voi kovin tarkasti erottaa omasta surusta. Tuntuu että näen niin monien surun ja tuskan, sellaisten, jotka eivät niitä itse suostu tai halua tai osaa tuntea. Minä näen sen enkä oikein silloin osaa nähdä muuta. Tai en osaa unohtaa surua, jota toisilla on. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä, että minä tietäisin paremmin, mitä muiden pitäisi tuntea tai mikä heissä on aitoa. Mutta ihmisistä huomaa (jos heidät tuntee, en minä suinkaan katsele kadulla kulkevien ihmisten tunneprofiileja röntgenkatseella), jos he piilottavat jotakin, jos he eivät uskalla näyttää haavoittuvinta puoltaan edes itselleen. Se elämästä etäännyttävä pelko vain tekee minut surulliseksi.

Tuntuu hyvältä, kun olen päässyt sellaiseen paikkaan, jossa uskallan olla surullinen. Olen tarpeeksi vahvoilla sen suhteen, että oma elämäni voi jotenkin järjestyä, jotta minun ei enää tarvitse piilottaa omaa surullisuuttani. Täytyy sietää paljon ahdistusta, jotta pääsee suruun saakka. Ja mitä kauempana ahdistus on surun kokemuksesta, sitä vähemmän suru pelottaa, sitä ystävällisemmältä, rauhallisemmalta ja elämään kuuluvammalta suru tuntuu. Se ei tunnu väärältä vaan se on helppo hyväksyä. En tiedä, minä en ole menettänyt ketään enkä mitään, minä olen vain saanut lisää ja maailma on alkanut aueta, ehkei tämä ole edes surua, mutta melankolista kaunista kuitenkin. Sellaista joka itkettää aika ajoin. Vaikea erottaa tunteita toisistaan, kun ne yhä vahvemmin näyttävät olevan vain toistensa yksinkertaisesti olemassaolevia kääntöpuolia, kristallin erilaisessa valossa välkähteleviä säteitä.

Vetelänä

2009-11-05T15:10:00.001+02:00

Olen muuttanut toiseen kaupunkiin, tai oikeastaan kolmanteen. Uusi koti on saanut minut veteläksi. Olen odottanut sen vetelöittävää vaikutusta jo viikkoja, ehkä kuukausia. En minä heti vetelöitynyt, mutta pian kuitenkin: pari päivää olin vähän turtana ja hämilläni siitä, mitä olenkaan tehnyt. Menee vähän aikaa tottua siihen, että asuu jonkun kanssa, siihen, että asuu perheessä, siihen että voi olla millainen on ja se on ihan okei, ja siihen että ympärillä on rakkautta, muun muassa sellaisiin seikkoihin. Minä totuttelen nyt ja varmaan vielä pitkään.

Ainakin olen vetelöitynyt. Se on vähän tylsää ja saamatonta mutta kuitenkin parempaa kuin kireä hektisyys. Tai ehkä se on vain tutumpaa. Molemmissa on kai taustalla haluttomuus tehdä jotakin, tai kyvyttömyys haluta, tai epätietoisuus siitä mitä haluaa. Hektisenä tunnen, että minun on pakko tehdä jotakin, jota en halua, tai sitten tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole niin innostunut kuin pitäisi olla siitä mitä teen. Vetelänä taas en tee mitään sen vuoksi, että en halua tehdä mitään, en innostu riittävästi että alkaisin touhuta (niin, ja kyllä se tekemättömyytenikin jotakin sisältää, puuhastelua ja käveleskelyä ja ruuanlaittoa nyt ainakin, mutta jonkun muun intoon verrattuna se on tosi vetelää ja laimeaa). Joskus kyllä tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee mitään, että vain olen typerä sen innottomuuteni vuoksi, jotenkin nyt kun valita voisi oikeastaan mitä tahansa maan ja taivaan väliltä ja kaikkien pitäisi tehdä itsestään brändejä, on maailman epäkiinnostavinta, jos joku ei haluakaan tehdä mitään, toimia pää sauhuten jonkin asian eteen.

Olen yrittänyt lähestyä tuota haluttomuuttani (kolmisen vuotta sitten tiedostin tekeväni tosi paljon asioita jonkun muun odotusten mukaisesti, yleensä sellaisten laveiden cooliuskäsitteiden mukaisesti, ja minusta nousi vastareaktio, eli mitä enemmän joku painosti johonkin suuntaan että kyllä sun nyt kannattaisi kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä, sitä vähemmän minulla oli aikomuksia kokeilla ja kokea ja mennä ja nähdä). Olen yrittänyt olla sen äärellä ja katsella sitä, tyyntyä siihen, että minä nyt en vain halua asioita, ja siihen on varmaan jokin syy, tai sitten minä en vain huomaa niitä asioita joita haluan, tai sitten minun haluni ovat jostakin syystä aivan erilaisia kuin esim. ikätovereillani. Itse asiassa hävettää haluta niin paljon sellaisia tylsyyksiä kuin turvallisuus, rakkaus, hyväksyntä ja koti. Hävettää pelätä niin paljon, vaikka toisaalta itse yritän ymmärtää, että minulla on siihen syyni. Jollakin tasolla harmittaa, että on vasta vastaanottamassa perustaa sille, että saa elää, kun niin monet voivat vaivatta rakentaa sen perustan päälle vaikka millaisia kuvioita, ottaa vastaan vaikka millaisia haasteita.

On niin kaunista, kuinka tästä asunnosta pikku hiljaa tulee koti, kuinka kotoisalta ja tavalliselta ja turvalliselta täällä tuntuu, kuinka hellyyttävää on saada koira ovella vastaan ja antaa sen painautua sohvalla reittä vasten torkkumaan. Ja tietää, että mies tulee kotiin, ja on täällä huomenna ja ylihuomenna ja jos lähteekin pois, tulee takaisin, ja minäkin välillä lähden, ja tulen takaisin, ja elämässä on jatkuvuus, ei pelkkää katkeamista, lähtemistä ja pelkäämistä. Olen tullut tähän enkä tiedä mihin tästä menen, tulevaisuus on pian enkä siltikään tiedä, olen vetelä ja ihmettelen laiskasti, otan varovaisia askelia (eikun polkaisuja, uudella pyörällä) ulkomaailmaan ja kun pelottaa, palaan kotiin, yritän keskittyä omaan elämääni yritän rauhoittua hyväksymään tämän kaiken, yritän olla kärsivällinen ja levollinen, ja kun olen levoton, yritän olla olematta vihainen siitä, yritän uskoa itseeni ja tottua vähitellen siihen, että kaikesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Se on vaikea tehtävä.

(Epä)miellyttämisestä

2009-10-13T18:42:00.003+02:00

Olen lopen kyllästynyt olemaan kiva, ymmärtäväinen ja joustava. Lopen kyllästynyt siihen, että sulaudun aina tilanteeseen mahdottoman huomaamattomasti, niin, ettei kenellekään tulisi sellaista oloa, että minulle ei kelpaa, että minä olisin eri mieltä, että minusta on vaivaa; kyllästynyt olemaan miellyttävä. Olen kyllästynyt miellyttämään, mutta kaikkein kyllästynein olen siihen, että teen sitä aivan pyytämättä ja vapaaehtoisesti. Se on vain minun tapani mennä tilanteisiin: alkaa peilata muita ihmisiä kieli pitkänä, nyökytellä ja hymistellä, olla nätisti tai ainakin juuri sopivalla tavalla eri mieltä, hauskasti tai niin, että se vie keskustelua rakentavaan suuntaan.

Miellyttävä. Koko sanakin on ihan perverssi. Kuinka positiivinen sävy on sillä, jos jotakuta kuvaillaan oikein miellyttäväksi. Ja mitä se toisaalta tarkoittaa: sitä, että ihminen haluaa miellyttää. Ja kuinka negatiivinen on epämiellyttävä, siis sellainen, joka ei yritä miellyttää. Hyviä kiertoilmauksia; vierittää syy toisen niskoille kun hän herättää itsessä tunteita, joita ei haluaisi hyväksyä omaan tunnerepertuaariinsa.

Ehkei sitä miellyttämistä edes huomaa, koska minä kyllä harrastan runsaasti itsetarkkailua ja tunnen sosiaaliset koodit sen verran hyvin, etten ala aivan lipovaksi. Mutta sen huomaa siitä, miten väsynyt olen työpäivän, työviikon ja varsinkin nyt, parin-kolmen työkuukauden jälkeen. (Eikä työni ole erityisen raskasta tai vastuullista, raskaimmaksi koen sosiaalisen ympäristön.) Ja sen huomaa siitä, miten erityisen vahvan ihmisen tapaamisen jälkeen on omituinen morkkis, outo olo siitä, että teinköhän nyt jotakin väärin, sanoinko kuitenkin liikaa, ei mitään käsitystä mikä on liikaa ja mikä sopivasti ja mikä liian vähän, olo on kummalla tavalla liudentunut. Omat rajat ovat kadonneet jonnekin, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä ylivirittyneisyys. On vain jonkun toisen tapa olla, eikä kuitenkaan ketään, jolle juuri se tapa kuuluisi, ja kerrassaan typerä tunne siitä, että yrittää vaimeasti kannatella toisen tapaa oman tyhjyytensä päällä. Ja sitten seuraa valju hitaus, hiljaisuus, tympeys, paha olo siitä, että ei ole jotakin muuta - jotakin niin vahvaa ja sädehtivää kuin muut ihmiset näyttävät olevan - ja toisaalta siitä, että on mennyt unohtamaan itsensä ja pitämään toisten olemista omaa parempana.

Minä en halua perustaa olemistani miellyttämiselle. Minä en halua enää pelätä, että jos minua pidetään joskus outona tai jos minun mielipiteeni on joskus erilainen tai hölmö tai lapsellinen tai vaikka teennäinen, niin minut suljetaan joukosta lopullisesti. Joukosta, ja vähitellen kaikista joukoista. Kai olen pelännyt niin paljon, että on ollut pakko toimia miellyttävästi. Minun on edes kokeiltava sitä. On vain yksi ihminen, joka on kyllä sanonut, että minä saan olla mitä olen, kiukkuinen tai tyhmä eikä se kyllä haittaa mitään, ja hänen sanojaan minun on yritettävä takoa päähäni. Niihin ei ole helppo uskoa, mutta on pakko yrittää, sillä miellyttämällä menen aina vain väärään suuntaan, vain kauemmas rennosta, kauemmas levosta, kauemmas välittömyydestä.

Solmuja

2009-09-06T19:07:00.000+02:00

Tunnen vain, kuinka en halua yhtään mitään, en osaa haluta, ja että kaikki suhteet vievät umpikujaan. Kuinka on oikeastaan mahdotonta uskoa, että kukaan välittäisi oikeasti, että ketään kiinnostaisi se, mikä on itselle kaikkein todellisinta: se miltä elämä tuntuu, miten koen asiat, mitä pelkään ja mikä tekee minut surulliseksi.

Käsitykseni mukaan ihmiset ovat kiinnostuneita minusta vain silloin kun olen helppo, hauska, mukava ja huoleton. Ja kun olen pelokas tai surullinen tai koen asiat voimakkaammin kuin muut, olen taakka ja aiheutan huolia, ja sillä sekunnilla lakkaan olemasta kiinnostava. Sitä seuraavalla sekunnilla tukahdutan kaiken hankalan ja kummallisen ja alan käyttäytyä helposti hauskasti mukavasti ja huolettomasti, sillä haluan että minusta ollaan kiinnostuneita, haluan huomiota, haluan sitä millä hinnalla hyvänsä. Jos ei muuten, niin sillä hinnalla, että sivuutan sen mikä on kaikkein todellisinta, silloin sivuutan itseni kokonaan ja muutun kuoreksi, helpoksi hauskaksi mukavaksi kuoreksi, muka huolettomaksi, mutta jossain kasvaa huolien vuori, ja kerran huolien vuori räjähtää (nyt se on jo räjähtänyt).

Eikä varmaan ole sattumaa, että nämä muistot ja pelot nousevat esiin nyt, kun tiiviin yhdessäolon jälkeen olemme taas hetken aikaa etähelvetissä (no ehkä vähän liioittelen) ja kaikki rakennettu luottamus tuntuu valuvan tyhjiin, jäävän jonnekin puolitiehen matkaa täältä sinne tai sieltä tänne. Ja kun yhteen muuttaminen on oikeastaan jo päätetty. Nyt on turvallinen tila olla epävarma, turvallista sähistä pelkonsa ääneen, turvallista vollottaa ahdistusta, nyt on turvallista, kun tietää, että ei kuitenkaan joudu jäämään yksin. Vaikka sekin pelko tietysti kolkuttelee jossakin.

Elämä tuntuu taas aikamoiselta vyyhdiltä. Tai minä tunnun, minun tahtoni josta ei pirukaan ota selvää, minun pelkoni ja suunnitelmani. Toisaalta niin suuri tarpeeni mennä kohti turvallista suhdetta, ja toisaalta hirvittävä pelkoni siitä, jos siitä ei tulekaan mitään, ja vielä hirvittävämpi: jos minä en pystykään siihen, jos minun täytyy lähteä, hylätä toinen ja hylätä onneni, hylätä kaikki mihin olen uskonut.

Tekisi mieli kirjoittaa jokaiseen lauseeseen vasta-argumentti, spekuloida vyyhti takkuun ja solmuun, mutta tuntuu vielä hyödyttömämmältä lähteä avaamaan kaikkia mahdollisuuksia ja perusteluja niiden takana. Paljon todemmalta tuntuu vain ilmaista ne teemat jotka ovat ongelmallisia ja ehkä vihjata suunnista ja syistä, mutta joka suunnan loppuunarvaaminen vaikuttaisi kaikkein turhimmalta. Kun kuitenkaan en halua nopeaa, tyydyttävää ratkaisua, muuta en voi kuin antaa ongelman olla edessä, avoimena ja tarkasteltavana, ja jossakin vaiheessa huomata mistä kohtaa se antaa myöten ja miten sen lävitse pääsee.

Minä olen oppinut elämään kontrolloimalla, mutta olen luojan kiitos tajunnut jo, että elämää ei voi kontrolloida. Sen hyväksyminen on paljon vaikeampaa. Tai no sentään, olen minä sen monissa asioissa jo oppinut, mutta kipeitä tunteita ja vaikeita kysymyksiä herättävissä asioissa olen aivan ulalla, kun en voi tarttua annettuihin oikeisiin ja vääriin. (Niin kai kaikki on.) Pelko on sama kuin aina, mutta niin pösilö en enää onneksi ole, että yrittäisin tunkea mitään mustavalkoisia ratkaisuja tällaisiin tilanteisiin.

Hyvää

2009-07-19T17:57:00.001+03:00

En voi ajatella muuta kuin miten hyvin kaikki on, miten tilanteet jäävät hyvin: miten hyvältä tuntuu kun on aikaa olla ja jutella ja sanoa sellaista mitä ei meinaa uskaltaa, sellaista mitä ei ehkä ole tiennytkään haluavansa sanoa ja mikä muotoutuu vasta, kun on tarpeeksi turvallinen tilanne ajatukselle tulla. Ja sitten sellaista, josta on tiennyt haluavansa puhua, mutta on tiennyt tarvitsevansa ajan ja paikan ja rauhan, ja kun saa ne, voi puhua, ja sitten - kaikki on hyvin. Ja jonkin aikaa maailma on levossa, olkoonkin että se aika ei ole ikuinen, mutta sellainen aika on, se on tärkeintä, eikä siihenkään hetkeen tarvitse takertua, voi vain luottaa että on tällainen hetki, ja tällaisia hetkiä tulee lisää, ja lisää, niitä tulee, vaikka välissä tulee kaikenlaisia muita hetkiä, mutta mikään niistäkään ei ole ikuinen hetki vaan ohikiitävä. Mutta pikkuhiljaa voi vaikuttaa siihen, missä suhteessa mitäkin hetkiä on: tällaisten hetkien vuoksi minä olen ponnistellut, ja nyt yksi sellainen on tässä ponnistelematta, mutta kaikki ponnistukset ovat sen tukena nyt ja myöhemmin. Ja jokainen tällainen hetki voimistaa luottamusta siihen, että näitä tulee, näin hyviä, tyytyväisiä, kivuttomia hetkiä.

Maailma on hyvä!

Vankilassa osa 2

2009-07-16T21:26:00.001+03:00

Olen aina elänyt vankilassa, huomaan, erilaisissa vankiloissa. Olen tehnyt niitä itselleni. Niin: olen tehnyt elämästä itselleni vankilan. Minä en ole osannut elää, minä olen osannut vain rakentaa muureja. Sellaisen huomaaminen tekee surulliseksi ja hieman järkyttyneeksi.

Kotini oli vankilani.
Isä oli vankilani.
Erikoinen perhe oli vankilani.
Erikoinen nimi.
Se, ettei minulla ollut poikaystävää, sekin oli vankilani.
Sitten poikaystävästäni tuli vankilani.
Sitten siitä, että minä en pysty olemaan lähellä.
Ja sitten siitä, että enemmän kuin mitään muuta, haluan olla lähellä, mutten voi kun en osaa.
Opinnot, kesätyöt, harrastukset; ystävät, matkat, asunnot.
Lopulta vankiloita oli niin paljon, ettei mistään tahtonut tulla mitään. (Ei se ehkä muille siltä näyttänyt, mutta minä sen tiesin.)

Minä en halua elää niin, että aina haluan pois, että aina odotan seuraavaa hetkeä. Siitä tulee vain niskat kipeiksi, kun on koko ajan otsa edellä menossa seuraavaan asiaan. Seuraavalle nettisivulle, seuraavaan päivään, seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan tenttiin seuraaviin ihmisiin. Minä huomaan sen kaiken nyt, huomaan kuinka olen paennut tätä hetkeä, sitä ainoaa joka minulla on. Ja kuinka paljon on täytynyt oppia ennen kuin on päässyt tähän asti: että huomaa sen, mitä on, että edes huomaa pakenevansa, ja että pystyy suhtautumaan siihen hyväksyvästi ja edes joskus harvoin huomattuaan pysähtymään.

Ja minä haluan, että ihmiset ovat minulle lepo, ei vankila. Minä haluan olla seurassa niin, etten ole niin kiihtynyt että sanon mitä sattuu ja olen miten sattuu, että sanon sellaista jonka takana en varmasti ole, ja etten ole levoton, että alan hosua ja käyttäytyä niin kuin luulen muiden toivovan minun käyttäytyvän.

Tiedän että olen jo pitkällä, kun huomaan tämän kaiken, ja tiedän, että voin olla vain luottavainen ja kärsivällinen. Olen myös täynnä kurjia tunteita kaikesta siitä, millainen olen pelkoni vuoksi ollut. Miten vaikea sitä on selittää, että on voinut huonosti, vaikka on näyttänyt ihan hyvältä, mutta ei kuitenkaan kadu sitä mitä on ollut, koska ei olisi voinut olla mitään muuta, ja vain sen vuoksi, mitä on ollut, on sitä mitä nyt on. Enkä minä oikeastaan haluaisi olla kukaan muu; luulen, että häpeän ja vihan alta pilkottaa ihan hieno tyyppi.

En näe sitä vielä, mutta uskon siihen. Uskon vaikka tekee kipeää. Ja vaikka vieläkin olen vankilassa, olen jo ymmärtänyt, että voin kävellä näiden muurien läpi.

Vankilassa

2009-06-30T11:57:00.000+03:00

Minä raahaan muiden ihmisten elämiä mukanani, minne menenkin. Olen vasta alkanut huomata kuinka perhe kulkeutuu mukanani minne menenkin, ja kuinka vaikea minun on antaa itselleni lepohetkeä. Ihmisiin suhtautuminen on niin ristiriitaista; toisaalta haluaisin pitää rajani ja olla olematta tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, vanhemmat, vaikeimmat. Ja toisaalta säälittää, on velvollisuus ja halu olla hyvä läheisille, ainoille vanhemmille.

Mutta minun ainoa isäni oli vihainen ja pelottava. Hän ei antanut arvostusta mistään. Väkinäinen hyy-vä tai vainniin oli parasta mihin isä pystyi. No, ei hän lyönyt. Ei hän haukkunut minua, koska minä pidin huolen että olin niin kiltti että minua ei tarvinnut. Siskoa hän kutsui minulle ja veljelleni nimellä "teidän hulttiosisarenne", ja siskon kanssa riidellessä hän kutsui tätä "ämmäksi". Minä käyttäydyin niin, että hänen ei koskaan tarvinnut sanoa minulle mitään sellaista.

(Tästä blogista on tullut ehkä terapiablogi. Olkoon sitten niin. Ehkä kaikki blogit ovat terapiaa tavallaan.)

Minun on aina tehnyt pahaa olla isän lähellä, mutta olen tehnyt sen, koska en ole voinut tehdä muutakaan. Olen nähnyt myös kuinka isä kärsii. Olen nähnyt hänen yksinäisyytensä ja kyvyttömyytensä tarttua elämään itse. Olen nähnyt hänen avun- ja läheisyydentarpeensa ja kuvitellut, tietysti, että minun täytyy ottaa se elämässäni huomioon. Aivan kuin hänellä ei olisi vastuuta omasta elämästään tai siitä, mihin hänen parisuhteensa on luiskahtanut. Ainoa tapa, jolla selvisin elämästä hänen tuskansa lähellä, oli ottaa se tuska omakseni. Ehkä muu olisi tuntunut epäreilulta.

Nyt kun isä on sairas, irrottaminen on vielä vaikeampaa. Tuntuu, että hän tarvitsisi minua jatkuvasti, tai että vähintäänkin minun pitäisi kantaa huolta koko ajan. En tiedä mitään tavallisen läheisyyden tapaa; tiedän vain uhrautumisen ja totaalisen erkanemisen. Molemmat ovat kammottavia tapoja. Jos valitsen jälkimmäisen, niin kuin mieluummin tekisin, myöntäisin äidille, että hänen tapansa on hyväksyttävä. Haluaisin olla parempi kuin hän, koska vihaan hänen ratkaisujaan, vielä vihaan ja olen katkera, vaikka yritän hyväksyä ja yritän irrottaa niistäkin turhista tunnekuormista.

Tuntuu, että olen syntynyt vankilaan.

Tyynenä

2009-06-16T22:52:00.001+03:00

Jotakin täytyy kirjoittaa. En oikein tiedä vielä, mitä.

Tuntemukseni heittelehtivät turvallisen, rakastuneen, ymmärtäväisen, surullisen, voimattoman, syyllisen, pelokkaan ja levottoman välillä aivan jatkuvasti. Jokin tyyneys pysyy silti. Se pysyy niin kauan kuin saan olla itsekseni kotona, toteuttaa omia aikataulujani ja omia rutiinejani; syödä valitsemaani ruokaa valitsemassani seurassa valitsemaani aikaan ja valitsemani määrän; työskennellä ja levätä omassa rytmissäni; mennä nukkumaan haluamaani aikaan, nukkua yksin, valvoa valvomiseni yksin; joogata ja ulkoilla siinä määrin kuin itse haluan. Tämä kaikki tuntuu luksukselta, vaikka tunnetilat vaihtelevat.

Yksinoleminen (kun se ei ole pakotettua vaan valittua) tuntuu niin rauhoittavalta, että en oikein tiedä mihin miestä kaipaan. En oikein osaa olla kaipaamattakaan, mutta tietyn erossaoloajan kuluttua en oikein muista, miksi kannattaa kaivata, tai mitä se on mitä kaipaan. Miehen kanssa olen joskus onnellisempi kuin yksin, mutta harvoin tyyni. Toisaalta tapaamiset ovat erikoistapauksia, harvinaista herkkua - miten silloin osaisi olla tyyni? Silti arvostan tyyneyttä enemmän ja enemmän. Se tarkoittaa yhteyttä itseeni, yhteyttä kehooni ja tunteisiini ja tekoihini. Ilman tyyneyttä alan toimia kuin joku muu, ei, olen silti minä, mutta en hetkessä elävä ja joustava, vaan minärobotti. Enkä pidä minärobotista. Se saattaa tehdä asiat niin kuin minäkin tekisin, mutta se ei ole joustava ja elävä; se pitää ohjelmoida etukäteen, ja se menee sekaisin jos tilanne muuttuu ja aiheuttaa esimerkiksi ennakoimattomia tunteita. Sitten se ei ole enää kiinni missään vaan leijuu ja suorittaa, ei tiedä edes miten tahtoisi hengittää. Tai sitten annan tyyneyteni avaimet jollekulle muulle, jolloin hänen pitää toimia aivan tietyllä tavalla, jotta minun tyyneyteni säilyisi. Se on aivan liikaa annettu, aivan liikaa pyydetty.

Minä tahdon pitää itseni. Minä en tahdo elää robotin elämää enkä kenenkään muun elämää. Tällä hetkellä se tarkoittaa sitä, että olen usein tylsä ja epäsosiaalinen (ei tätä tarvitse ohjelmoida, mutta siihen on hyvä varautua, ettei seurassa pety ja väännä robottivaihdetta päälle). Olen vaisu ja etäinen. Yritän olla olematta vihainen itselleni siitä, jos en jaksa nauraa, ja toisille siitä, jos he yrittävät naurattaa minua. Minun on käytettävä kaikki keinot säilyttääkseni tyyneyteni, rauhani.

Ja voin minä kokeilla joskus nauraakin, jos olen turvallisessa seurassa. Mutta ei ole pakko, eikä tarvitse esittää että olisi turvallinen olo jos ei ole. Täytyy koettaa rakastaa itseään vaikka olisi turvaton. Mitään ei tarvitse sillä uhalla, että menettää itsensä. Haluan vain opetella tuntemaan sen, vahvistaa yhteyttä. Ehkä joskus haluan tulla ulos hiljaisesta tilastani. Ehkä joskus yhteyteni itseen ei ole enää niin hauras. Ehkä uskallan liikkua ja ottaa muita ihmisiä tänne. Ehkä osaan nauraa ja tuntea silti yhteyden vahvana. Kaikki aikanaan.

Suku on pahin

2009-06-09T14:17:00.004+03:00

Isä sairastaa. Se ei ole sinänsä järkyttävää, koska hän on jo iäkäs. Minä, siskoni ja veljeni synnyimme isän toiseen avioliittoon isän ollessa jo viisikymppinen. Silti se on kova juttu, tietenkin. Täsmällinen ja tarkka isä ei muista mitään tunnuslukuja, tai miten hänen vuosia käyttämänsä radio ja televisio menevät päälle. Eikä isä muista syödä. Mikään uusi tieto ei välttämättä pysy hänen mielessään, ei ainakaan tarkasti, eikä siihen voi luottaa. Neuvon television käynnistämisen kolmena peräkkäisenä iltana. Iltaisin isä kysyy varmuuden vuoksi, mikä olikaan hänen makuuhuoneensa.

Minulla on kaksi täyssisarusta ja kolme keski-ikäistä sisarpuolta. Äitini on naimisissa isäni kanssa. He eivät elä yhdessä, vaikka ovatkin jatkuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen nuorin, ja asuin viimeiset kotonaolovuoteni käytännössä kahden isän kanssa. En ole koskaan oikein pitänyt isästä, mutta en ole koskaan oikein kertonut siitä kenellekään. Ei sellaista voi todeta silloin, kun on pakko elää jonkun kanssa, ja kun on tämän elätettävänä. Ja kun tahtoo olla mieliksi. Tai kun luulee, että on pakko olla mieliksi. Ei sellaista vastaan voi kapinoida, joka tavalla tai toisella osoittaa, että ei siedä kapinointia.

Isä oli vanha ja vanhuudenvaivainen jo minun asuessani kotona. Minusta sitä oli kamalaa katsoa. Tein joitakin konkreettisia asioita: hoidin pyykkejä, siivoilin, olin huolellinen. Kävin isän kanssa kaupassa. Olin mieliksi. Se oli kamalaa. Minä en uskaltanut tehdä mitään, mitä halusin. Ei, minä en osannut haluta mitään, koska isä oli onneton ja kotona ja yksin, ja minä halveksuin häntä, mutta olin tyyni, tyynesti onneton, tyynesti syyllinen. Se tunne on vahva vieläkin: minä en voi tehdä mitään. Minä en tiedä miten haluta nukkua, tai miten tuntuisi hyvältä hengittää. Minä en halua tehdä sellaisia asioita, jotka olisi isälle mieliksi, koska tekisin ne hänen vuokseen, enkä pidä hänestä niin paljon että tekisin hänen vuokseen asioita. Minä en halua tehdä asioita, joita isä ei hyväksy, koska, no niin, isä ei hyväksy niitä. Minä en halua tehdä asioita, joita ystäväni tekevät, koska en halua tehdä mitään siksi, että joku muu tekee niin. Minä en voi vapautua tekemään iloisia asioita, koska ne muistuttavat siitä, että isä on yksin ja onneton ja minä olen unohtanut hänet. Ja kai pelkään syyllisyydentuntoani enkä siksi tee oikein mitään. Ettei syyllisyys tulisi. (Näistä ajatuksista kiitos Neiti Ihaalle.) Minä teen kaiken velvollisuudesta, ja jos ei ole velvollisuutta (minä itse en ole tarpeeksi voimakas velvoite itselleni), en osaa tarttua mihinkään. En halua kääntyä mihinkään, koska jokaisessa suunnassa odottaa painajainen.

Niinpä minä olen omassa kodissani, kaukana isän kodista, enkä tee mitään. Luen sähköposteja lukemasta päästyäni, siivoilen, hääräilen. Minä en osaa tarttua omaan elämääni. Ote isään pitää säilyttää koko ajan. Mieleni karkaisi vain siihen, onko isällä jokin hätänä. Kuinka vihaan tätä kuviota. Tosin nyt se alkaa kirkastua, se on hyvä. Se on myös järkyttävää. Eikä ketään oikein voi syyttää, ei niin että se ratkaisisi mitään. Sukupolvien ketjut eivät katkea, ellei joku niitä katkaise; raivostuttaa olla se, joka tekee sen työn. Raivostuttaa, etteivät muut ole osanneet, että minun täytyy käyttää tähän näin paljon aikaa ja energiaa. Vaikka uskon kyllä sitä myöten saavani suuremman vapauden kuin muut.

Veljet että on vaikeaa irrottaa sellaisesta, joka ei oikeasti pärjää yksin. Vaikka kai reittejä itsenäisyyteen on monenlaisia. Ehkä tätäkin tietä pääsee perille. Tai oikealle tielle. Olo on turta.

Päästää irti

2009-05-13T15:09:00.003+03:00

Olen riidellyt äidin kanssa, ja olo on karmea. Ehkä riidellä on väärä termi, koska me emme esimerkiksi huuda toisillemme emmekä oikeastaan edes väittele mistään. (Minusta se onkin yksi pääsyy tähän joka tapauksessa tulehtuneeseen tilanteeseen.) On vain jotakin yritystä johonkin suuntaan, hätäisiä yrityksiä sanoa jotain kun on väärinkäsityksistä kummallisen paha olo, pyrkimys nopeasti kohti konsensusta, ja kun ei sitä tahdo syntyä, pari väärää lausetta joita seuraa loukkaantunutta mykkäkoulua ja itsepäisiä ratkaisuja. Toisin sanoen äiti käyttäytyy ärsyttävästi, minä haluan kertoa millainen olo minulle siitä tulee, äiti haluaa pyytää anteeksi, minä en halua antaa anteeksi koska mielestäni kukaan ei varsinaisesti ole tehnyt väärin. Ja koska minusta tuntuu että anteeksipyytämällä äiti haluaa ottaa mahdollisimman nopeasti minun kiukkuni tai kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet pois, enkä minä sitä tarvitse, minä haluan käydä sen konfliktin läpi.

Ja keskellä kaikkea tätä ymmärrän, että minun kilahdukseni äidin käytöksestä tapahtuu täysin lapsen tai teini-ikäisen maailmassa. Minä reagoin täsmälleen niin kuin silloinkin reagoin, ja tiedän sen olevan typerää enkä oikein osaa sanoa miksi ärsyttää niin paljon, tai jos osaankin, en kehtaa koska siihen liittyy niin paljon kymmenen-viidentoista vuoden takaista kaunaa. Huh. Eikä äiti voi ymmärtää miksi minä tartun hänen tavallisiin toimiinsa niin ärhäkästi, miksi minua ärsyttää se, että hän jättää minut yksin tekemään jotakin jonka aivan hyvin hallitsen. Niin mutta en minä aina ole hallinnut! Sama kiukku siitä, että minulle lankeaa suurempi vastuu kuin uskallan, sama ärsytys, samat ajatuskuviot. Ja kun äiti palaa, hän on iloinen, hyväntuulinen, tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt, ja minusta - aikuisesta naisesta - tuntuu naurettavalta valittaa siitä, että hän on jättänyt minut yksin vaikkapa siivoamaan paikkoja, jotka olen siivonnut jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja.

Tavallaan tämä on hauskaa: ei ole ehkä koskaan ollut tai ainakaan en muista tilannetta, jossa haluan näin avoimesti olla olematta tekemisissä äidin kanssa, pysytellä etäällä hänestä. Tämä on uutta. Ja sitäkin on kiinnostavaa tarkkailla, kuinka vaikeaa ja kipeää on sanoa äidille, että en nyt voi auttaa häntä. Ilman syytä, ilman sellaista syytä että olen nyt luvannut olla muualla enkä voi tulla, olen kiireinen enkä voi; syynä vain en nyt voi, en nyt halua. Kuinka pelkään, että hän romahtaa tuon viestin jälkeen, että koko systeemi hajoaa ja kaikki äidin väärät teot - ne joista olen kantanut kaunaa - laskeutuvat painavana syyllisyyden taakkana hänen päälleen. Pelkään, koska luulen hänen syyllistävän itseään, vaikka itse en syyllistäisikään. Tai en tiedä, en kyllä ole antanut anteeksikaan. Mutta yhtä kaikki, kai jokaisen on itse kannettava oma syyllisyytensä?

Niin, pitkään on oikeastaan tuntunut, että minun täytyy suojella äitiä syyllisyydeltä. Tiedän hänen tunteneen huonoa omaatuntoa esim. poissaolostaan (äiti oli työnsä ja myöhemmin muiden haalimiensa velvollisuuksien vuoksi paljon poissa kotoa), ja epäilen hänen rahallisen avokätisyytensä olleen tuon omatunnon paikkaamista. Jotenkin haluan suojella äitiä ikäviltä tunteilta. Kamalaa! Tai ihan luonnollista tietysti, mutta se on kyllä vaatinut minulta aikamoista keskittymistä jonnekin ihan muualle kuin itseeni ja omiin haluihini.

Sunnuntaisen (äitienpäivä, tietysti...) sananvaihdon päätteeksi äiti oli hiljaa suuttunut, näin sen hänestä tietysti, ja lähti ulkotöihin. Minulle jäi kammottava olo: olen suututtanut äidin, äiti lähti, äiti varmaan vihaa minua, miten hän voi tehdä niin että lähtee ja jättää minut tähän pahaan oloon. Äiti lähti, mutta niin lähdin minäkin, kävelemään kilometrien päähän bussille ja sitä myöten omaan kotiin. Ratkaisu, joka sinetöi konfliktin olemassaolevaksi, ratkaisu joka tuntui typerältä mutta yhtä aikaa ainoalta itseäni kunnioittavalta ratkaisulta. Minä lähdin enkä enää epäröinyt. Samalla ymmärsin, että se kysymys, joka kalvaa jokaista rakkaussuhdetta - kysymys siitä, onko tämä hyvä suhde vai pitäisikö minun nyt heti lähteä ja jättää tuo mies - ei ehkä koskekaan niitä suhteita, vaan suhdettani äitiin. Ajattelin: on aika lähteä, jättää äiti. Pelottaa, mutta täytyy irrottaa.

Suretus

2009-05-03T22:53:00.003+03:00

Tietyllä tavalla minulle maailma on vankila. Maailma on täynnä muureja, täynnä esteitä, estoja ja häpeää. Minulle maailma on pakkoja ja täytyjä, ja sitten ei-pystyjä ja ei-haluja. Minulle ei maailma ole mahdollisuuksia, ei tilaisuuksia, ei haluja tai vapauksia. Minä en osaa haluta mitään.

Minun ystäväni on aktiivinen. Hän suhtautuu elämään positiivisesti, hän ei tunne paniikkia, hän uskoo osaamiseensa. Hän ei ole typerä tai naiivi eikä hänellä aina kaikki onnistu, ei nyt eikä aikaisemmin, mutta hän on läsnä elämässään ja luottaa siihen.

Minä tulen poissaolon jälkeen kotiin ja vihaan elämääni. Katson sitä, ja näen surkeutta, elähtäneisyyttä. Minä katson sitä, enkä uskalla tehdä sille mitään. Minä näen sen selvästi, minä näen nyt sen, mitä minä siitä olen jo pitkään ajatellut, ja se elämä ei ole sellainen, jonka haluan. Minä haluan muuttua, en paeta, muuttaa, muuttua.

Minun ystävälläni on harrastuksia. Hän menee paikkoihin, ihmisryhmiin, ja puhuu ihmisille. Ihmiset puhuvat hänelle, hän menee uudestaan harrastamaan, ja puhuu niiden ihmisten kanssa taas. Hän oppii, hän uskaltaa oppia, uskaltaa ihastua uuteen harrastukseen, uskaltaa kertoa harrastuksestaan. Hän nauttii harrastuksistaan, hän haluaa harrastaa ja siksi hän harrastaa, eikä siinä ole juuri mitään sen kummempaa.

Kun hän harrastaa, minä voisin haljeta raivosta. Minä voisin olla vihainen, koska hän harrastaa eikä ole minun kanssani niin kuin minä olisin hänen kanssaan, koska minulla ei ole harrastuksia. Minä voisin haljeta mustasukkaisuudesta, koska hänen aikansa kuluu toisaalla. Minä voisin haljeta kateudesta, koska hänellä on lupa harrastaa, mutta minulla ei ole. Minä voisin olla hiljaa loukkaantunut, koska minua ei näy harrastusten takaa.

Minä voisin, ja joskus minä teenkin jotain noista, mutta enimmäkseen minä tiedän, että ystäväni harrastukset ovat jotakin, mitä hän haluaa tehdä, jotakin hänelle tärkeää, osa hänen elämäänsä, eikä minulla ole oikeutta eikä mitään kunnon syytä kommentoida niitä tai häntä. Minä tiedän, että se, että minä en uskalla harrastaa, ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi uskaltaa. Tiedän että se, että minä en pidä elämästäni ei tarkoita sitä, ettei hänkään saisi pitää omastaan. Että jos minä en pidä itsestäni, hänkään ei saisi pitää itsestään. Jos en minä arvosta, ja niin edelleen.

Kun minä katson häntä hänen elämässään, minä näen kaikkea sellaista, jota olen aina halunnut. En tarkoita yksittäisiä harrastuksia, ei, se on yhdentekevää. Minä näen rohkeutta, luontaista uskallusta toimia. Minä näen ihmisen, joka menee paikkoihin eikä pyydä sitä anteeksi, eikä myöskään pöyhkeile sillä tai tee siitä numeroa, menee vain, menee ja tekee, tekee ja pitää tekemästään. Minä näen elämän, ja minä tulen valtavan surulliseksi, koska näen toiveen, josta luovuin jo kauan sitten.

Minä näen kauan sitten tekemäni ratkaisun, etääntymisen toiminnasta, toiminnan halveksumisen. Minä näen että tein sen jotta rohkeuden puute ja häpeä sen tilalla eivät vaivaisi minua enää vaan olisin oikeastaan fiksumpi kuin kaikki muut enkä todellakaan haluaisikaan mitään harrastuksia mitä muilla ikinä sattuikaan olemaan. Minä ratkaisin sen niin, koska vajavuuden vuoksi erkaantuminen tuntui liian pahalta.

Mutta ei minun toiveeni lakannut olemasta olemassa, toiveeni elämästä, toiveeni kuulumisesta, toiveeni yhtenäisyydestä, toiveeni harrastuksesta. 12-vuotiaana minä luulin, että on jo myöhäistä aloittaa lentopallon pelaaminen. Tunsin myös olevani myöhässä, kun olin kai jo 10 kun aloitin pianonsoiton. Eikä sillä väliä, oliko minulla harrastuksia vai ei, olihan minulla joitakin, mutta tunsin itseni kaikissa enemmän tai vähemmän sivulliseksi. En uskaltanut kehittyä, en tiennyt että minulla olisi lupa, en voinut heittäytyä. Jossakin takana oli aina ihmeellinen tieto siitä, että en minä kuitenkaan ihan oikeasti tätä opi. Eikä silloin opi, jos tietää jo entuudestaan, ettei opi.

Kummallista on tietysti se, että minä osasin. Minua kehuttiin ainakin yhtä paljon kuin muita. Ei sillä väliä, tunsin kuitenkin olevani aina huonompi. Jollakin merkillisellä tavalla, jotakin aina oli, jokin teki minusta lähtökohtaisesti vääränlaisen, mahdottoman hyväksyä, mahdottoman olla joukon tasa-arvoinen jäsen.

Ja minä näen nyt ystäväni tasa-arvoisena monissa joukoissa, rohkeana, innokkaana, hyväksyttynä, ja minua surettaa kaikki se, mitä minä olen menettänyt, kun olen pitänyt itseäni niin vääränä. Minä näen toiveeni, ja minua surettaa kuinka olen hylännyt sen. Minua surettaa se, kuinka ikävältä elämäni tuntuu, kun tiedän, että elämästä voi pitää ja se on ihan totta. Surettaa että elämässä on monia asioita joista iloita, enkä minä ole osannut. Surettaa kaikki mukavat asiat, jotka minulta ovat menneet ohi. Minua surettaa, ja minä suren.

Horros ja sievyys

2009-04-18T10:59:00.005+02:00

Ei mitään -oleminen jatkuu. Viikonloppuna se on vaikeampaa: viikolla, arkipäivinä, minun on helppo sanoa ei kiinnosta, lepäillä, tuijotella seiniä, olla horteessa. Perjantai-iltana ikäiseni nuoret pitävät hauskaa. Minä en halua pitää hauskaa, minä en halua mennä muiden kanssa enkä kertoa mitä minulle kuuluu, en kertoa tarinoita itsestäni enkä arvioida viileitä bändejä, en jaksa olla mitään mieltä niistä enkä ilahtua jokaisen tutun nähdessäni. Minä väsyn kun yritän olla riittävän sosiaalinen, minä väsyn, enkä minä halua mitään muutakaan, ja ainoa mitä osaan haluta, on olla kotona, olla niin että voin koska vain vetää oven kiinni ja itkeä.

Ja kun teen niin, niin kuin parhaaksi näen, jään kotiin ja odotan surua, olen edelleen levoton ja tuskainen, ihan sama, olen mitä olen ei kai sen niin väliä, mutta huomaan, että olen tehnyt niin kuin parhaaksi näen, ja paras, mihin pystyn, on väsynyt nyyhkintä, itsesäälin poikaset, tympeä tyytymättömyys. Vaistomaisesti vertaan iltaani muiden iltoihin (olisiko sittenkin pitänyt lähteä ulos, edes käymään nopeasti), mutta tiedän silti, etten olisi halunnut enkä jaksanut, ja tämä oli ainoa päätös johon kykenin. Ja surullista on se, että paras, mihin pystyin, oli niin mitätöntä ja tympeää.

Luulen, että tämä ei ole pysyvä olotila. Luulen, että on parempi ajatella niin, että tämä on nyt ja sen täytyy riittää, tulevasta en tiedä, se tuo itsensä. Olen ottanut jo askeleen siinä, että en yritä toiminnallani (oli se sitten lähtemistä tai jäämistä, nauramista tai itkemistä) määritellä itseäni, löytää sitä mitä pohjimmiltani olen. Luulen, että juuri tuo tavoite on estänyt minua elämästä niin kuin haluan: se luo kaikelle tekemiselle (tekemättömyydelle) kovat paineet ja saa katsomaan itseään ulkoapäin. Kuinka olisin uskaltanut masentua, kun olisin mielestäni määrittynyt masentuneeksi, ja vielä pahempaa, masentuneen kokemuksen kautta? Näen itse asiassa tämän passiivisuuteni suurena rohkeuden osoituksena. Se on jotakin, mitä kukaan ei suosittele minulle, jotakin, mihin kukaan ei kannusta, mistä kukaan ei tule iloiseksi, mitä kukaan muu ei voi edistää tai suunnata. Ei silti, että haluaisin tehdä sillä ketään onnettomaksi, mutta tuntuu tärkeältä tehdä jotakin, josta kaikkien muiden on nostettava kädet pystyyn ja luotettava minuun, annettava minun tehdä se omalla tavallani. En oikeastaan edes tiedä onko tämä masennusta, koska en varsinaisesti ole lamaantunut. Olen enemmänkin väsynyt, kyllästynyt, surullinen, itsepäinen, sulkeutunut - ja kaikkea tätä ainakin välillä hyvin päättäväisesti. En näe tätä niinkään epäonnisena jaksona, josta minun on parannuttavana, vaan parantavana, välttämättömänä itsetutkiskelun aikana. Enkä tiedä, miten elän ihmissuhteita tässä passiivisuudessa, mutta kai se jotenkin selviää. Eivät nekään ole niin hauraita, että jokainen yksittäinen tapaaminen tai tapaamatta jättäminen muuttaisi niiden luonnetta tyystin. Minun täytyy nyt olla näin, piste.

Päättäväisyydessäni saatan kyllä olla vähän vahingollinen itsellenikin. Tai tarpeettoman ankara. Ehkä ei tarvitse olla mitään viikkojen yhtäjaksoista passiivista kautta, vaan tärkeämpää on muistaa se, että voin välillä tehdä asioita, mutta voin aina palata horrokseeni. Se on tila, josta pidän, ja se on minun ja minä tarvitsen sitä eikä kukaan voi viedä sitä minulta. Horros tuntuu todellisemmalta ja tärkeämmältä kuin mikään muu toiminta, mutta ehkä sekin saa arvonsa siitä, että välillä tekee jotakin muuta. Muu tekeminen ei ole pois omasta itsestäni, omasta tilastani. Ah, rakastan näitä oivalluksia, mutta ne siirtyvät niin hitaasti kirjoituksesta toimintaan.

Huomasin aamulla kyllä yhden asian, joka minua kiinnostaa: olla sievä. Lakata kynsiä, käyttää korvakoruja, ostaa kauniita mekkoja, sandaalit. Luulen sen liittyvän siihen, että perheessäni sievyyttä ei ole arvostettu, pikemminkin halveksuttu. Äiti on aika androgyyni: hänen perusasunsa on poolo, muodoton villapaita, farkut ja lenkkarityyppiset kävelykengät. Sloggi maxit ja urheiluliivit. Mukavuus ennen kaikkea (enkä minä sitä kritisoi, en minäkään kovin pitkälle tingi mukavuudesta). On hänelläkin omat naisjuttunsa, kuten papiljotit ja huulipuna, mutta mitään ulkoiseen naiseuteen liittyvää (eikä sen puoleen sisäiseenkään...) ei hän ole minulle opettanut tai antanut. Äiti inhoaa käydä ostoksilla ja puki lapsille mieluiten sukulaisten vanhoja tai itse ompelemiaan vaatteita: arkisin joustosametista (mitä lie plyyshiä) tehtyjä olohousuja ja niitä puuvillapooloja, ja juhlissa serkuilta perittyjä kaapuja. Edelleen, sekin on minusta oikein järkevää, mutta inhosin niitä 70-luvun tummasävyisiä mekkoja, kun kavereillani oli 80-luvun pastellisia minihameita. Isä oli varmaan ensinnäkin pihi vaateostojen suhteen, ja toisaalta pitää kaikenlaista koreilua huorahtavana tai vähintäänkin erikoisuudentavoitteluna.

Yritän olla sanomatta, että äitini ei ole riittävän naisellinen tai että olisi jokin oikea tapa olla nainen, saatika että siihen kuuluisi ehdottomasti kauniit mekot ja meikkaus, mutta minä kuitenkin kaipasin perinteistä tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, olin kiinnostunut meikkaamisesta ja vaatteista. Ehkä se on osin luontaista kiinnostusta, ja osin vastareaktiota, sitä, että oman perheen jutut tuntuivat jo varhain vääränlaisilta. Eihän lapsi osaa toivoa erilaista äiti- tai isäsuhdetta, lapsi toivoo toisten perheiden tapoja ja tavaroita. No, nyt minä olen aikuinen ja saan olla nainen juuri niin kuin haluan, turhamainen ja korea, jos siltä tuntuu. Tuntuu, että pikkutyttö minussa ansaitsee sen, ja haluan antaa sen hänelle. Rahaa ei tietenkään ole edelleenkään, hyvä niin etten sorru hirveisiin ylilyönteihin (eikä muutenkaan ole tarkoitus aloittaa mitään ostoshysteriaa). Mutta kynnet voi aina lakata!

Vihastus ja lukko

2009-04-14T12:44:00.003+02:00

Ehkä vihdoin löysin masennuksen, jota olen vuosia kaivannut.

Mies ja koira lähtivät aamulla eikä minulla ole mitään aikomusta nousta tästä sängystä koko päivänä. Ellei se jostain mystisestä syystä ala houkutella, mutta nyt ei ainakaan kiinnosta. Haluan itkeä ja ulista, haluan voivotella ja piehtaroida, voi minun elämäni, voi tämä vankila ja kurjuuden kusilaari. On paha olo enkä näe mitään miksi yrittäisin muuttaa sen toiseksi. Ei kiinnosta.

Söin aamupalaa: viiliä ja voileipäkeksejä. Luin sähköpostit, facebookin, pari blogia. Sitten käperryin takaisin vällyihin itkemään. Huomasin tehneeni jo kaiken, minkä tänään haluan tehdä, ja sen onnettoman huomion jälkeen itkin lisää.

En halua tehdä mitään, en aio tehdä mitään, en nyt enkä yleensä enkä ikinä, en aio olla ystävällinen kenellekään, en antaa anteeksi yhdellekään ihmiselle en muille enkä itselleni, haluan vain vihata koko maailmaa, siinä sivussa myös itseäni. Ei ole mitään, en halua mitään, miksi tekisin mitään? Tuntuu, että jokainen teko on myönnytys muille, myönnytys niille, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet minua. Ja kun oikein yllyn lietsomaan vihaa, tuntuu siltä, ettei kukaan ole ymmärtänyt, että olen kaikille vain se tyttö joka tekee kivoja juttuja ja seuraa hiljaisena sivusta sitä mitä muut päättää tehdä. Tai sitten olen itselleni se tyttö joka saa tarpeekseen ja lähtee kotiin mutta ei sielläkään osaa tehdä mitään, paitsi ehkä syödä ja itkeä, ei osaa haluta mitään, ei tahdo mitään, tyttö kuin löysää spagettia, solahtaa muikeista suista sisään ja muikeat suut ovat tyytyväisiä, tai jää tahmaisena kattilan pohjalle lojumaan, jämähtää sinne tönkkönä.

Tuntuu kuin rintakehäni olisi pyöreä levy, jonka keskelle läheiseni tulevat risti-istunnassa istumaan. Minua aina närästää ja puristaa. Minulla ei ole käsiä tuupata heitä pois, ei tahtoa istua heidän päälleen, ja ilman painetta rinnassa olen sitten vain kaksiulotteinen levy, kykenemätön ja huomaamaton. Oli niin tai näin, olen ansassa. Haluan olla vihainen ja katkera, inhoan olla kynnysmatto (vaikka eivät muut sitä huomaa; tällainenhan olen aina ollut, joustava, mitä nyt joskus satunnaisesti räjähdellyt, mutta siitäkin on jo vuosia). Haluan heittää pöydät nurin ja ruuat lattiaan, haluan huutaa ja kiukutella, syyttää kaikesta muita. En tiedä miten voisin, miten saattaisin tehdä jotain joka ei ole järkevää. Enkä edes tiedä kenelle huutaisin, en osaa nähdä kuka minua on kiusannut ja milloin, ja missä tilanteessa siitä saa sanoa. Mitä se enää hyödyttää? Miksi minun pitäisi olla se rakentava, pelastaa perhesuhteet, saatanan saatana?

On vain yksi, jolle uskallan tuoda esiin kaikenlaisia tunteita, mutta eihän kaikki ole hänen syytään.

En halua irrottaa tästä katkeruudesta, vaikka tiedän sen olevan typerää ja tuhoisaa.

--

Ajatus jatkuikin: Tunnen niin voimakkaasti, että jos irrottaisin, antaisin periksi, enkä missään nimessä halua antaa periksi. Jos nyt tai elämässäni yleisemmin tekisin jotakin, alkaisin elää, tekisin jotakin josta pidän, tekisin sen muiden mieliksi. Jos kerron siitä ja saan iloisen ilmeen ja kommentin, se tuntuukin toisten vuoksi tehdyltä ja ilo minulta poisviedyltä. Jos nyt lähden ulos tästä asunnosta, annan periksi ylpeydelleni, eikä minulla ole muuta kuin ylpeyteni, minä en tiedä mitään muuta keinoa pitää pääni kuin lukittua, jumiutua. Ja jos minä lopetan tämän, läheiseni voivat huokaista helpotuksesta, heidän ei tarvitse enää kantaa minusta huolta. Minulle se merkitsee: he eivät koskaan tule huomaamaan että ovat kohdelleet minua huonosti, minä annan sen anteeksi ja he pääsevät kuin koirat veräjästä. "Hänellä oli ongelmia, mutta ajan kanssa ne selvisivät, kyllä minä sen tiesin."

Tuo kuvio on kyllä ihan sairas. Looginen, mutta ihan mytyksi kietoutunut. Olla nyt masentunut kostoksi, maailman huonoin kosto kun se osuu pahiten omaan nilkkaan! Mutta sopiva sellaiselle, joka ei tahdo/osaa/uskalla loukata suoraan, ja joka ei osaa (haluta) seistä minkään asian takana niin voimakkaasti, että voisi sen avulla selkeämmin ilmaista tahtoaan tai tunteitaan. Tyytymättömyydellä, hermostuneisuudella, kiukuttelulla, masentuneisuudella tai penseydellä voi jatkuvasti osoittaa toisille, että joku on pielessä. Etteivät vain luulisi, että minä voin hyvin enkä enää tarvitse erityisasemaa!

Kumisevaa tyhjää

2009-04-08T17:05:00.003+02:00

Huomasin jo kauan sitten tekeväni paljon asioita, joiden kohdalla en ole lainkaan varma, pidänkö niistä. Suurin osa tekemisistäni aiheutti enemmän ja enemmän päänvaivaa, paljon enemmän tuskaa kuin nautintoa tai edes miellyttävyyttä. Aiemmin elin tavallisesti, niin kuin lähipiirini, pienehkön kaupungin opiskelijat: kävin yliopistoliikunnan circuitissa, kävin luennoilla ja ruokaloissa syömässä, iltaisin kävelemässä tai juoksemassa. Viikonloppuisin oli jollakulla bileet, ja sitten mentiin baariin, yleensä suoraan siihen yhteen samaan, joskus käytiin jossakin sitä ennen. Sunnuntaina oli darra, haettiin leffa, pizza, karkkia. Joka välissä ahdisti.

Itse asiassa muutos tapahtui vasta, kun lähdin vaihtoon. Pelotti. Ei ollut enää rutiineja ja porukkaa, jonka kanssa mennä ja tehdä turvallisesti. Aloin tuntea tarvetta olla hiljaa ja kotona, en halunnutkaan tutustua uusiin ihmisiin tai oppia kieltä tai nähdä kaupungin viileitä paikkoja. Tunsin siitä syyllisyyttä. Lakkasin tekemästä asioita, jotka tuntuivat jonkun muun keksimiltä. Tai jos joku muu pakotti. Vaikka periaatteessa (tottumuksesta? kun en muutakaan tiennyt?) halusin mennä jonnekin ulos uusien ystävieni kanssa, lähteminen oli usein tosi vaikeaa. Usko loppui.

Kotiinpaluu merkitsi ennen kaikkea helpotusta niistä asioista, joita vaihdossa "kuuluu" tehdä. Ei enää pakkoa sosialiseerata, puhua chit-chattia Suomesta ja teeskennellä kiinnostunutta jokaisen uuden tyypin kohdalla. Hitto vie miten kuljin sen "näin pitää opiskelijan tehdä" -tien loppuun, ihan loppuun. Hyvä niin. Kotona odotti aika, tila, koti, turvallinen ympäristö, mutta putosin myös hirveään tyhjyyteen.

Tyhjyyden ensi kokemisesta kesti aika kauan taas siihen, kun pystyin todella toteamaan: minua ei kiinnosta mikään. Voin kertoa, ei mikään miellyttävä huomio itsestä. Ei varsinkaan tässä yhteiskunnassa, jossa joka paikka huutaa yksilöllisyyttä ja jokaisen mahdollisuutta (itse asiassa velvollisuutta) löytää oma juttu, oma paikka, oma intohimo. Katsoin sisäänpäin ja näin tyhjää, ei yhtään mitään. Tai niin surullisen pieniä asioita, että niistä ei saa arkea eikä elämää: tahdoin teekannun, tahdoin myydä tavaroitani kesäaamuna kirppiksellä.

Olen totutellut tyhjyyteen jo jonkin aikaa. Elämässäni on kyllä joitakin hyviä asioita, joita olen todella tahtonut. Ja joitakin pieniä asioita. Ostin teekannun, viljelin palstaa. Joogaretriitille en ole vielä päässyt. On silti niin paljon tyhjyyttä, niin paljon ei-mitään. Suuri tyhjyys tuntuu edelleen todellisimmalta. Se surettaa minua, ja joskus suru siitä, ettei osaa haluta ja tunne siitä, ettei ole ollut mahdollisuutta haluta, iskee oikein voimalla, kun näkee jonkun läheisen oikein kovasti haluavan jotakin, tekevän jotakin josta pitää ja jota haluaa siksi tehdä. Toisaalta, en enää ole niin hädissäni siitä tahtomattomuudesta. Olen ymmärtänyt asioita, joiden vuoksi minulla ei ole ollut mahdollisuutta siihen; minun energiani on mennyt muuhun: tunteiden kanssa selviämiseen, muiden tarkkailuun, vaivattomana olemiseen, perheen ristiriitojen omassa päässä ratkomiseen.

On oltava niin, että joskus taas tahdon jotakin. Sen on jonakin päivänä noustava sisältäni, jonkin asian, joidenkin asioiden, minun elämäni rakenteiden. Niin sen on oltava. Ja siihen saakka, siihen saakka minä lepään.

Kauhu eli kaikki ne asiat, jotka voivat erottaa minut toisista

2009-03-19T17:20:00.002+02:00

Heräsin eilen päiväunilta kamalaan maailmaan. Se oli olemassa vain hetken, ehkä minuutin, mutta paljasti jotakin siitä, mitä olen paennut. Tunne oli silkkaa kauhua, pelkoa siitä, että kaikki, aivan kaikki, on menetetty, ei ole pelastusta. Ei ole selvää eikä merkityksellistä, onko se itseaiheutettua vai minusta riippumatonta, mutta ehkä syy kallistuu hiukan minuun itseeni. Ehkä sitä luonnehtii kohtalonomaisuus, kamala paine, jota ei saa pois, ei, koska se on minun osani. Kauhun vallassa tuntuu, että oikeastaan elämässäni on lähinnä minua muista erottavia asioita, ja vain muutamia (teeskennellysti saavutettuja ja ulkokohtaisia) asioita, jotka yhdistävät minut ihmisiin. Ja nimenomaan niin, että asiat pitävät, tai minä pidän asioiden kautta kiinni ihmisistä, mutta he eivät pidä kiinni minusta, koska ei ole mitään, miksi minusta kannattaisi pitää kiinni.

Kun kauhu uhkaa (ja se on uhannut paljon, suoraan tai epäsuoraan, ja jos sen unohtaa, se hyökkää kun vähiten odottaa enkä minä pidä yllätyksistä), on vaara ryhtyä toimiin, harrastuksiin, työhön, ihmissuhteisiin, ajan viettämiseen ja elämän rakentamiseen toisten tavalla, siksi että tulisi pidetyksi kiinni, siksi ettei tulisi hylätyksi, ettei jäisi yksin. Eikä oikeastaan ole toista tapaa, koska ei ole mitään minun tahtoani, ei ole kompromisseja vaan vain toisten tarpeita, joihin on mukauduttava, sillä vaikkei jonkun muun ajatus miellyttäisikään minua, en osaa sanoa, miten minä sitten tahtoisin. Turha narista, jos ei ole esittää parempaa ehdotusta (miten vihaan tätä ajatusta, miten vanhemmat sisarukset ja heidän liittolaisensa käyttivät tätä hyväksi halutessaan ajaa pienemmän lapsen pelon ja epävarmuuden yli). Enkä minä ole niin omapäinen (pikemminkin miellyttämisenhaluinen!) että tietäisin niin varmaksi, mitä tahdon, että voisin tehdä sen tai päättää tahtoni mukaisesti silläkin uhalla, että toimiani ei hyväksytä. Mitä sitten jää, jos muut kääntävät minulle selkänsä? Miten sellaisen kestää?

Miellyttäminen on kierre: mitä enemmän tekee toisten mieliksi tai yleisen mielipiteen mukaisesti, sitä vaikeampi on nähdä, mitä itse haluaa. Mitä pidemmälle elää jonkun toisen elämää, sitä vaikeampaa on pysäyttää pyörä. Vaikka kyllä se stoppi jossakin vaiheessa tulee...en vain haluaisi hakata päätäni tarpeettoman paljon seinään vain siksi, että en tiedä mitä tahdon ja koska pelkään tulevani hylätyksi. (Vain siksi? Ehkä tuo kuitenkin on aika painava syy.) Luojan kiitos siitä on jo aikaa, kun vähensin pahinta porukassakulkemistani, luojan kiitos olen jo jollakin matkalla, luojan kiitos ihan kaikkea ei tarvitse aloittaa alusta.

Terve vaan, kauhu, jutellaan kun taas tavataan.

Juhlat

2009-03-14T09:29:00.002+02:00

Tänään on jännittävä ilta: emännöin isohkoja juhlia. Onneksi en yksin, vaan kolmen muun kanssa. Silti osa vieraista on minun vieraitani, joiden ilta minun täytyy tehdä mukavaksi. Mikä paine! Tunnen samaa hermostuneisuutta kuin aina, mutta nyt, hähää, en halua enää painaa epämukavaa tunnetta piiloon ja syyllistää itseäni siitä, puhua itselleni konsteista, joilla hermostus menisi pois - mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas. Koska sen olen oppinut, että sen ehkä saa pois nopeasti, mutta nopeasti se palaakin (huomenna) ja vielä ikävämmässä muodossa. Ja niin, kauas sitä tuskin enää saan, mutta vaikka se onnistuisikin, kaukana sitä on vaikeampi selvittää, kun ei menneiden pikkujuttujen sillä lailla kuuluisi kaivella.

Jännitys on tekemisissä alkoholin kanssa. Olen painottanut tätä enemmän niin, että alkoholi on ongelman keskiössä, mutta ongelma taitaakin olla siinä, mitä alkoholi pakottaa piiloon. Tai mitä minä pakotan piiloon alkoholin avulla, tai no, yritän pakottaa, tai vielä: mitä olen yrittänyt pakottaa. (Ja onhan alkoholilla omat vaikkapa serotoniinia heittelevät vaikutuksensa, ei sitä käy kieltäminen...) Tunnen niin paljon pelkoa ja jännitystä, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Olen tiedostanut erilaisia epämukavia oloja, mutta ne liittyvät niin moniin tilanteisiin, että olen tottunut niihin. Enkä tietenkään ole halunnut kuulostella niitä, koska ne ovat jotenkin vääriä ja ikäviä, enkä ole uskonut, että ne sillä lailla lähtisivät. Olen nauranut tai ainakin ollut täydellisen ymmärtämätön ihmisten pelolle kävellä pimeässä tai olla yksin kotona, pilkannut typeräksi, jos joku ei halua mennä yksin vaikkapa konserttiin. Olen aina pystynyt tekemään kaiken tuon yksin, enkä kuvitellutkaan että voisin pelätä. Järjen vastustus on ollut niin tehokasta, että pelot ovat jääneet tulematta tietoisuuteeni. Mutta heko-heko sille luulolle, ettei pelkoja näin ollen olisi...

Viime vuosina olen kyllä antanut itseni huomata sen, että esim. juhlatilanteet, jonkinasteiset sosiaalisuuden pakot hermostuttavat minua. Ja tiedostanut usein senkin, että alkoholi ei suoraan auta siihen hermostukseen. Olen avannut viinipullon myöhemmin, olen juonut vähemmän, yrittänyt lievittää hermostusta muilla keinoilla kuin perskänneillä. Hyvä niin. Ja olen myös huomannut, että oikein hermostuneena alkoholikaan ei auta, tai että en tule humalaan, tulen vain "normaaliksi" mutten välttämättä iloiseksi ja vapautuneeksi, vaikka olisin juonut tukevastikin. Mutta yhtä kaikki tiedän, että juodessani alkoholia menetän väkisin kontaktin alkuperäiseen tunteeseeni sitä käsittelemättä, siihen todellista, turvaa tuottavaa ratkaisua löytämättä. Enkä haluaisi enää yhtään jättää tunteitani huomiotta, olen tehnyt sitä ihan tarpeeksi. (Tämä taitaakin olla vähintään osasyy siihen, miksi minua on aina häirinnyt poikaystävien - tai minkä lie säätöjenkin - alkoholinkäyttö: ajattelen, että niin kuin minä, he pakenevat epämukavuutta ja kadottavat otteen itseensä enkä minäkään silloin voi olla kosketuksissa heidän aitoon, luotettavaan puoleensa, ja se hermostuttaa minua. Olen vaarassa menettää luottohenkilöni!) En tarkoita sitä, että jokainen tunne olisi mahdollista laittaa poikki ja pinoon kun se tulee vastaan ja jatkaa sitten mukavaa elämää, ei, mutta vaikkapa juhlatilanteissa tunnen sosiaalisen paineen niin vahvana, että alan paniikinomaisesti tehdä itsestäni jotakin - hyvää emäntää tai ainakin hyvää tyyppiä. Ja tiedättehän, hyvät tyypit on ongelmattoman sosiaalisia, iloisia seurassa kuin seurassa, eivät sylje mukiin, chit-chattailevat mutkattomasti ja viihtyvät ihmisten keskellä. Jeah right. Ei siinä tilanteessa voi mennä omaan huoneeseen ja venytellä ja kuunnella silmät kiinni musiikkia, kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, soittaa ja kertoa kummallisista tunteistaan. Ei, silloin pitää mennä ja rentoutua, viihtyä saatana vaikka väkisin.

Tilanne on vaikeampi siksi, että olen kutsunut monenlaisia ihmisiä ympäriltäni, myös sellaisia, joiden kanssa harvoin kahden keskustelen (koska se olisi hermostuttavaa, tuntuu ettei ole mitään sanottavaa), mutta jotka kuuluvat porukkaan ja joiden juhlissa olen itse ollut monta kertaa. Jotenkin tuntui tällä kertaa helpommalta ratkaisulta kutsua kaikki kuin tavata monta kertaa viikossa porukassa, josta osan kutsuin ja osaa en. Mutta nuo semitutut ovat sellaisia, joiden seurassa on vaikea olla oma itsensä - jostakin syystä, ehkä he ovat penseitä ja kanssaan on hankala puhua, ehkä välimme ovat joskus menneet oudoiksi, ehkä olemme vain erilaisia tai koen, että he eivät hyväksyisi sitä mitä olen - voi kamala mitä juuri kirjoitin, miksi hitossa he eivät hyväksyisi sitä mitä olen ja mitä minä niistä tyypeistä sitten edes välitän!

Onneksi on tulossa myös lähiystäviä, luotettavia, kiinnostavia. On koetettava ajatella jokainen ihminen erikseen eikä joukkona. (Vähän vaikeaa kun kuten äsken sanoin, olen kutsunut osan nimenomaan osana joukkoa - no ehkä voimme lähentyä, ehkä he ottivat kutsun kädenojennuksena ja luottamuksen osoituksena.) On muistettava: minun koti, minun juhlat, minun elämä, minun ystävät. Tietysti toivon että kaikilla on mukavaa, mutta ei se kyllä mitään haittaakaan, jos juhlista tulee keskinkertaiset. Ehkä olen mieluummin keskinkertainen kuin bile-eläin. Niin tosiaan, ehkä tämä liittyy myös siihen, että haluaisin olla ihan tosi hyvä ihan kaikissa rooleissa, ja tämä bilerooli on viimeaikoina ollut niin vähällä harjoituksella että täydellisyyttä nyt on ihan turha tavoitella :D Jospa riittäisi vain olla sellainen kuin on tänään?

Oma tahto

2009-03-10T03:44:00.002+02:00

Maailmaani on ilmaantunut pieni työhaaste. Mahdollisuus vasta, mutta sellainen, jonka vuoksi saan jo tehdä hieman työtä. Olen iloinen, tietysti, työ on sellaista, jota olen toivonut, mutta myös huolissani. Kaikki epävarmuudet nousevat pelkoina ja kysymyksinä mieleen - tietoiseen ja tiedostamattomaan. Unessa seuraa painostava olo, että olen ansassa tai minua varjostetaan. Työn mahdollisuuskin tuntuu paineena kaiken yllä, vie minulta vapauden, kuristaa minut muottiin. Huomaan ahdistavan paljon uhrautuvasta tavastani elää, elää muiden sääntöjen keskellä, elää sanattomien sääntöjen varjossa.

Olen tiedostanut tuon tavan jo pitkään ja tavoitellut epämääräistä 'omaa elämää', mutta siitä on vaikea päästä eroon. On tavattoman hankalaa löytää mitään omaa tahtoa, kun paine ympärillä tuntuu raskaana, melkein kuin kohtalona. Eikä kukaan ole (ainakaan aikoihin) sanonut minulle, miten minun pitäisi elää, mutta minä poimin ne määräykset milloin mistäkin ympäriltäni vaikka väkisin; en minä osaa etsiä suuntimia sisältäni. Tai ehkä olen jo vähän oppinut, tai opettelen ainakin (suuntaava keskeneräisyys on niin helppo nähdä ei-osaamisena, mutta kai sekin on jo jotain että osaa huomata tällaisia tasoja elämästään): sanon, kun minusta tuntuu pahalta, ja yhä useammin kipeänkin tunteen vallitessa en ajattele oloa sellaisena, joka tuhoaa minut ja jota pitää paeta mutta joka yhtä kaikki jää tuhon uhkana leijumaan huoneeseeni, vaan sellaisena, jota voin katsella ja kuunnella ja elää sen kanssa, eikä minun niin ollen tarvitse pelätä sen iskevän seuraavana heikkona hetkenä. Nuo suuntimet ovat vain niin syviä ja alkukantaisia, että niiden yhteyttä arkipäivään ("haluatko pukeutua näin vai näin" tai "mitä mieltä olet tästä ja tästä" tai "tuohan on hieno harrastus eikö vain") on vaikea nähdä.

Olen toivonut, että voisin tehdä päätöksiä yhtä helposti ja varmasti kuin ympärilläni näkemäni ihmiset näyttävät tekevän (sehän tuo tietysti turvaa, teen oikein kun teen näin, mutta viime aikoina tämäkin on johtanut paineeseen, hirveän voimakas tahto katsoa miten ihmiset toimivat ja toimia sitten itse samalla tavalla). Vaikka kai se on harhaa: ei kenenkään toiminta ole vain syvän yksilöllisyyden tuotosta. Useimpia ei vain kiinnosta heidän omat motiivinsa tai he eivät uskalla katsoa niitä. Minun on pakko, koska minussa elää suuri rehellisyyden kaipuu, ja olen tullut tieni päähän matkimisessa: sen huomaaminen, että en oikeastaan ole innoissani oiken minkään suhteen elämässäni, koska kaikki tuntuu niin ulkokohtaiselta, on kertakaikkisen tyrmistyttävää. Sitä paitsi olen sellaisessa elämäntilanteessa, että ympäröivät viitekehykset murenevat tai muuttavat muotoaan niin radikaalisti, että en voi enää nojautua niihin: täytyy itsenäistyä, muotoilla oma elämänsä. Kaikkein suurimmissa ja elämää vaikkapa ajan ja paikan ja läheisimpien ihmisten kautta määrittävissä kysymyksissä ei vain voi toimia niin kuin joku muu tai jotkut muut. Hitto, se kaikki pitää ratkaista itse, mutta minun on oltava kärsivällinen ja lempeä, koska harjoittelen vasta edellytyksiä sille, että oman tahdon tunnistaminen on ylipäänsä mahdollista.

Suru

2009-03-07T18:08:00.003+02:00

En yhtään ihmettele, miksi minä (enkä suinkaan ole ainoa) pakenen jotakin. Nämä olot eivät ole mukavia. Hitto vie, nämä olot ovat kammottavia! Olen yksin, aivan yksin, jostain kumpuaa syvää surua, enkä oikein osaa kohdentaa sitä mihinkään enkä antaa sille mielekkäitä merkityksiä. Silti (ainakin pahimman hälvettyä) hyväksyn sen, annan sen olla, sanon: jotakin purkautui, vaikken vielä huomaakaan oloani kevyemmäksi. En käsittele kysymystä siitä, kuinka paljon surua yhdessä 26-vuotiaassa ihmisessä voi olla; kohtuus on ylitetty jo ajat sitten. Ja silti, tiedän, tämä on elämää, ei niin vakavaa, jos usein olenkin surullinen niin joskus olen myös iloinen, ja rakkautta täynnä, nokkela, tai vihainen. Surua nyt vain tulee, ja jos en anna sen tulla, ei tule muitakaan aitoja tunteita eikä varsinkaan tarpeita. Ja tiedän samalla olevani kyllästynyt siihen, etten saa kosketusta itseeni, etten tunnista tarpeitani enkä osaa olla tyytyväinen päätöksiini. On silti vaikeaa antaa surulle paikka. Sitä kun ei voi vain osoittaa; sen kanssa pitää elää. Niin kauan kuin sitä riittää.

Ehkä voin suhteuttaa suruani siihen, että pelkäsin samoja oloja jo kymmenisen vuotta sitten. Selätin surun väkisin, vanhoilla konsteilla: reipastumalla, rutiineilla, tekemällä samoja asioita kuin ihmiset ympärilläni ja saamalla nautinnon tekemällä sellaisia asioita, joista muut tuntuivat iloitsevan. Ilonsa siinäkin; ainakin kuuluu porukkaan. Mutta eihän suru lähtenyt, se laimeni, väsyi, koteloitui noustakseen aika ajoin sopivissa tilanteissa muistuttamaan olemassaolostaan.

Nyt se on tässä. Voin nyt tutustua siihen. Katsoa sitä silmiin, ymmärtäväisesti, kysyä mitä asiaa sillä on. Useimmiten suora kysymys ei tuota tulosta, vaan täytyy vain olla hiljaa ja ymmärtää. Se on kyllä raskasta. Siksi joskus täytyy sulkea hanat ja sanoa: tämä riittää tällä kertaa, nyt on toisten juttujen vuoro. Suru tulee kyllä taas vuoroon.

Ei ihme, että surutyö on työ.

Mielen poimuista

2009-03-06T16:56:00.000+02:00

Mielen kerrostumat eivät tunnu loppuvan. Sitä oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa, vapautuu, ahdistuu. Oivaltaa jotakin uutta, tuntee elämässä olevan jotakin järkeä, kunnes paljastuu, ettei tämäkään oivallus muuttanut kaikkea, ja oivalluksen alta paljastuu uusi pulma, jota alkaa kiertää, useimmiten jossakin määrin ahdistuen, ja sitten joskus siitä taas oivaltaa jotakin uutta. Parasta kai olisi lakata toivomasta, että mikään oivallus muuttaisi minua, koska mikäli muutos tapahtuukin, se on monen oivalluksen summa ja tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä oikein edes huomaa. Siksi tämä kehä on väsyttävä, vaikka uskonkin sen vievän parempaan suuntaan. Pakko niin on uskoa, koska enää ei voi perääntyäkään.

On kyllä kummallista, miten niin sanotusti tavallisessa (ei esim. väkivaltaisessa) perheessä voi asiat mennä ihan vinksin vonksin. Miten ihmiset eivät näe toisiaan, miten lapset alistuvat vanhempien valtaan, miten toiset lähtevät ja toiset jäävät, miten paljon inhimillisiä tarpeita jää tyydyttymättä. Äidillä oli vitsi: Koulussa viattomasti pyydetään piirtämään "perhe", ja millainen katastrofi siitä tulee. Minä en ymmärtänyt: miksei perhe voisi olla hyvä, ylpeyttä aiheuttava aihe lapselle. Tai että eikö sen pitäisi olla (en minä itse oikein koskaan ylpeyttä tuntenut). Äiti vitsaili aikuisten vitsejä - kyllä minä nyt tiedän, että kaikkien perheissä on jotakin kummallista. Mutta lapsena minulle tuli tuosta jutusta aina hämmentynyt, surullinen olo. Vähän vieras: äiti ei enää tuntunut olevan minun puolellani. En oikein ymmärtänyt. Vähän myöhemmin alkoi tuntua, että äiti kuittasi kaiken perheessämme olevan ja mahdollisen hankaluuden sillä, että perheet nyt vain ovat sellaisia ja on typerää kuvitellakaan mitään muuta. Mutta ihan oikeasti minä olisin halunnut onnellisen perheen.

Yksinolosta ja taloudellisesta itsenäisyydestä ja perheestä

2009-03-05T16:57:00.004+02:00

Kun on päiviä yksin, niissä tuntuu kaikissa olevan tyhjiä ja toivottomia kohtia.
Kun tekee mieli ostaa jotain (jotain mitä tarvitsee tai ei) ja tajuaa, että ei ole varaa, pitäisi hakea työ. Kun surffaa netissä ja tietää, että pitäisi etsiä työ mutta vaikka kuinka etsii, ei välttämättä löydä. Tulee oikeastaan aika varmaksi siitä, ettei löydä, ja silloin ei oikein jaksaisi toden teolla etsiäkään. Tai kun on surffannut työsivuilla ja lukenut blogeja tosi kauan eikä tehnyt yhtään gradua, ja väsyttää, ja tuntuu ettei sitä gradua voi vaan ruveta noin vaan tekemään. Ja jos sitä ei koskaan tee, ei se koskaan valmistu, eikä niitä töitäkään koskaan tule, ja aina on vain välimaastossa, ulkopuolella, ja yksin.

Kuulostipa se julmalta. Mutta toivo on niin paljon helpompi menettää, kun on yksin, kun pitää kannatella koko itseä koko ajan, ja miettii miten se onnistuu jos ei taloudellisestikaan pysty kannattelemaan. Jotenkin kaikki järjestyy. Tätä rahakremppailua vaan on jatkunut niin pitkään. Se liittyy siihenkin, tietysti, että minun on vaikea nähdä itseäni työssä. On helppo unohtaa kaikki ne ajat, jolloin olen työskennellyt. Työpaikat ovat niin vaativia, ja vaikka työpaikka olisi mukava ja ilmapiiri hyvä, jo se, että joka ikinen päivä pitää mennä sinne, mennä ja toimia roolissa, jo sekin tuntuu niin raskaalta. Ja tuntuu, etten minä uskalla mennä mihinkään akateemiseen työhön (siis sellaiseen, jossa koulutuksestani olisi hyötyä), en minä osaa, en minä voi sanoa että minä osaan jos en minä usko niin.

En minä sitäkään halua, että minua elätettäisiin. En minä tiedä mitä minä haluan, minusta tuntuu että täällä pitäisi olla niin paljon etten minä mitenkään jaksa, ja itsenäisyyden vaade on se höyhen joka katkaisee kamelin selän, ei sitä, ei sitäkin, en minä jaksa kaikkea, en minä jaksa yksin. Eikä tämä ole koeaikaa, ei valtio enää anna minulle rahaa, minun pitää ansaita se itse, minun pitää mennä töihin ja minun pitää valmistua, miksi hitossa tämä tuntuu niin vaikealta, saada jokin työ, kun olen mitä mainioin työntekijä kun kerran saan töitä.

Pelottavinta on jäädä kyvyttömyyteen makaamaan. Näköalattomuuteen, jonka kotoa opin. Miten minun tarvettani olla lähellä ja saada rohkaisua ei koskaan huomattu? Minä tiesin koko ajan, että jotakin puuttuu, vaikken osannut nimetä sitä, kiukuttelin vaan milloin mistäkin syystä, paiskoin ovia, ja myöhemmin lakkasin senkin ja olin hiljaa katkera, ja sitä ettei huomioitu tarpeeksi ja oikealla tavalla, on vaikea hyväksyä, vaikea antaa anteeksi. Sitä että äiti ei nähnyt, että samoista syistä kuin hän ei halunnut olla isän lähellä, en minäkään halunnut. Kun lapsena kavereiden kanssa käytiin keskusteluja siitä, kummalle menisit, jos vanhempasi eroaisivat, en voinut käsittää kuinka jotkut tahtoivat elää isänsä kanssa. Meillä se ei olisi tullut kuuloonkaan! Ei minulla ollut mitään tunnesidettä isään! Eivätkä vanhempani koskaan virallisesti eronneet (eivät edelleenkään ole), mutta niin vain kävi, että minä jäin isän kanssa kahdestaan asumaan äidin vain vieraillessa ankeassa elämässämme. Enkä minä koskaan kehdannut sanoa, kuinka häpesin isää. Mutta se kaikki tuli (ja tulee) myöhemmin vastaan, tietenkin.

Tämä kirjoitus taitaa olla katkonainen ja sekava, mutta ajattelin ettei se haittaa, koska haluaisin oppia pitämään elämästäni sellaisena, katkonaisena ja sekavana, ja luopua siitä unelmasta, että siitä joskus tulisi kaunis kuin toisten elämä, ulkoa katsottu.

Suosta

2009-02-18T11:16:00.001+02:00

En kaipaa aurinkoa syyspuolella, unohdan sen mahdollisuuden ja uinun pimeisiin iltoihin. Vasta keväällä huomaan, että kas, maailmassa voikin olla valoa, ja sitten valon ja pimeän ristiriita onkin jo heilahtanut melkoiseksi. Huomaan auringon tulevan viimeisellä hetkellä; silloin, kun tietämättäni olen jo valahtanut suonsilmäkkeeseen uskoen, että suo on kaikki mitä on.

Suonsilmäkkeille ei tunnu olevan loppua eikä helpotusta. On turhauttavaa, kun niihin luisuu joka kevättalvi. Hätä on sellainen, että on helppo menettää toivo. Kainaloita myöten liejussa unohtaa, miltä tuntuu kun askeleet kantavat ja vievät paikasta toiseen; liejussa unohtaa, että aikansa poljettuaan sieltä nousee ylös ja matka jatkuu. On vaikea nähdä omassa maailmassa tapahtunut muutos, kun tavoitteisiin on vielä matkaa, ja kun kuitenkin vielä putoilee suonsilmäkkeisiin.

Eteneminen on niin hidasta, ja vaikka kuopasta nouseminen on alku, ovat vaatteet vielä märät ja painavat ja muistuttavat, että kuoppia on, ja niihin voi aina pudota. Ja kun tottuu kovalle maalle, tahtoo unohtaa, että syviä, toivottomia kuoppia onkaan, ja putoaminen tulee aina yllätyksenä. Tuntuu, että jos muistaa sen mahdollisuuden eikä kiellä niitä, niin ne ovat varmasti edessä. On vaikea hyväksyä, että ne nyt vain ovat ja niillä on jokin mieli, vaikken sitä ymmärrä.

Hyväksyminen, se onkin vaikeinta. Katkeruuden jättäminen, anteeksi antaminen, myöntyminen, unohtaminen. Kuinka paljon hyvää olenkaan menettänyt päättämällä, että en voi vastaanottaa vanhemmiltani mitään, koska olen heille katkera siitä, etteivät he koskaan olleet sellaisia kuin olisin toivonut. Mutta minä luulin, että se on rehellisyyttä (hylätä kokonaan, jos ei voi rakastaa kokonaan)! Eikä minulla ollut mitään muuta mihin tarttua, vain katkeruus.

Hyväksyminen. Miten vaikeaa!

Tänään

2009-02-10T21:19:00.001+02:00

En todellakaan tiedä, kuka ja millainen olen ja mitä tahdon tehdä.

En muistaakseni ole koskaan tiennyt, ja nyt kun ajattelen sitä, tuntuu, että olen aina yrittänyt tarttua sellaisiin tahtoihin ja tekoihin, joita olen huomannut ympäristöni - ketä nyt missäkin elämänvaiheessa olen sattunut ihailemaan - tekevän tai arvostavan. Ne ovat tuntuneet hyviltä ajatuksilta etukäteen, mutta kun olen alkanut tehdä jotakin (esimerkiksi harrastaa tai mennä uuteen kouluun), en olekaan tuntenut niissä mitään omaani tai en ole tavoittanut tahtoani mennä eteenpäin alkuvaikeuksista huolimatta.

Tuntuu valtavan surulliselta olla tyhjä kuori mahdollisuuksien maailmassa, joka antaisi ihmiselle mitä tahansa, jos ihminen vain osaisi tahtoa. Mutta ihminen ei osaa.

Tai sitten ihminen toivoo toivovansa jotakin muuta kuin mitä oikeasti toivoo. Sillä oikean toiveen tavoittaminen saattaa tarkoittaa, että on luovuttava jostakin, joka on muodostunut tärkeäksi. Ja luopuminen, se on kaikkein vaikeinta. Varsinkin, jos tuntee itsensä jo valmiiksi tyhjäksi.

Tai sitten luopuminen on ainoa ratkaisu, jonka ihminen tietää (ja liiankin hyvin tietää), vaikka hän voisi hyvin kokeilla muitakin ratkaisuja.

En todellakaan tiedä, kuka ja millainen olen ja mitä tahdon tehdä.

Valvottua

2009-01-25T11:17:00.000+02:00

Yöllä valvoin vähän. Arvelin - kuten yleensäkin - jo illalla, että tulen heräämään aamuyöllä. Se on kumma, levottomuutta kartteleva tunne, jota ei kuitenkaan jaksa illalla alkaa vatvoa, koska sen tietää olevan jotakin epämiellyttävää. Taltutan levottomuuden tietyillä venytyksillä ja hieronnalla, uniteellä ja lämpimillä vaatteilla. Yöllä kuvaan tulee myös lukeminen ja kirjoittaminen. Joskus, varsinkin jos olen illalla liikkunut ja sitten syönyt kuitenkin liian vähän, saatan myös nousta syömään. Maha täynnä alkaa väsyttää, niin kuin päivälläkin. Yöllä valvomista kestää yleensä sellaiset pari tuntia, ja olen oppinut suhtautumaan siihen melko tyynesti, ts. en kovin helposti ala vihoitella itselleni enkä vaivu epätoivoitkuun. Itsesyyttely on niin turhaa, eikä se kuitenkaan ole ihan suoraan minun syyni, ettei nukuta.

Varsinainen syyttely on jäänyt pois, mutta kyllä valvominen silti tuntuu keljulta. Herätessäni yöllä olen pettynyt itseeni, vaikka minulla ei yleensä edes ole mitään aikatauluja vaan saan herätä omaant tahtiini ja nukkua päiväunet ja niin edelleen. Jollakin tasolla tunnen, että epäonnistunut ihminen nukkuu epäonnistuneita yöunia. Kunnolla nukkuvalla on elämä jotenkin hallinnassa, kunnolla nukkuva tekee mitä tahtoo.

Miksi sitten olisi niin tärkeää tehdä "mitä tahtoisi", miksi ei voisi tehdä niin kuin keho tahtoo? Taisiis, tajusin uuden ajattelutavan: kun kerran tiedän, että valvominen johtuu siitä, että jokin vaivaa, miksi en antautuisi sille hyvillä mielin? (Tämä valvomiseni on kuitenkin satunnaista eikä mielestäni - ainakaan toistaiseksi! - varsinainen uniongelma. Ja tämä pätee tällaisiin tilanteisiin kun ei esim. ole stressiä jostain tietystä jutusta tai jännitystä matkasta, jonka vuoksi olisi tärkeää vain yrittää rauhoittua. Tunnen itseni melko rauhalliseksi mutta jokin asia vaivaa, en vain jaksaisi kaivaa sitä esiin.) Ajattelen, että jos ei tiedostavasti voi/uskalla/osaa/ymmärrä/ehdi käsitellä joitakin asioita, ne alkavat valvottaa. Ja kun nyt kuitenkin aika aktiivisesti yritän käsitellä kaikenlaista, miksi en kuuntelisi, mitä mielelläni on aamuyöllä sanottavana? Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää. Luulen, että juuri niin minulle on käynyt. Ja koko minuuden pohjan vaihtaminen on hitsin hidasta ja vaikeaa.

Tun-teet

2009-01-20T10:37:00.000+02:00

Yritän opetella nostamaan itseni tunteideni yläpuolelle. Taisiis, reagoida tunteisiini, mutta en antaa niiden olla kaikki. Olen kuvitellut olevani kovinkin "tunteellinen" ja herkkä kuuntelemaan tunteitani, mutta olen viime aikoina joutunut myöntämään sen harhaluuloksi. Tuo tunteellisuuteni on ollut vähän liian voimakasta (en tiedä onko tämä sitä mistä olen kuullut puhuttavan "tunnekoukkuina"), sellaista tunteelle täysin antautumista, että milloin mistäkin olosta muistuttaa itseään koko ajan niin että tunne ei tule ja mene vaan vain tulee ja minä jään elämään sen voimalla. Ihastumisen pitäisi olla joka minua yhtä voimakkaana mielessä, en halua jättää surua hetkeksikään tai haluan ylläpitää loukkaantuneisuuttani. Ikään kuin koko minuuteni olisi kiinni siitä. Tunteet ovat olleet niin kokonaisvaltaisia ja energiaa vieviä, että olen alkanut karttaa niitä ja tietysti tuntea ahdistuneisuutta niiden vuoksi. Niinpä tuo "tunteellisuuteni" näyttää nyt lähinnä ahdistuneisuudelta, sekavalta möykkyisyydeltä minkä tahansa vaikeuden tai ongelman tai uuden jutun edessä. Tai jo näiden mahdollisuuden edessä. Ja kun tietää, miten täynnä elämä on vaikeuksia, tai haasteita, uusia tilanteita, voi kuvitella miten ahdistavaa on ollut. Sillä lailla pikkuisen epämiellyttävää melkein koko ajan, ja mukavissakin asioissa piilee epäonnistumisen mahdollisuus ja pettymyksen pelko, kun ei jaksakaan ylläpitää sitä innostunuttakaan tunnetta kovin kauaa. Kyllästyin siihen, miten ahdistuksen välttely ajaa minut nurkkaan. Se estää ottamasta mitään haasteita vastaan: uusia ihmisiä, uusia harrastuksia, uusia paikkoja, uusia töitä. Ja se saa jumittamaan vanhoissa ihmissuhteissa vanhoihin pelkoihin, jättää siihen epämääräisyyteen joka joskus on vallinnut. Estää elämästä omaa, avointa, rohkeaa elämää. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on kapasiteettia muuhunkin kuin anteeksipyytelyyn.

Olen nyt opetellut suhtautumaan tunteisiin vähän eri lailla, vähän etäämmältä. Olen pystynyt tarkastelemaan niitä, ja löytänyt ne jotenkin oikeammin, niiden merkityksen kautta. Jostain syystä se on paljon kipeämpää kuin pakkomielteinen tunteissa piehtarointi. Kai siksi ettei niihin voi jäädä lepäämään, ne eivät enää sillä tavalla anna ratkaisua, vaan elämisen voima pitää kaivaa muualta. Tunteiden löytäminen on lisäksi vähän pelottavaa. Ne ovat niin vahvoja! Kai pelkään, että ne saavat minusta ylivallan niin kuin ahdistus on saanut. Ja tunteet nousevat vahvoina varmasti senkin vuoksi, että en pitkään aikaan ole osannut niitä ilmaista.

Ymmärrän hyvin, kuinka tukahdutetut tunteet voivat räjähtää sopivassa tilanteessa kamalina ylilyönteinä, mutten halua itse joutua sellaiseen tilanteeseen. On opeteltava vähintäänkin itse huomioimaan ja oikeuttamaan itselleen nuo tunteet. Sitä voi (ja täytyy) hallita, miten niitä ilmaisee ja kenelle ja missä tilanteessa.

Yksin kotona

2008-12-30T16:42:00.000+02:00

On sunnuntai lapsuudenkodissa. Minä olen lapsi, tai teini. (Tuntuu muuten, että olin teini varmaan kymmenen vuotta; viisi ja kolme vuotta vanhemmat sisarukset osoittivat tehokkaasti olevansa parempia ja viileämpiä, joten luulen kopioineeni heiltä murrosikäisen käytöksen sarkasmeineen, välinpitämättömyyksineen ja päihdekiinnostuksineen varmaan jo alle kymmenvuotiaana. Kyllähän niillä saikin arvostusta omanikäisten kaveripiirissä!) On sunnuntai ja sisarpuoleni miehineen ja ehkä jo lapsineen on ollut kylässä. Talo on täynnä iloa. Olen lasten kimpussa tai esittelen siskolle tavaroitani tai käsitöitäni. Lapset rakastavat minua! Olen äidin pikku apulainen, korjaan astioita ja hoidan asioita. Kannan vähän huolta päivällisten kulusta, mutta enimmäkseen on mukavaa. Sitten sisko perheineen lähtee, ja taloon laskeutuu tyhjyys. Täyssisareni ovat jo lähteneet kavereidensa mukaan tai harrastuksiin. Isä on väsynyt päivällisistä ja menee omaan huoneeseensa juomaan olutta ja kuuntelemaan radiota. Tai täyttämään menolistoja, se kuuluu hänen rutiineihinsa, kai rauhoittaa häntä. Äiti lukee lehteä. Äiti ehkä lähtee vielä illalla: maalle tai kurssille, ainakin toimistolle valmistelemaan kurssia. Tai sitten äiti menee alakertaan mankeloimaan katsomaan ranskan teeveetä niin kovalla, ettei siellä voi olla. Minä jään yksin.

Sunnuntai vähän myöhemmin, lapsuudenkodissa kuitenkin. Äiti on maalla tai kurssilla. Isä on huoneessaan, juo olutta ja täyttää ristisanaa. Olen ollut juhlimassa. Veljeni on ehkä ollut lomilla armeijasta. Hän ei vietä sunnuntaita kotona, tai sitten omassa huoneessaan ystäviensä kanssa. Ovi on kiinni ja sisältä kuuluu kovaäänistä metallimusiikkia. Minä kuljen oven ohitse omaan huoneeseeni ja alakertaan, omaan huoneeseeni ja alakertaan, talossa vain eristäytyneitä miehiä. Minua väsyttää, eikä eilisen ilosta ole jälkeäkään. Veljen on palattava kasarmille. Puoli tuntia ennen hänen lähtöään hän häärää pitkin taloa, hakee tavaroitaan, ja minä ja isä hössötämme hänen ympärillään. Sitten hän lähtee. Isä menee olohuoneeseen katsomaan televisiota ja juomaan olutta. Television on oltava niin lähellä, että sitä voi katsoa vain yksi ihminen. Minä luen lehtiä, menen omaan huoneeseeni. Avaan läksykirjat, luulisin. Ihmettelen tyhjää oloani.

Eikä sen tarvitse olla sunnuntai. Koska vain joku voi lähteä, ja jokaisessa lähdössä minä jään yksin. Jään yksin elämään, jota ei ole, elämään, jota en osaa kannatella; elämään jota en ole osannut muovailla omannäköisekseni, en koskaan. Elämään, joka tuntuu vain tyhjyydeltä, joka odottaa täyttäjää. Yksinäni tunnen itseni voimattomaksi täyttämään sitä millään, ja jokainen takaisku on työntö pohjalle. Jokainen lähtö on kuolema.

Siltä se tuntuu, vaikkei se ole totta, tiedän minä senkin kuinka toisten seura estää vaipumasta omiin ajatuksiin, joita kuitenkin aivan ehdottomasti tarvitsen.

Odotus

2008-12-20T13:41:00.001+02:00

Minä odotan, ja joskus hän tulee.

Odotan, sitä ei voi kieltää, vaikka yritän, koska tuntuu etten saisi. En saisi, koska minua ei odoteta yhtä paljon. Kyllä minunkin tapaamistani odotetaan, mutta tuntuu, ettei yhtä intensiivisesti, ei yhtä suurin odotuksin, ei yhtä latautuneesti, ei yhtä paljon.

Olen uskollinen koira joka odottaa isäntäänsä (eh, en toki sano enkä millään lailla miellä poikaystävääni isännäksi). Koira joka pärjää hetken omillaan, jonkin aikaa hyvinkin, mutta alkaa sitten kaivata, ja odottaa. Odotan, ja yritän täyttää päiväni ja pääni muulla, touhuta, että aika kuluisi. Sillä, jota odotan, on paljon tekemistä. Hän ei edes ehdi odottaa niin kuin minä ehdin. Minä olen järjestänyt elämäni väljäksi, jotta minulla on aikaa kaikille tunteille. Minä ahdistun jos minulla ei ole miettimisaikaa.

Pahinta ei ole odottaminen; pahinta on tunne siitä, että odottaminen on kiellettyä. Että odottamalla luon toiselle paineita, ja mielestäni paineet ovat lähtökohtaisesti pahaksi ihmissuhteille. Tuntuu, että minun odotukseni vain pienentää suhteen onnistumismahdollisuuksia. Aivan kuin tietäisin, että suhteen mahdollisesti päättyessä voisin todeta: taas mun moka, mä odotin liikaa, en osannut olla riittävän itsenäinen, en koskaan osaa.

Mutta kuka sanoo, kuinka paljon saa odottaa? Minulla on kädessäni järki; en minä keskitä kaikkea energiaani odottamiseen tai liiottele esimerkiksi siivoamalla joka paikkaa tiptopkuntoon ja valmistamalla gurmeeaterioita kiharapäälle ja hänen koiralleen. Enkä minä jää odotukseen, minä yritän tehdä jotakin; kai sekin on jotain.

Kai tiedän jo, että yleismaailmallisesti en odota liikaa, ei sitä voi määritellä, eikä odotukseni ole sairasta. Pelko taitaakin kohdistua siihen, että odotan liikaa tältä suhteelta, odotan sellaista, johon toinen ei voi vastata. Ja silloin, jos tuollainen tilanne on oikein voimakas ja kestävä, on joko jäätävä odottajaksi tai lähdettävä.

En halua kumpaakaan.

Suhde ja pelkoja.

2008-12-09T11:51:00.003+02:00

Etäsuhde on vaikea laji. Tosin aikuisiälläni minulla ei ole ollut oikeastaan yhtäkään ei-etäsuhdetta, eivätkä etäsuhteenikaan ole olleet vakaita tai pitkäkestoisia tai luotettavia. Luottamusta on niin vaikea säilyttää viikkoja tapaamatta. Onhan puhelin, mutta ei siinä näe ilmeitä, eikä siinä voi silittää poskea eikä käpertyä syliin, ei olla pitkään hiljaa eikä tuntea kaikkea sitä sanatonta, mikä vahvistaa tai ainakin ylläpitää luottamusta silloin, kun voi tavata. Ja kun luottamus horjuu, horjuu kaikki: kuka tuo on ja mitä hän tekee minulle ja miksi, onko kaikki tässä, täytyykö taas hyvästellä ei ei ei en halua; enkö minä merkitse mitään, onko väärin tarvita toista näin, kuinka paljon saa kaivata ja entä jos kaipaan yli rajan, pelotanko silloin, taas, ja jään yksin, taas?

Enkä minä halua vaipua. En nyt, en vielä. En halua, että aikaisemmat pelkoni ja menetykseni tulevat tuhoamaan tätä suhdetta. Ja silti tiedän, nyt, että se vyöry odottaa aikaansa, mutta toivon sen tulevan silloin, kun kestän sen paremmin, kun en ole kaikesta niin epävarma että päivään ei mahdu muuta kuin itkua ja pelkoa siitä, että hajoaa kappaleiksi eikä koskaan enää voi saavuttaa sitä mitä oli ennen vyöryvää mustaa. Ja pelkään, että tunteeni voima pelottaa toiset kauas, että kun kiharatukkainen näkee minut suruni syövereissä, viimeistään silloin hän pakenee, kammoaa minun möhkälemäistä olemustani, hulluuttani, tai halveksuu kontrolloimattomuuttani, tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muuta voi tehdä kohdatessaan jotain niin väkevää kuin paeta.

Voinhan päättää nyt, että annan aikaa (etenkin, kun sain puhelimessa eilen myöhään taitettua terän pahimmalta tähän suhteeseen liittyvältä pelolta) surullisille ajatuksille siitä, mistä tämä pelko kumpuaa. Ehkä se helpottaa surua joskus, kun uskallan sitä tuntea. Tai voin nyt muistella erilaisia muotoiluja siitä, että suru en ole minä; valmistautua kestämään tunteen voimistamalla tietoisuutta siitä, että tunne tulee ja menee ja että sen voima johtuu edeltävästä elämästäni, ei suoraan tästä hetkestä. On niin kauan siitä kun olen viimeksi voinut joogata, että noista ajatuksista on vaikea saada kiinni. On yritettävä siihen suuntaan, vaikka usko ei tahtoisi riittää.

Outoja valoja

2008-11-21T23:47:00.000+02:00

Jos nyt tiedänkin, millaista on rakastua niin, että tunteet otetaan huomioon ja niihin vastataan; jos tiedänkin millaista on kun toinen ei pelkää tulla lähelle; jos nyt uskallankin käyttää verbiä seurustella, ja jos minut onkin toivotettu tervetulleeksi lapsuudenkotiin; jos vaikka mitä, niin ei kuitenkaan kaikkea. Olen silti pyörällä päästäni. Ei minulla ole mitään käsitystä siitä, millaista on olla toisen kanssa, vain olla, tasaisesti, olla tyytyväinen siihen mitä on. Mitä se seurustelu oikein on? Mukavaa yhdessäoloa? Ei minulle sellaista ole opetettu. En minä ole tottunut voimaan perushyvin ja lepäämään perusonnessa. Kun jyrkin nousukiito on muuttumassa tasaisemmaksi lennoksi eikä mahasta enää ota, mistä tietäisin haluavani jatkaa? Mistä tiedän, että tämä kannattaa, miten osaisin levätä tässä?

Minun elämäni ei taidakaan muuttua miehen myötä. Jollakin tasolla kai kuitenkin odotin niin. Ainakin siksi, että on niin vaikea kuvitella, että kukaan ymmärtäisi, jaksaisi tai hyväksyisi kummallisia olojani, suurensuurta surua ja selkäytimestä nousevia pelkoja. Niiden vallitessa tunnen itseni vaivalloiseksi, hulluksi, huonoksi, säälittäväksi - nämä metatunteet ovat pienempiä, jos ei ole niin lähellä toista. Nyt tuntuu, kuin olisin vastuussa oloistani itseni lisäksi vielä jollekin toiselle, jolle yritän vielä tuoda itseni edes jotenkin edullisessa valossa. Tuntuu että se valo heittelehtii muutenkin kuin myrskyssä, vaijerin varassa.

Vaikea erottaa luottamusta toisen tunteisiin ja omiin tunteisiin.
Olen vähän hämilläni, mutta ehkä se ei haittaa.

Sairaana

2008-11-14T04:12:00.001+02:00

Minä teen kaiken ihan niin hyvin kuin osaan, eikä kaikki silti mene hyvin. Minä yritän tosi kovasti, ja kun jokin menee pieleen, se on minun syytäni, ilmiselvästi. Tai se on viheliäisen kohtaloni ja väärien tekojeni syytä, ehken ole vastustanut kohtaloani tarpeeksi, en ole ollut riittävän terävä ja siksi, silloin, epätarkkuuteni kostautuu. Enkä voi syyttää kuin itseäni. Ehkä ensimmäinen flunssa oli sattumaa, mutta sen pitkittyminen ja uusiutuminen on kyllä omaa typeryyttä. Miksi en maannut koko viikkoa! Miksi vaihdoin kaupunkia! Miksi kävin kävelyllä vaikka kurkku oli kipeä! Miksi tein väärin kun olisin hyvin voinut valita oikein!

Ja nyt, kun on yö ja herään, ja olo on sairas, haluan itkeä lohduttomasti, sillä mikään ei voi minua pelastaa, olen tehnyt väärin ja seuraukset on tässä. Itsepähän kärsin. Toivoisin, että joku valvoisi untani, rauhoittaisi ja ottaisi tämän syyllisyyden pois. Ei nukahtaisi itse vaan olisi tässä vain minua varten: hymyilisi taas lämpimästi jos heräisin uudestaan, olisi valmis rauhoittelemaan alusta asti uudestaan, väsymättä, lakkaamatta. En tiedä onko se kuitenkin jokin usko itseen vai tapa olla vaatimatta muilta liikaa huomiota, mutta onneksi päästän toiset nukkumaan. Järki luojan kiitos sanoo, että toinen väsynyt ihminen ei voi ottaa minun kipuani pois, eikä se, että vaadin häntä valvomaan, auta mitään. Silloin huomenna olisi yhden sijasta kaksi väsynyttä ihmistä. On oltava muita keinoja.

Niinpä tyydyn itkemään lohduttoman itkuni yksin. Kaikkien itkujen syitä ei tarvitse tuntea niin tarkkaan, eivätkä kaikki itkut ole loppumattomia. Tähän mennessä ei yksikään, ja niistäkin, jotka kestivät pelottavan pitkään, on jo aikaa.

Kello on neljä ja ikkunan alla joku puhuu ja murisee.

Mistä minä sen tiedon löydän, että kuka minä sitten olen ja mitä minä sitten haluan? Olisi helpompaa toimia kuten neuvotaan, olisi yksinkertaisempaa katsella muiden elämiä ja mukautua niihin. Taitaa olla etten taivu siihen enää. En silti tiedä, mistä minä itseni kaivan, ja pitäisikö kuitenkin yrittää enemmän. Oppiminen on niin hidasta, että turhautuminen on helppoa.

Vaikeinta on antaa aikaa. Ja kuinka vaikeaa, toisinaan, on hengittää.

Loman jälkeen

2008-10-26T12:57:00.002+02:00

Joskus on niin peloissaan ettei uskalla käydä nukkumaan. Unihan voi olla ihana, ja mitä sitten? Sitten herää iltapäivään jossa on aivan yksin (miksi aina tuntuu siltä vaikka on vaikka ketä ystäviä?) Minun loputon, lohduton yksinäisyyteni, minä jätetty minä hylätty minä huono minä kamala, aivan liian herkkä ja taitamaton ja haluton tylsä ankea, minä väärässä ajassa ja paikassa, minä muiden elämässä juoksemassa perässä väärillä kengillä eikä otetta saa milloinkaan (ei toisten elämästä tietenkään mutta miten omastaan, miten omastaan kun täällä muut ovat paljon vahvempia itsetietoisempia, kun kaikille tämä maailma tuntuu itsestäänselvältä eikä kysymysmerkiltä ollenkaan).

Kuinka vaikeaa onkaan uskoa, että minusta itsestäni nousevat asiat - omituiset, tavalliset, ihmeelliset, vanhanaikaiset - ovat hyviä. Kunpa oppisin joskus. Ja ettei sydän aina menisi ihan mykkyrälle kun tapaa jonkun toisen, jonkun josta nousevat asiat ovat erilaisia kuin minun asiani.

Tuleeko koskaan sitä päivää, kun todella uskon, että tämä elämä on tarkoitettu elettäväksi, ihan mukavasti elettäväksi, minun elettäväkseni, ihan sillä tavalla kuin minä tunnen parhaaksi? Ehkä sekin on alku, että uskallan esittää tämän kysymyksen eli sanoa: nyt otteeni tuohon ajatukseen on kovin hatara.

Syksy tuli.

2008-09-02T15:09:00.000+02:00

Joskus pidin syksystä.

Siihen liittyi uuden alku, kavereiden tapaaminen, uudet vaatteet, sukkahousut. Neulonnan aloittaminen ja omenapiirakka. Kesän loppuun liittyi haikeus, mutta siitä päästyä olin iloinen syksystä.

Tämä kesä ei koskaan alkanutkaan. Siksi se ei loppunut, enkä ollut haikea. Päätin vain olla enää odottamatta kesää. En alkanut odottaa syksyäkään, koska tämä syksy tarkoittaa minulle työtä. Tämä syksy tuntuu tarkoittavan arjen ja puurtamisen vankilaa vailla aitoa iloa. Tunnen työn (jolla tarkoitan siis sekä gradun edistämistä että palkkatyötä) laskeutuvan päälleni paksuna huopana, ja olen sen alla ainakin jouluun saakka, hellittämättä, eikä välillä saa iloita. Jos iloitsenkin, se on humaltumalla saatu ilo, ja siitä seuraa kahta kauheampi syyllisyys ja paine, koska työ on se todellisuus, joka elämässäni vallitsee. Työ ja velvollisuudet. Pahimmillaan kaikki muukin tekeminen alkaa tuntua velvollisuudelta. Ulkoilu, jooga, ihmisten tapaaminen, siivous, elokuvissa käynti.

Siksi minä pidän kesästä: se on vailla velvollisuuksia. Silloin kaiken voi tehdä vapaammin, eikä tekemisissä ole suorituksen tuntua. En tiedä miksi ero kesästä syksyyn on niin totaalinen. (Syksyllä äiti ei ole kotona, syksyyn on mentävä yksin. Nyt katson opintonsa aloittavia ja huokaan: onneksi en joudu tuohon asemaan. Nuo tilanteet ovat niin täynnä uutta, ja osaan olla vain hädissäni siitä, hyväksytäänkö minua, ja siksi hössötän sosiaalisena ja piilotan jännitykseni, se laukeaa vain kotona ja yksin, ja koko koulun alun aikaa leimaa teeskentelyn tuntu; hirveä tsemppaus ettei jäisi mistään paitsi, että ei tulisi suljetuksi viileimmän porukan ulkopuolelle. Ja kun on aikuinen ja aloittaa opiskelun, on oltava reipas ja mentävä yksin, kyllä minä osaan, katsokaa, minulle kyllä riittää tämä kaikki kiva mitä uudessa koulussa on.)

Miksi minä en osaa elää? Vai enkö minä vain ole pitänyt tarpeeksi lomaa? Vai aiheuttaako ihmissuhde minulle vielä enemmän paineita kaikkeen? Vai tarvitsenko syksyllä ja talvella työn vastapainoksi vain enemmän omaa, hiljaista tilaa ja aikaa? Tai ehkä tarvitsen elämääni muitakin tavoitteita kuin gradun ja taloudellisen pärjäämisen. Usein tunnen itseni niin heikoksi ja kyvyttömäksi että en uskalla toivoa mitään muuta.

Aamuja

2008-08-09T09:20:00.000+03:00

On aamuja, jolloin tummakiharainen mies lepää sängyssäni. Minä istun muutaman metrin päässä ja juon teetä. Joskus syön leipää, jonka päällä on tomaattia, jonka mies minulle leikkasi sillä välin kun minä olin aamupesulla.

Onneksi on myös aamuja, jolloin herään yksin sängystäni. Herään levänneenä, herään rauhallisena; ei tarvitse mitään kenellekään. Sillä tummakiharaisen läsnäolo saa minut myös levottomaksi. Enkä voi kertoa keholleni, milloin sen pitäisi rauhoittua. Täytyy vain odottaa ja antaa sen kertoa viestinsä. En ole tottunut seuraan, läheisyyteen, minuun kohdistuvaan kiinnostukseen. En ainakaan ympärivuorokautiseen.

Pian levänneiden, yksin vietettyjen aamujen jälkeen alan taas kaivata aamuja, jolloin vieressäni on lämmin, tummakiharainen mies.

Vaikka minä en tunne tulevaisuutta, saan olla onnellinen tästä hetkestä, tässä hetkessä.

Onko muka jokin syy miksi en saisi?

Jännä juttu

2008-07-20T09:29:00.001+03:00

Minua jännittää: saattaa tapahtua suuria.
Minuahan jännittää! Onko se nyt mikään ihme?
Jännittäähän minua - onko siinä sitten jotain väärää?

Jännittää. Uni ei tahdo kestää.
Jännittää. Keho sen tietää.
Jännittää. Stressihormonit valmistavat minut koitoksiin pakottamalla keräämään ravintoa.

Miten minä kulutan tämän jännittävän päivän?
Miten minä nukun seuraavan, jännittävän yön?
Kannattaako enää edes tavoitella rentoutumista?

On onni, että olen tekemisissä suorapuheisen ihmisen kanssa.
Se ei ole lainkaan itsestäänselvää.

Kiharapäät, voi pojat

2008-07-06T19:11:00.003+03:00

Jos osaa rakastaa, osaa tuntea myös surua. Ehkä on hyvä pitää se mielessä ja olla ylpeä siitä, että voi tuntea voimakkaasti.

Aikaisemmin enkelinkiharaisen, kultakutrisen pojan seurassa oli naurua, yhtenäisyyttä, kihelmöintiä. Nyt se saa itkemään. Kun on rakastanut eikä enää voi? Kun sydämessä on hänelle erityinen paikka, mutta sille ei oikein ole käsinkosketeltavassa maailmassa mitään järkeväntuntuista ilmenemistapaa? Kun muut voivat nauttia hänen kanssaan olemisesta mutta minä en?

Helpointa olisi huutaa saatanan saatanan saatana mulla on ikävä sua, poika kultaisissa enkelinkiharoissa, mutta jokin suojaus on kai alkanut toimia: haluan hänen menevän pois. Näkeminen tekee liian kipeää. Seurassa on parempi ilman häntä. Mutta hän on olemassa, hän on olemassa enkä minä voi muuta kuin kestää sen, antaa näiden kipujen lävistää itseni aika ajoin. En saa kieltää surua tulemasta, en hävetä isoa tunnettani, se on se mitä minulla on, se on minua, se että rakastan lujasti ja suren sitten myös.

Sitä paitsi tämä taitaa olla ainoa tapa tottua siihen, että enkelinkiharaisen elämä jatkuu, ja minun elämäni jatkuu. Ehkä kipu ei ensi kerralla viillä niin syvältä. Ehkä se laantuu, toiset asiat tulevat tärkeämmiksi. Ja sitä paitsi, ehkä on olemassa myös tummakiharaisia enkeleitä, sellaisia enkelinkiharaisia jotka uskaltavat tulla lähemmäs kuin kultakutri enkelinkiharainen poika milloinkaan uskalsi.

Olen elänyt huonosti

2008-07-02T23:48:00.000+03:00

Olen elänyt huonosti.
Olen elänyt niin kuin elämää ei olisikaan.
Olen pannut kaiken piiloon ja muuttunut harmaaksi
lakannut elämästä ja piirtänyt ääriviivoja kuville, joiden kaltaisiksi halusin tulla.
Olen pelannut pelejä jotka loppuivat jo ajat sitten
voittoon vai häviöön, tasapeliin, yhdentekevää,
päättyneitä pelejä olen yrittänyt jatkaa kun en ole osannut mitään toisia pelejä.

Onhan minulla ollut syyni elää huonosti.
On minulla ollut syyni piiloutua ja piirtää;
näkyvästä elämästä ja aidoista kuvista minä en ole tiennyt.
Ajan kasautuessa painavaksi ja ahtaaksi minä
panin itseni maton alle ihan littanaksi niin
etten varmasti häiritsisi muita, ja häiritsevät ihmiset
minä panin tauluiksi seinille
olemaan
mutta aina tuijottamaan ja näkemään
minä työnsin kaiken pois siitä minkä minä kuvittelin olevan oikeanlaista
minä työnsin kaiken niin kauas etten voinut yhdistää oikeaa ja
sitä mitä kuitenkin on
sitä mistä puusta minä olen veistetty ja millaisiksi oksani ovat kasvaneet.

En voinut yhdistää kuvia, numerot eivät kerta kaikkiaan täsmänneet;
se kuvio jonka halusin elämässäni nähdä ei voinut syntyä niistä numeroista joita sivulla oli,
lukuja väärässä järjestyksessä,
vääriä lukuja väärällä sivulla värit ovat vääriä kuva on väärä ja minä painan sivun kiinni kirjan kiinni
ja kirjan hyllyyn ihan kauas niiden kauniiden kirjojen taakse
niiden jotka hyllyssä kuuluu olla.

Sillä on vaikeaa olla sitä mitä ei kuuluisi
on vaikeaa jos pitää selittää kaikki
vaikeaa olla niin vahva kuin pitää
niin vahva että voi olla suorin selin elämänsä takana
niin vahva jos seinät ovat seisseet liian kaukana.

Nurin-kurin-kurjuus

2008-06-23T19:13:00.001+03:00

ei ole mitään, miksi
ei se ketään kiinnosta
on neljä seinää ja niiden ulkopuolella vesisade
on liikakilot ja finniongelma, pullukkavatsa ja miehen lantio

on vesisade ja hiljaisuus
minä täällä, minä vain
lattialla tavarat purkamatta
eikä ole mitään miksi

elämä liikkuu nyt kahdella tasolla
toinen taso on ihan hyvä
arkinen, iloinenkin
toinen on blaah
blaah blaah blaah
yksin ja sellaisten asioiden keskellä, joita ei voi ratkaista olemalla yksin
ja voimaton ja turhautunut hakeutumaan seuraan
tyytymätön ja väsynyt tyytymättömyyteen

päällimmäisenä aina häpeä

neurooseja neuroosien päälle
tällaisena päivänä se on vain niin

Talo

2008-06-11T19:39:00.000+03:00

En tahdo mennä vanhan miehen taloon. Sen piha on rehevöitynyt: Hurmehappomarja-aita on hujahtanut kolmimetriseksi piikkiryteiköksi, nurmikko kasvaa monikymmensenttistä voikukkaa ja takapihalla kukoistaa juolavehnä. Vanhojen omenapuiden alus on ollut vuosia pelkkä sammalmatto. Kukkapenkkejä on yritetty pitää hengissä istuttamalla niihin kesäkukkia, mutta hoidon puutteessa ne näivettyvät jo pian juhannuksen jälkeen. Ja ruusupuska, näkisittepä sen, kolme karahkaa, joiden kärjistä joka kesä työntyy muutamia sinnikkäitä lehtiä ja tuoksuvia kukkia. Marjapensaat ovat kyllä hoidossa; mehunkeitosta vanha mies pitää kiinni.

Vanhan miehen vanhassa talossa on lukuisia makuuhuoneita. Niiden sängyissä on ollut samat lakanat kuukausia, vuoden. Yöpöydillä samat kirjat ovat kesken vuodesta toiseen. Ne ovat kerta kerralta pölyisempiä, eikä se ole ainoa syy olla tarttumatta niihin. Yöpymisten välillä on nimittäin niin pitkä aika, että samat teokset eivät enää seuraavalla kerralla kiinnosta. Makuuhuoneissa unohtuneet tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne on aikoinaan laskettu. Tavarat eivät siirry; ne korkeintaan lisääntyvät.

Talossa, johon en tahdo mennä, oli kotoisa keittiö. Nyt pöydän toinen pää on täynnä sille laskettuja ja siihen unohdettuja tavaroita. Pölyisiä maustepurkkeja, kuihtuneita yrttejä, hylättyjä pääsiäismunan yllätyskoristeita joltakin menneeltä pääsiäiseltä. Puualustoja, lehtileikkeitä, ruoka- ja kahvitahroja. Hedelmäastiassa on pussissa veteläksi ja vihertäväksi menneitä mandariineja. Leipälaatikossa vähintään yksi homehtunut paahtoleipäpussi, josta on syöty ehkä kolmannes. Jääkaapissa haisevat mädät porkkanat ja viikkojen takaiset ruuantähteet.

Vanhan miehen talossa kaikki muistuttaa lahoamisesta. Kaapeissa on samat turhat asiat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Koko aikana ei ketään ole kiinnostanut siivota niitä. Vanhassa talossa vanha mies lahoaa, ja minä olen elänyt sitä lahoamista jo kymmenen vuotta sitten, ja minä haluaisin vihdoin elää, enkä minä voi elää kun minä käyn vanhan miehen talossa, siellä minä otan lahon itseeni tai pakenen sitä touhuamiseen ja suren sitten jälkikäteen, joka tapauksessa suren, vanha mies ja laho talo, siellä on kaikki se joka estää minua olemasta osa elämää, enkä minä halua mennä siihen taloon, vaikka kieltäytyminen tekee pahaa, vaikka sääli nousee kurkkuun ja silmiin, mutta minä en voi sanoa miten vanhan miehen pitäisi elää, minä en osaa puhua niin vanhan miehen kanssa eikä vanha mies varsinkaan minun kanssani enkä minä halua ottaa vastuuta siitä, että puhutaan ylipäänsä, minä haluaisin että vanha mies hoitaisi itse elämänsä.

Ehkä hän hoitaakin niin kuin riittäväksi näkee, mutta minä en näe sitä riittäväksi, minä haluaisin että kaikki olisi kauniimmin ja paremmin mutta minä en voi tehdä sitä sellaiseksi, minulla on oma elämä elettävänäni, ja siitä minä voin tehdä kauniin, ehkä sitten jaksan käydä myös tapaamassa vanhaa miestä.

Olo

2008-05-25T15:33:00.000+03:00

Olen ollut vähän tyhjä. Odotellut, että se jokin tulisi, joka tekee tuloaan. Sellainen hieman levoton olo, tavallaan mukava ja toiminnallinen, mutta samalla aavisteleva. Jotakin on tulossa, mutta en tiedä mikä ja milloin.

Sitten se tuli. Se tuli kello kahdelta, kun baari sulkeutui ja iloisesti kuhisevat ihmiset jäivät ulkopuolelle miettimään jatkopaikkaa. Kun kaikki kuhisivat, siltä minusta tuntui, ja minä en puhunut kenellekään, koska en tuntenut, että minulla olisi mitään osaa tai arpaa siihen, mitä niissä juhlissa tapahtuu. Minulla vain oli lupa olla mukana. Omituista, miten en tunne, että minä olisin osa juhlia, että olisin mukana tekemässä niistä sellaiset kuin ne ovat, hauskat ja hyvät, vaan että on juhlat, joiden konseptiin minä yritän mahtua, yritän olla niin kuin niissä juhlissa ollaan, eikä sellaista tapaa ole, mutta kun ei ole riittävästi riittävän läheisiä ystäviä, en tiedä miten olen vain minä enkä juhlien ulkojäsen. Vaikka olisi selvästi kutsuttu juhliin, joskus jää sellainen olo, että pohjimmiltaan ei ole itsenään tervetullut, vaan vain osana vierasmassaa, jotta se massa olisi suuri ja vakuuttava ja jotta olisi yksi suu lisää kertomassa kuinka hulppeat juhlat joku on järjestänyt. Koska kun juhlivat ihmiset humaltuvat, eivät he jaksa viihdyttää kaikenlaisia vieraita, vaan saattavat tiivistää omaa pientä yhteisöään, omia yhteisöjä, joista mihinkään minä en kuulu, ja tunnen sen aivan liian vahvasti voidakseni unohtaa sen tai itseni ja olla vaan.

Kello kahdelta minä käännyin kotikadulle ja naama vääntyi jo matkalla, minä menin kotiin ja käpristyin matolle ulvomaan ja nykimään, ja minä sainkin aikaan aikamoisen limalammikon, ja hyvän, syvän unen. Kun se pääsee valloilleen, mitä on levottomasti odottanut, ei se lopu hetkessä, vaan se tulee oloksi moneksi päiväksi. Se purskahtaa esiin kun lukee kuolinilmoituksia, tai kun joku osoittaa myötätuntoa, se valtaa kehon kun aurinko menee pilveen tai kun katsoo sopivaa valokuvaa. Se on yksi olo, ja se on tässä, vihdoinkin tässä, eikä se kyllä haittaa yhtään mitään.

Kehykset

2008-05-06T14:58:00.001+03:00

Mitä se sitten on, jos seurustelee? Miten paljon toisesta pitää tykätä, ja mistä sen tietää, tykkääkö oikeasti? Mistä tietää, millaista meillä pitäisi olla? Ja miten voi olla sillä tavalla, että ei mieti millaista pitäisi olla vaan on vaan? Miten vaan ollaan? Miten vaan tykätään? Mitä jos kaikilla muilla onkin enemmän rakkautta kuin meillä, enemmän iloa, enemmän kaikkea? Mitä jos kaikki mitä minä luulen ihmissuhteeksi onkin kärpäsenkakkaa? Miten voi uskoa siihen mitä itsellä on, mistä sen tietää että se riittää? Mitä jos minä elänkin väärin ja ne muut oikein? Mitä jos minä tyydyn liian vähään, jos olenkin ihan väärässä ihan kaikessa? Mitä jos me ei osatakaan tehdä niitä asioita, joita parit tekee? Mitä jos kesken pariskuntamökin minä huomaankin että en ole mitään sitä mitä siellä pitäisi olla? Mitä jos kesken sen, kun muut pitävät normaalisti hauskaa, minä haluankin karata yksiööni itkemään ja surkuttelemaan sitä, että minä en osaa enkä koskaan opikaan? Mitä jos minä en vain pysty?

Kaikessa tässä, minä tiedän, välkehtii se, että olisi tapoja joilla asiat ovat oikein. Että minun pitäisi löytää kaikkiin tilanteisiin sopivat kehykset. En ajattele että kaikkien pitäisi toimia samalla tavalla, mutta että kaikilla on jotkut oikealta tuntuvat kehykset, enkä minä näe niitä enkä siksi tiedä mitä tehdä. Tästä kaikesta kuultaa omia tuntemuksiani enemmän se, että muut hämmästyvät toimiani, tapojani, tunteitani. Kyllä minä itse jo aika nopeasti tiedän, miksi reagoin milläkin tavalla. En vain mitenkään tahdo uskoa, että muut voisivat hyväksyä reaktioni vaikka kertoisin, mikä sen aiheuttaa. Joskus sen selittäminen tuntuu vain hämmentävän ihmisiä entisestään. Kaikki eivät ymmärrä kaikkea.

Ehkä on olemassa inhimillisiä ihmeitä, ihmisiä, jotka ymmärtävät jotakin, jota ei ole kuvitellut kenenkään ymmärtävän. Ihmisiä, jotka hyväksyvät tyynesti kaikki reaktiot, ja minä huomaan sen, hei tuota ei haittaa vaikka minä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Ehkä minä löydän ne kehykset, itsestäni tietysti, sillä ne taitavat olla uniikit, minun sisimmästäni rakennetut. Malttia, malttia, malttia.

Arvoituksen sisällä

2008-05-05T10:21:00.005+03:00

Rationaalisuuden ylistys,
tunteiden kieltäminen
ympäristössä, joka aiheutti kovin paljon kovin hankalia tunteita

ja nyt kun haluaisin antaa tuntea
tunnen niitä kamalia tunteita
vihaa, pelkoa, surua, häpeää, itseinhoa

tunteita jotka eivät tunnukaan hyvältä
onko ajatus sittenkään oikea
tuleeko hyvä olo sittenkään antamalla tuntea

mutta tiedän ettei ole muutakaan tietä
muut tiet olen kävellyt
olen nähnyt ne tiet ja ne ovat päättyneet suohon

minä kävelen tätä tietä
omaa tietäni
ihan loppuun asti

Metsässä ovela kettu sanoi
Älä Odelma yritä ratkaista elämääsi; se on arvoitus
elä se ja ihmettele

ainoa velvollisuuteni

Elämää

2008-04-11T18:05:00.002+02:00

Olen väsynyt jäämään yksin itkemään. Sillä surulla on koti minussa, pääsenkö siitä koskaan eroon? Pääsenkö siitä koskaan kauemmas? Ovatko kaikki elämän käänteet minulle kuin eteen satavia kalliolohkareita? Rakastaako minua kukaan koskaan? Muuttaako se mitään? Ja pystynkö minä vastaanottamaan rakkautta?

Minä heittäydyn suruun kuin antautuva koiranpentu. Minä tunnen sen, minä tiedän miten surraan. Minä en tiedä missä vaiheessa puhdistava suru lakkaa ja ahdistava alkaa, ja jossakin vaiheessa pelkään sen aina muuttuvan jälkimmäiseksi.

Jos kaikki ihastukset johtavat tähän, olisiko parasta vain vältellä koko ihastumista? Pitäisikö päättää: en anna rakkaudelle mahdollisuutta. En tiedä kuinka paljon nämä pään seinään lyömiset minua kehittävät, enkä tiedä, onko surun hälventäminen uuden rakkauden mahdollisuudella hyvä ratkaisu. Se on hyvä ratkaisu edellisen ihastuksen unohtamiseen, mutta auttaako se minua rakastamaan itseäni tai etsimään elämälleni suuntaa? Toisaalta tuntuu, että olen kyllä noussut yksin huterille jaloilleni jo monta kertaa, eikä se ole johtanut sen parempiin tuloksiin. Voi kyllä olla, että jalkani ovat viime aikoina vahvistuneet. Vaikka nyt ei tunnu siltä. Tai voihan olla, että yksinololla saavuttaisin vain eristynyttä turvallisuudentunnetta, joka katoaa taas kun kohtaan jonkun. Tai voihan olla että on turha pelätä laukausta sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa...

Voi olla, että minun on vain pakko oppia elämään elämääni.
Tuntuu raskaalta.

Suru ja pelko

2008-04-05T12:54:00.002+02:00

Taisin olla ihan pieni tyttö vielä, kun aloin hävetä ja piilotella tunteitani. Surua, vihaa, häpeää. Vain iloa ja myötäsukaisuutta halusin näyttää, ja ajoittain kiukkua.

Minua pelottaa, että tunteitani ei hyväksytä. Että tunteeni ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita, että muut eivät kestä niitä vaan hylkäävät minut, katoavat pikku hiljaa, alkavat karttaa ja puhua minusta kuin oudoista puhutaan. Että minä olen tunteideni vuoksi vääränlainen ja siksi ihmisten seura on vain teeskentelyä, he ovat minun kanssani niin kuin asiakkaiden kanssa ollaan kaupassa, pakosta, mutta kun aika täyttyy, he katoavat ansaitusti ja huokaavat helpotuksesta: velvollisuus täytetty. Ja tapaamisten välillä minä olen ilmaa ja hauskuus tapahtuu muiden kanssa; hauskuuden lomassa iloiset toiset laskevat minusta leikkiä tai tuomitsevat minut. No se nyt on sellainen.

Minua pelottaa. Minulla on tunteita, minulla on, ja ne ovat väkeviä. Joskus itkettää tuntikaupalla. Kymmenet nenäliinat täyttyvät räästä ja kyynelistä. Joskus tiedän miksi itkettää, useimmiten en. Minä en voi sille mitään, minulla on tunteita! Mutta minä olen vieraskorea: en minä silloin itke kun muut katsovat, minä en halua vaivata heitä. Ellei syy ole akuutti ja ymmärrettävä, useimmiten sydänsuru. Nimenomaan, minusta tuntuu että tunneilmaukseni ovat toisille vaivaksi. Ja tietenkään he eivät halua olla minun kanssani, jos se on vaivalloista.

Kun olen surullinen, tuntuu että mitään muuta ei olekaan. Surusta jää syyllisyys ja nöyristelevä olo pitkäksi aikaa: minä en ole sellainen kuin nuo luulevat. Minä piilotan sen, minä en puhu siitä koska sitä on vaikea ymmärtää, sitä on vaikea selittää kun se ei ole päällimmäisenä. Ja kun minä olen muiden kanssa, muutun automaattisesti rauhalliseksi, miellyttäväksi. Mutta suru jää, ei suru tule silloin hyväksytyksi.

Ihastus saa surun pulpahtelemaan esiin. Tunnen oloni hyväksytyksi, uskallan itkeä. Mutta jos itkua jatkuu liian pitkään, tulee pelko: olenko sittenkin vain surullinen, kuka tällaisesta välittäisi. Ja jos ihastus soittaa, tulee syyllisyys: Minä en ole sellainen kun olen antanut ymmärtää. Minä olen tuntenut väärin, minä olen ajatellut väärin. Minulla on jotakin mitä en ole kertonut, kuinka ihastus voisi minusta välittää. Ja järki sanoo että ei ole tarve kertoa kaikkea, ei vielä tarvitse, ja pelkään että pelotan jos kerron liian pian enkä tiedä mitä kerron, että minä olen välillä surullinen, mutta se tuntuu niin kamalalta että sitä kamaluutta ei voi kertoa, miksi se tuntuu kamalalta sitä minä yritän selvittää, ja ehkä minä jo tiedän mutta vielä minä en hyväksy, en vaikka haluaisin, enkä minä kai kaikkea voi yksin hyväksyäkään.

Vieläkin pieni tyttö luulee, ettei tunteitaan saa näyttää, sillä silloin on rasite toisille, eikä kukaan halua olla rasittavan tytön kanssa.

Ih-mi-syys

2008-04-01T20:34:00.001+02:00

Kaikkien ihmisten ihmisyys
kaikissa se on, minä voin lähestyä sitä
minussa on ihmisyys, minä voin lähestyä ihmisiä ihmisinä

miksi ne vaikuttavatkin niin epäluotettavilta?
miksi tuntuu, ettei kukaan halua minua
ettei ketään kiinnosta minä
minä minun vuokseni
vain minä hyötynä, hyväksikäyttönä
siksi koska ne tarvitsevat minua
jonkin tehtävän suorittamiseen
jonkin kolon täyttämiseen
jonkin ajan viettämiseen

ja minä pelkään että se on vain väliaikaista
että koko ajan he tietävät että minä olen väline
että he menevät rakkaidensa luo ja nauravat minulle
kun minä olen typerä, kun minä luulen että hyvä on totta

miksi se on mennyt sellaiseksi?
miksi minusta on tullut niin kyyninen?
mitä minulle on tapahtunut?
mihin uskoni on kadonnut?
lapsenusko jo aivan lapsena
liian pienenä lapsena

Äiti

2008-03-20T17:55:00.001+02:00

Äiti vastasi puhelimeen autossa. Oota mä laitan händsfriin. Mitä sulle kuuluu? Minä olen kotimatkalla ja matkalla sieltä ja täältä ja ne ja ne lähettivät terveisiä. Huomenna on sitä, siskosi ja veljesi tätä, isäkin tuota, mummun luona olin, mitäs sinä teet pääsiäisenä? Just joo vai niin, no nyt mä oonkin jo perillä, ei tässä kummempia, kuullaan, hei hei!

Äiti on sellainen. Sillä on paljon asiaa, sen elämässä tapahtuu paljon, se pitää siitä. Äiti on valtavan hauska ja spontaani, hulvaton ja ronski, rohkea ja itsenäinen. Ystävät on kiva esitellä äidille. Se ei ole koskaan pelottavaa tai noloa. Äiti on hauska.

Mutta äiti ei kuuntele. Ei se vain ymmärrä minua. Ei se osaa keskustella sillä tasolla, jolla minä haluaisin keskustella. En tiedä voiko puhelimessa koskaan keskustellakaan niin, mutta ei äiti oikein malta olla paikallaan kasvotusten niin kauan että keskustelu rauhoittuisi ja syvenisi. Se on kummallista: miten äiti voi vain lukea lehteä tai siivota tai nousta ja hörpätä teekupin loppuun ja lähteä silloin, kun minä vasta olisin pääsemässä asiaan?

Välillä se kiukuttaa, välillä sitä vain ihmettelee silmät ymmyrkäisinä. Välillä olen luopunut toivosta, välillä jaksan vielä uskoa että rauhallisia keskusteluhetkiä tulee. Nyt en jaksa välittää: äiti on sellainen. Se ei koskaan muutu siksi äidiksi josta minä haaveilen. Se äiti taitaa olla mahdottomuus.

Tärkeintä on, että minä kuuntelen ja arvostan itse itseäni - sitä arvostusta ei kukaan voi korvata, vaikka muut voivatkin vahvistaa sitä. Minun täytyy etsiä vahvistus muualta, se vain on minun tehtäväni. Kerätä ympärilleni sellaisia ihmisiä, joiden mielestä ajatukseni ja ajattelutapani ovat kiinnostavia. Se on vähän vaikeaa, kun ei toisaalta ole tottunut ystävystymään itse uusiin ihmisiin, ja toisaalta on halunnut pitää vanhoista ihmissuhteista kiinni kynsin hampain. Ne ovat kuitenkin tuttuja, turvallisia.

Voi olla, että yhteyteni itseeni on jo vahvempi ja uskallan kurkistaa uuteen. Ja höp, ei minulla ole aikomustakaan hylätä kaikkea vanhaa. Ehkä vain huonot roolit joihin olen itse liimautunut.

Vihasta

2008-03-15T11:35:00.001+02:00

Olen löytänyt vihani. Se kuplii lihaksissani, erityisesti käsivarsissa, ja saa kehoni tuntumaan vahvalta ja suoralta. Silmäni kapenevat helposti viiruiksi ja sieraimeni laajenevat, leuka tulee vahvasti lähelle kaulaa ja silmistäni välähtää uhma, siltä ainakin tuntuu. Tahdon juosta, tahdon punnertaa, nyrkkeillä, ponnistella, tanssia väkevästi, puristaa tämän energian ulos kehostani.

Olen löytänyt vihan jopa siinä määrin, että ymmärrän väkivaltaa. Ymmärrän vihan välähdyksen, joka saa tarttumaan toiseen ihmiseen, joka saa purkamaan keräytyneen vihan voimakkailla, toistuvilla liikkeillä sitä onnetonta kohtaan, joka sattuu tuon vihan jollakin pienellä eleellään laukaisemaan. Usein kai tuo laukaiseva tekijä ei ole mitenkään suhteutettavissa väkivallan määrään, vaan kun vihan portit aukeavat, niitä ei ole helppo sulkea. Mutta niin on muidenkin tunteiden laita.

Minä ehkä ymmärrän väkivaltaa, mutta se ei tietenkään tarkoita että oikeuttaisin sen. Näen sen (nimenomaan ne yllättävät tapahtumat, joissa joku lempeänä tunnettu vain kuulee naksauksen päässään ja alkaa lyödä) purkautumattomana vihana, hyväksymättöminä kiukuntunteina, jotka eivät ole tulleet nähdyiksi tarpeeksi varhain. Eikä ihmiseen mahdu mitään tunteita rajattomasti; tunteet on tarkoitettu ilmaistaviksi! Siksi on niin tekopyhää väittää kaikkia väkivaltaa tehneitä pahoiksi. Itse asiassa, luulen, että heissä pelottaa paitsi se, mitä "he" voivat "meille" tehdä, myös se, millaisia tunteita meissä itsessämme piilee.

Olen löytänyt vihani ja tunnen itseni terveemmäksi. Surun jo osaan, nyt olen tutustunut vihaani, rakkaus, se on vaikea mutta saavutettavissa. Haluan löytää vielä ilon, kontrolloimattoman, vapaan ilon. Luulen että se on mahdollista löytää vasta vihan jälkeen, koska räiskähtelevä ilo voi olla äänekästä, epähienoa, tilaavievää - ja nuo piirteet on myös vihassa. Niin kauan kuin pelkään vihaani, pelkään muitakin tunteita. Jos lakkaan pelkäämästä vihaa, voin tuntea muutkin tunteet vapautuneemmin, ja sitä paitsi, luulen että vihan kontrollointi sitoo paljon energiaa joka nyt on vapautumassa, niin selfhelp-opaskieltä kuin se onkin, siltä minusta todella tuntuu.

Nyt on enää löydettävä itsestä ne asiat, joihin haluan energiani kanavoida. Se onkin kiperä kysymys.

Mun eka meemi!

2008-03-02T12:24:00.002+02:00

Meni varmaan puoli vuotta aktiivista blogilukuaikaa ennen kuin hiffasin mistä tuossa omituisessa, silloin tällöin vastaan tulevassa meemi-sanassa on kyse. Ja toiset puoli vuotta kun joku lähetti minulle sellaisen, ja lähettäjänä vieläpä Veloena, blogi jota ensimmäisenä aloin seurata. Jee!

Katsotaanpa.

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe : Joulu ja tarinat
Ystävyys : Ei ihan vielä kotona
Rakkaus : Onnea
Minä itse : Minä luulin, osa 2
Mitä tahansa: Sähkökäyttöisen hevosen selässä

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Haastan säännöistä poiketen kolme bloggaajaa: Hillan, Lupiinin, Sivuaskeleen.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Itseeni olisin löytänyt vaikka mitä. Rakkauteenkin pari vaihtoehtoa. Ystävyys oli vaikein. Siinäpä hyvä kirjoitusaihe. Nyt ei enempää, koska elän aikaa jolloin ajatukset muhivat ja muotoutuvat mieluummin väreinä ja muotoina kuin ymmärrettävinä sanoina.

Kadoksissa

2008-02-20T15:59:00.001+02:00

Olen ollut kateissa monta viikkoa. Olen liiskaantunut tenttikirjojen pinoon, liuennut loskaan, haalennut päivien harmauteen ja jakautunut pieniksi hiekoituskiviksi pitkin kaupungin jalkakäytäviä. Olen yrittänyt koota itseäni pienistä palasista, mutta jäänyt aina tyytymättömäksi tuloksen heikkouteen. Olen yrittänyt maanitella itseäni tutuilla keinoilla, kirjoittamisella, joogaamisella, paikallaanololla, mutta mikään niistä ei tunnu tarpeeksi vetovoimaiselta, jotta tulisin tähän, paikalleni. Kierrän kaikkia kohtaamiani tiloja hermostuneena ja lihakset piukeina. Olen kyllästynyt teenjuontiin, makeiset eivät saa minua innostumaan. En ole kiinnostunut televisiosta enkä elokuvista. Ulkonakäyminen - ehei. Minulla on paha olo, enkä halua enää mitään, mikä saisi sen muuttumaan hetkeksi paremmaksi. Minä tiedän että siihen on keinoja, kyllä minä voin vain reipastua hetkeksi, mutta en usko siihen. Minä en halua tehdä mitään, minkä joku muu väittää tuovan minulle hyvän ja reippaan mielen. Minä haluan kaivautua sinne missä pieni Odelma palelee, ja vähä vähältä taluttaa sen lämpimään. Mutta minä en tiedä mihin päin lähtisin.

Kaupungissa

2008-01-31T17:44:00.000+02:00

Kirjoitin kerran, että haluaisin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa, itseäni jokaisena vuodenaikana. Mutta minä tiedän, että talvella se on vaikeinta. Tai talvella ja talvella - näinä pitkinä talvikuukausina. Tammi- ja helmikuu ovat talviurheilua harrastamattomalle ei-mitään-kuukausia, aikoja jolloin ajan pitää vain kulua. En minä silloin jaksa nauttia, puhua ja iloita. Luonto ympärilläni ei elä, nauti, puhu eikä varsinkaan iloitse - miten ja miksi minäkään? Syksy tuntuu paremmalta, koska se menee joulua kohti, ja näköjään joululla on tärkeä sija minun vuodenkierrossani, vaikkei joulunaika yleensä mitään autuutta ole.

Ristiriita onkin siinä, että minä en elä luonnossa. Minä elän kaupungissa, vieläpä aivan keskustassa, eikä täältä ole helppo päästä luontoon. (Vaikeus on siis henkistä sorttia, ei täältä ole oikeaan metsään kuin ehkä kolme kilometriä.) En minä varmasti erämaassakaan olisi parhaimmillani, mutta haluaisin asua ympäristössä, jossa ulos astuessani näen enemmän puita kuin autoja. En tiedä onko kaipuuni naiivia nostalgiaa, Suomi-kirjoista tai romantiikasta imettyä takaisin luontoon -henkeä, mutta tunnen, että voisin paremmin jos eläisin enemmän luonnon rytmissä. Se tietysti tarkoittaisi ahkeruutta ja työskentelyä kesällä, mutta kesällä työskentelyssä onkin se hyvä puoli, että työn jälkeen jaksaa vielä oleilla ulkona, jutella, eikä astele päämäärätietoisesti kotiin, syömään ja epäsosiaaliseen horteeseen.

Ehkä rakkaudessa on mentävä vielä pidemmälle: ymmärrettävä, että ilo on erilaista eri aikoina. Talvella ilo on tasaisuutta ja kylläisyyttä, rauhallisia kyläilyjä ja pitkiä yöunia. Horteista kynttilöiden katselua ja lueskelua; leipomista. Verkkaista eloa. Ja kesällä, no, kesästä kerron vasta myöhemmin, koska muuten maalaan idyllin enkä kaipaa nyt idyllejä vaan oikean haluni ja oikean oloni.

Minusta tuntuu siltä, että kaupunki ei ole minua varten - ei kesällä eikä talvella. Enemmän kuin jatkuvaa tekemisen ja menemisen mahdollisuutta kaipaan rauhaa, ilmaa, tyytyväisyyden tunnetta siinä missä on. Ja kaupungissa on liikaa kaikkea, jotta voisin keskittyä tärkeimpiin. On lähdettävä. Ei ehkä kauas, mutta lähdettävä on.

Lauantaina

2008-01-12T15:18:00.000+02:00

Kerran Veloena kirjoitti lauantaiolosta, ja minä tiesin tarkalleen. Kirjoitan nyt omastani, koska on lauantai ja sen mukainen olo. En tiedä, mitä tekisin lauantailla. Sanalla on minullekin kulttuurisesti iskostunut merkitys: vapaa, hemmottelua, rentoutumista, mukavaa. Sauna. Mutta oloni ei ole lauantaina yhtään muita päiviä parempi. Se on odotuksentäyteinen päivä ennen sunnuntaita, jolloin saa oikeasti levätä, kun ei mitään virallista voi tehdä. Työtäjumaloivassa kulttuurissamme sunnuntai on mielestäni ainoa päivä, jolloin työntekoa jopa paheksutaan. Mutta lauantai, mikä päivä sellainen on

Kesällä lauantailla ei ole väliä, koska muutenkin on lomaa. Se on hauska, koska maalle tulee myös täti ja ehkä jopa serkut. Jotakin tapahtuu, jotakin meidän perheen ulkopuolista. Mutta talviset lauantait. Äiti tekee töitä. Ehkä käydään konsertissa, vaikka nekin ovat yleensä sunnuntaisin. Sunnuntaina on todennäköisempää että äiti on kotona. Mutta lauantaina äiti lähtee aamulla tekemään töitä, se on varmaa, jos äiti ylipäänsä on kaupungissa. Isän kanssa käydään kaupassa, ja kohokohta on, jos saa manguttua isän ostamaan jotakin herkkuja: pullon limsaa tai pussillisen tuoreita lakuja. Toisaalta kaupassa isää joutuu koko ajan vähän häpeämään. Se tunne tulee vieläkin isän kanssa ostoksilla. Koska olen jo iso tyttö - olen tuntenut itseni niin kauan kuin muistan jo isoksi tytöksi - on häpeäkin häpeällistä, sehän on lapsellista. Häpeän tuplasti. Peitän häpeäni ja olen kuin kaikki olisi ihan okei.

Iltapäivä on isän tekemän lihapadan valmistumisen odotusta. Pois ei voi lähteä, koska kohta joutuisi tulemaan syömään, eikä ruualta voi missään tapauksessa olla pois. Isä suuttuu. Samoin, jos hänen valmistamaansa läskistä lihapataa ei syö. Keitetyt perunat ja porsaan lapa. Siinä minun lauantaini kaikessa juhlavuudessaan. Lisänä maitoa, raejuustoa ja keitetty kananmuna. Vanhemmiten aloin tehdä salaattia ja noukkia lihapadasta vain sipulit ja porkkananpalat. Lapsena nekin olivat kuvottavia. Kellon tikitystä. Päivä hämärtyy, ehkä televisiosta tulee jotakin. Lauantaisin minä en todellakaan kutsunut kotiini ketään, enkä minä yleensä myöskään harrastanut mitään. Saunasta sentään tykkäsin. Se oli sentään jonkinlainen tapahtuma. Murrosiässä lauantaita alettiin viettää vasta illalla. En tiennyt, oliko muiden lauantait mukavia. Ainakin kuvittelin niin. Oli minullakin varmasti mukavia lauantaipäiviä, mutta en muista yhtäkään.

En tiedä oikein vieläkään, mitä tekisin lauantailla. Olen mielelläni töissä, koska lauantai on kuitenkin lyhyt työpäivä ja samalla siihen saa jotakin ryhtiä, jonkinlaisen suunnitelman. Tai sitten menen ostoksille. Sielläkin ahdistun. Ehkä alan aktiivisesti viettää lauantaita jonkun kanssa, teen siitä mukavan vaikka väkisin. Koska pahinta lauantaissa on tyhjyys, yksinolo. Tuntuu, että lauantaina kaikki muut ovat läheistensä ja ystäviensä kanssa. Minä olen ostoksilla ja yritän miettiä tarvitsenko sitä ja tätä asiaa. Tulen kotiin odottamaan hämärää, odottamaan iltaa, odottamaan, että jotakin tapahtuisi. En oikein osaa nauttia hyvästä ruuastakaan lauantaina. Sitä paitsi, eihän herkuttelussa ole iloa yksin, ei ainakaan lauantaina. Päivän kalseus ja olon onttous tulevat lauantaina niin lähelle, ettei niitä voi paeta. On muutettava olosuhteita. Aion tehdä sen: lakata alistumasta lauantaille.

Joulu ja tarinat

2007-12-27T19:44:00.000+02:00

On kulunut monta päivää vieraisilla. Niin, vaikka olenkin yöpynyt kahdessa talossa, jotka ovat tämän kodin jälkeen eniten koteja. Ainoat kodit, joihin minulla on avaimet. Mutta minä en enää asu niissä taloissa. Vaikka se olen minä joka lapsuudenkotiini menee, hyvin nopeasti siellä alkaa asua se tyttö, joka vietti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa. Enkä minä enää ole se tyttö.

Sen tytön ympärillä on muurit, vaikka niitä tuskin näkee, ja lisäksi tyttö kasvattaa piikkistä mutta kaunista ruusuköynnöstä niiden ympärille. Tyttö kasvattaa, koska muurit ei ole hänen itsensä rakentamat eikä hän pidä niistä. Mutta hän ei mahda niille mitään, siihen hän on aivan liian pieni ja heikko. Niinpä tyttö tyytyy ruusujen kasvatukseen, ja hän onkin siinä taitava. Hän on hyvin monissa asioissa taitava. Se näyttää ystävien äitien mielestä hyvältä. Mutta muurien yli ei näe, niiden läpi ei tuule eikä niiden lähellä voi oikein hengittääkään. Muurien ulkopuolella kasvavat kukat kukoistavat, mutta sisäpuolelle jäävät eivät saa valoa, vettä eivätkä ravinteita. Ne pysyvät hengissä, mutta niiden terälehdet ovat haaleat ja lehdet harvat ja kellertävät. Tyttö yrittää keskittyä ulkopuolella kasvaviin, terhakoihin ruusuihin, jotka näyttävät juuri niin kukoistavilta kuin pitää. Välillä hän onnistuukin, ja pysyy reippaana ja iloisena pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin muistaa kituvat ruusut, ja lannistuu. Sitä on niin vaikea selittää, kun muut näkevät vain loistoa.

Minusta tuntuu, että olen ollut lahjapaketti perheen nurkassa. Paketin päällä on kaunis, suuri rusetti, ja minä sen sisällä odotan, ja odotan, että joku tulisi ja nykäisisi oikeasta nauhasta, ja rusetti aukeaisi ja minä pääsisin esiin. Mutta kukaan ei ole tullut, kukaan ei ole nykäissyt riittävän kovasti. Minä olen välillä tempoillut kääreideni sisällä, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä tiukemmaksi rusetti on käynyt. Ja sitä suuremmaksi vastuu sille, joka tulee lähelleni ja jonka näen mahdollisena nauhojen avaajana. Olen kyllä jo ymmärtänyt sen vastuun liian suureksi kenellekään toiselle; toisethan ovat omien solmujensa kimpussa. Niinpä minä avaan itse oman rusettini, mutta kääreiden alta se on vaikeaa ja vie aikaa.

Jälkimmäisen tarinan minä kerroin siskolle joulusaunassa. Ja paljon muutakin, mitä perhe, joulu ja aamuinen joogaharjoitus toivat mieleeni, sellaisia asioita, joita en voinut vain pitää sisälläni. Pelastaessani oman mieleni melkein pilasin siskoni joulun, koska ei ole kivaa kuunnella ikäviä ajatuksia omista vanhemmistaan. En tunne syyllisyyttä, koska sisko vaikutti iloiselta. Emme ehtineet puhua enempää.

Lähes viikon vierailuputki sai minut etäälle itsestäni. Rauhoittuminen on vaikeaa. Syön huvikseni ja saan patistaa itseäni joogaamaan, vaikka keho on jäykkä ja henki ahdas. Huomenna on lähtö taas melkein viikon matkalle. Mietin, kuinka saan säilytettyä mieleni hyvänä, rauhallisena, omanani.

Onnen tapaista

2007-12-20T21:35:00.000+02:00

Minun sisältäni nousee tunne: kaikki on hyvin. Täällä yksinollessani ja vaikka vähän levottomanakin tunnen sen, voitonriemuisena, ettei mikään oikeastaan voi tuhota minua. Se ei tietenkään tarkoita ettei mikään voisi satuttaa minua, mutta tunnen itseni jollakin tasolla vahvemmaksi kuin vuosiin, eläväksi. Tuntuu, että jokin sellainen mitä minussa on ollut, joskus lapsena, ehkä peruskoulussa, on tulossa takaisin. Tämä vuosi on ollut erinomainen vuosi. Haasteita täynnä, mutta voi miten hyvä. Olen alkanut elää. Olen puhjennut kukkaan. Ystävän mukaan on poikia, niitä kouluaikojen huomaamattomia, jotka 24-vuotiaana puhkeavat kukkaan, sammakoista prinsseiksi. Minä voisin olla sellainen tyttö. Eikä 24 oikeastaan ole ollenkaan korkea ikä puhjeta kukkaan. Sitä paitsi kukkaan puhkeaminen on niin vapauttavaa että se kannattaa vielä mummuiässäkin. (Vaikka vähän pelottaa, että se kaikki katoaa kun sen näin julistaa.)

Liekö ajatukseni joogakirjasta vai joogasta yleensä, mutta tunnen joka tapauksessa niin, että minä oikeastaan koko ajan vain harjoittelen. Vähän mietin sitä tavoitettani, yleensähän harjoittelua motivoi jokin päämäärä. Ei se ihan valaistuminenkaan minulla ole... Kai jokin hyvää ja onnellista ja eettistä kohti meneminen. Elämän näkeminen harjoitteluna on minulle ihan uutta, olen elänyt niin tosikkomaisesti, juuri parhaillaan tekemääni asiaan kaiken uskoni valaen. Ja silloin kaikkiin - jopa järjettömän pieniin, kuten vaikka pastamerkin valintaan - liittyy liian helposti liian suuri stressi. Vasta nyt aavistan, mitä tarkoittaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin, tai miten ei se ole niin vakavaa -lausahdus voi olla totta eikä vain asian maton alle lakaisua, välinpitämättömyyttä.

Tulee perhejoulu, johon aioin olla osallistumatta, mutta päätettyäni että voisin olla osallistumatta osallistumisesta tulikin minulle aito vaihtoehto, ja nyt tuntuu, että haluan osallistua siihen. Otan senkin harjoituksena olla ihmisten kanssa, harjoituksena suhtautua vanhempiini ja heidän suhteeseensa, harjoituksena antaa ja saada lahjoja, harjoituksena olla oma itseni... Tuo harjoitus-aspekti tekee tilanteista innostavia, vastakohtana ahdistavuudelle, joka syntyy siitä, että tilanteesta ja itsestään siinä odottaa jotakin tiettyä, kai sitten jonkinlaista täydellisyyttä. Vaikka hyvät hyssykät olenhan jo pitkään tiennyt ettei mitään täydellistä ole olemassa, on vain odotuksia ja erilaisuutta, jotka harvoin kohtaavat. Mutta tunne laahaa aina jonkin matkaa ajatusten perässä (ja tunnejälkien voimakkuudesta ja merkittävyydestä ja myös halukkuudesta irtautua niistä riippuu, kuinka nopeasti ajatukset ja tuntemukset yhdistyvät toimivaksi tahdoksi).

Minä luulin, osa 2

2007-12-10T00:07:00.000+02:00

Minä luulin, että ihmiset ovat täydellisen varmoja. Minä olen luullut, että vain sellaisia asioita saa tehdä, joista on ehdottoman varma. Erityisesti sellaisia asioita, jotka koskevat myös joitakin toisia ihmisiä. Silloin pitäisi alusta saakka tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mistä nauttii ja mistä kärsii, mikä on itselle ja toisille parasta. Muuten voi tapahtua jotakin kamalaa, jota ei mitenkään voi korjata.

Luulin pitkään, että parisuhteiden tulisi olla sellaisia. Luulin, että puoliskoilla on jokin ehdoton varmuus, jonka avulla he tietävät milloin suhde tulee aloittaa, milloin ollaan onnellisia, milloin on sopivaa ja turvallista riidellä ja milloin aika muuttaa yhteen erota mennä naimisiin tehdä lapsi, mitä vain. Luulin että se pitää vain tietää, se pitää tietää heti, siinä ei saa epäröidä, ja ennen kaikkea luulin, että kaikilla muilla vain on sellainen punainen lanka jota he seuraavat. Muiden asiat nimittäin tuntuvat ratkeavan aina niin kuin niiden pitää ratketa, kun taas omat ratkaisuni ovat enemmän tai vähemmän vääriä tai pakon sanelemia.

Sitten minä ymmärsin, että muut ihmiset sietävät epävarmuutta. Heillä vain on jokin ranka, turvaverkko, voima, joka kannattelee heitä epävarmuudessa. He tietävät, että joskus asiat ovat kehnommin kuin muulloin, mutta ajan myötä asiat ratkeavat. Niin, pitkään luulin, että koska minä olen niin perinpohjainen ja rehellinen, minä en voi olla epävarmuudessa koska silloin automaattisesti teen väärin, valehtelen. Ajattelin, että minulta tuo turvaverkko puuttuu, ja siksi minun pitää olla erityisen varovainen ja erityisen tarkka sille, mitä vaistoni sanoo. Ja kun vaistoni epäröi, luulin sen sanovan: "Peräänny! Teet väärin!"

Minä luulin että epävarmuus on heikkoutta, luulin että epävarma ihminen on ainakin epäillyttävä, jos ei suorastaan huono. Ja kun oma epävarmuuteni heijastuu muista, olen ratketa liitoksistani, kadota ajasta ja paikasta ja hukkua pelkooni. Sillä silloin minä en ole se, mitä minä olen yrittänyt olla, silloin minä olen vajavainen, ja se on vaikea hyväksyä, edelleen, vaikka se on selvintä mitä on.

Nyt minä yritän kestää epävarmuutta. Eihän ole varmuutta monistakaan asioista, varsinkaan uusista ja mullistavista. Yritän uskoa, että minä voin vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu. Yritän uskoa, että useimmat asiat voidaan korjata puhumalla. Ja että mikään, mitä tapahtuu, ei oikeastaan ole sellaista, että maailma kaatuisi. Yritän muistaa, että minun on lakattava vaatimasta varmuutta elämisen ehdoksi. Muuten en voi kohdata mitään uutta, muuten en voi elää. On hyväksyttävä, että vaikeita asioita ei voi ratkaista heti, ja on uskallettava kohdata elämä myös epätäydellisenä. On annettava aikaa ja tilaa, annettava mahdollisuus hengittää. Itselle ja muille.

Pyrkimyksiä onneen

2007-12-07T20:20:00.000+02:00

Kahden kuukauden likipitäen seesteisyys katosi kuin seinään. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään, ja sitten vaikka mitä. Tapahtumat kasautuvat, ihmiset kasautuvat, elämä kasautuu. Tapasin pitkästä aikaa M:n. Hän oli ihanampi kuin koskaan, samanlainen ja ihana, kaunis kuin mikä ja ymmärsi täydelleen. Miten paljon sellaisia ihmisiä on olemassa? Ei montaa, minäpä kerron, ei montaa.

Ja sitten en kuitenkaan saa olla hänen kanssaan. Sen sijaan olemme molemmat tahoillamme yksin. Vaikka en tiedä, osaisinko minäkään vielä olla onnellinen. Haluaisin kovasti yrittää. Mutta en tiedä voiko se enää onnistua saman pojan kanssa jos ei aikaisemminkaan. Oikeastaan olen pessimistinen sen suhteen. Mutta se on surullista, koska sellaisia ihmisiä on niin äärimmäisen vähän, joiden seuraan vain humpsahtaa kuin kotiinsa, ja sitä paitsi, rakkaus kuuluu minulle jo. Kunpa en enää ihastuisi niihin, jotka pelkäävät. (Kunpa en enää pelkäisi.)

Olen yrittänyt ajatella sitä, että minä en ole tunteeni tai ihmissuhteeni. Minä olen jotakin syvempää, kohtuullisen muuttumatonta (tai ainakin hitaasti muuttuvaa), jotakin ytimekästä, minä, joka tuntee ne tunteet ja tapaa niitä ihmisiä. Siis, vaikka ihmisiä tulee ja menee, minä en muutu vaan säilyn arvokkaana, yhtä ihanana vaikkei kukaan sitä sanoisi, kaikkena sinä mitä olen niiden ihmisten kanssa jotka olen kohdannut. Ja että itse elämä ei muutu minun tunteideni tai kenenkään muiden tunteiden mukana, vaan jatkuu, soljuu, kulkee eteenpäin, ja sen suuruuden edessä on hyväksyttävä sellaiset asiat, joille ei voi tehdä mitään. Ne ovat hyviä ajatuksia. Sillä minä olen ollut kova takertumaan tunteisiin. Mutta niiden pitää antaa mennä jotta voi tuntea uusia tunteita. Sekä hyvien että pahojen tunteiden.

Ja kyllä minä tiedän millainen onni on ollut tavata M ylipäätään. On vapauttavaa tietää, että on olemassa ihminen, jonka mielestä minä ajattelen aivan oikein, ja jolle minä olen yksi niistä harvalukuisista hyvistä. Jonka ajatukset ja ongelmat ja vitsit ovat sopivia, ja jonka seurassa voi sanoa juuri sen mitä haluaa pelkäämättä lainkaan olevansa kummallinen. Ja sekin on mukavaa, että minä ehkä olen tehnyt hänelle hyvää. Oikeastaan olen varma että olen. Mutta kaikkea ei toinen ihminen voi tehdä toisen puolesta. Esimerkiksi tulla onnelliseksi.

Uneksijan aikakausi

2007-12-03T16:06:00.000+02:00

Minä olen täällä enkä kuitenkaan ole. Ilman kirjoittamista tai piirtämistä, maalaamista, en ole missään, mitään. Minun sisäisyyteni ei tule ulos enkä minä silloin elä enkä hengitä, silloin minä kuljen silmät kiinni suossa kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja hillat sillä suolla ovat haaleita ja kuivuneita. Minä suljen silmäni että minä näkisin selkeämmin. Minä tahtoisin nukkua, jotta uneksisin totuuden. Minä pysähdyn, jotta pääsisin liikkeelle. Minä olen paradoksi, eikä se minua haittaa, muista en tiedä. Ehkä muutkin ovat, mutta pitävät sen kansiensa alla piilossa.

Nyt minä myös janoan tietoa. Pursuan aitoa kiinnostusta, mutta en osaa rauhoittua niin, että ottaisin selvää. En osaa ottaa aikaa, olen nyt järjestänyt toisin. Elämän järjestämistä on opeteltava pitkään ja hartaasti, jokainen suunta kantapään kautta. Enkä minä tarkoita tuntiaikatauluja, vaan sellaista järjestämistä, jossa tyhjää on riittävästi. Ja eri asia on tyhjä aika tämän hetken asioiden sulatteluun ja sitten aika suurten asioiden sulatteluun. Jälkimmäiseen tarvitaan nimittäin päiviä, useita kiireettömiä päiviä, kokonainen aikakausi, jolloin pakkoja ei ole, eikä ihmisiäkään juurikaan. Kun tulee päivä, jolle en ole valmistellut mitään tekemistä, ja alan hätäillä, tiedän, että olen tyhjän tilan tarpeessa.

Miten näistä lähtökohdista voi mennä työelämään? Miten sopeutuu yhteiskuntaan joka liikkuu ja liikkuu ja liikkuu? Miten sen kertoo ymmärrettävästi, että ei jaksa vaan tarvitsee nyt vain tyhjää? Miten pysyy niin vahvana ja varmana, että ei toimi itseään vastaan, vaikka koko maailma toimisi toisin?

On tilanteita

2007-11-26T21:10:00.000+02:00

Usein on vaikeaa olla todella läsnä, rauhassa tässä hetkessä. Olen ilmeisesti niin tottunut tekemään minulta odotettuja asioita - tai itse asiassa niitä, joita olen luullut minulta odotettavan - ja tekemään sitä mitä muutkin, että paikallaan oleminen vain itsensä, ajatustensa ja tämän hetken kanssa on muodostunut hankalaksi. (Oikeastaan luulen että aika suuri osa ihmisistä tuntee jossain määrin niin eikä koskaan ymmärrä tehdä sille mitään.) Se on surullista. En halua enää paeta tätä hetkeä, koska se on ainoa hetki, jossa voin tuntea, antaa ja vastaanottaa, tehdä valintoja, oppia. Menneisyyttä ja tulevaisuutta voin tarkastella vain suhteessa tähän hetkeen.

Luulen päässeeni tuosta toisten ihmisten tahtojen äärimmäisen herkästä kuuntelemisesta ja toisten elämäntapojen matkimisesta. En vain tee asioita, joista en ole kiinnostunut tai jotka aiheuttavat minulle ärsytystä. Ja kun joudun tekemään kompromisseja, elänhän yhteiskunnassa ja yhteisöissä, yritän motivoida tilanteet itselleni mahdollisimman hyvin. Se edellyttää kyllä sitä, että minulla on aikaa varautua noihin pakollisiin tilanteisiin. Mitään spontaaniutta minulta on turha odottaa nyt - en tiedä kannattaako koskaan. Minä vain en pidä yllätyksistä, minä pidän turvallisuudesta.

Alkoholittomuus on auttanut tuossa tilanteisiin menemisessä. Minä sopeudun hitaasti sosiaalisiin tilanteisiin, se on vain hyväksyttävä, mutta minä tahdon kokea ne tilanteet kirkkaina. Jos humallun, turvaton tilanne muuttuu näennäisen turvalliseksi ja kotoisaksi liian nopeasti. Tapahtuu asioita, tapahtuu ihmisiä, tapahtuu liikaa, jotta se voisi olla ollenkaan totta. On liikaa ihmisiä ja liian nopeita tilanteen vaihtoja, liikaa aivojen hämärää ja toisaalta maailman räikeyttä, liikaa tullakseen tutuksi, ja jos ei se kaikki tule tutuksi, ei minulle jää mitään muistoja. Ja muistot ovat tärkeitä: en oikein tiedä miksi hankkia kokemuksia ilman tunnejälkiä.

Toisten seuraamisen lakkaaminen ei tarkoita kuitenkaan ihan samaa kuin oman elämän löytäminen. Se on ehdoton edellytys sille, mutta siinä välissä on vähän tyhjää tilaa, jonka täyttymistä ei voi odottaa, koska sen täytyy antaa täyttyä omalla painollaan, omassa tahdissa, minusta itsestäni. Niin kuin useimpien ihmisten elämät ovat alusta saakka täyttyneet. Siinä tyhjässä tilassa täytyy opetella rauhassa oloa ja itsensä katsomista. Nyt minä jo uskallan, mutta en aina muista. Kiihtyvään rytmiin on niin helppo mennä mukaan: tottumuksesta, muiden perässä. Mutta odotan kovasti, millaisia toiveita ja intohimoja minusta nousee.

Ehkä joskus tunnen taas turvaa niin, että on mukava humaltua, mukava tavata ihmisiä, niin ettei ihmisjoukot pelota, ja ettei tarvitse yhtään olla sellainen kuin ei ole, sellainen josta kotiin palattua joutuu pitkään palautumaan omaksi itsekseen. Oikeastaan uskon että tunnen vielä niin. Muuten en osaisi kirjoittaa siitä.

Läsnä

2007-11-11T17:57:00.000+02:00

Sanotaan, että ne ihmiset kiinnittyvät paikkoihin, jotka eivät osaa kiinnittyä ihmisiin. Pelästyin. Osui ja upposi. Niin paljon kun olen omasta kodistani puhunut: omasta rauhasta, omista ihmisistä, omista tavaroista, omasta tunnelmasta. Se kaikki on tärkeää ja se kaikki on ollut välttämätöntä, mutta nyt huomaan, että se riittää vain alkuun, ei pidemmälle. Koti on oltava, mutta on oltava myös ihmisiä. On kai uskottava, että siinä suhteessa olen kuin muutkin: sosiaalinen eläin. Ettei eristäytyminen tee minullekaan hyvää, että minäkin tarvitsen rakastavaa, hyväksyvää läsnäoloa. Ja paitsi tarvitsen, olen myös kykenevä siihen. Että olen menossa sitä kohti!

On nimittäin poikkeuksellista, että teen koulutöitä ja haluaisin jonkun olevan samassa huoneessa kanssani, tai ehkä se on jo liikaa, mutta samassa asunnossa. Haluaisin vain seuraa, läsnäoloa. Se tuntuu mukavalta. Viime viikkoina olen ollut onneton, ja olen miettinyt ja purkanut sen syitä. Toivon, että tämä läsnäolon kaipuu ei ole "vain" syklinen kontrasti menneelle pahalle ololleni, joka toistuu taas ja taas, vaan että olen oikeasti oppinut jotakin, tullut lähemmäksi itseäni ja muita ja maailmaa.

Sillä sen tiedän, että tänään olen osa maailmaa. Ja kyllä, joogalla on osuutensa asiaan.

Marraskuu, niinpä niin

2007-11-07T23:10:00.000+02:00

Marraskuu vain tuntuu vaikeammalta. Mustemmalta, merkityksettömämmältä, lohduttomammalta. Kesän lämpö ei enää tunnu, mutta mieleni ihmettelee, minne kaikki kesäinen keveys katosi. Eikä vielä ole oikein aika odottaa jouluakaan, enkä oikein tiedä, mitä siltä odotankaan. Onko siinäkään keveyttä? Keveyttä tuntuu olevan vain kesässä, alkaen toukokuusta ja päättyen syyskuuhun.

Täytynee oppia keventämään muita vuodenaikoja, tai sitten rakastamaan myös talven raskautta. Tai ehkä se tekeekin kesästä niin keveän. Haluaisin kuitenkin oppia rakastamaan jokaista vuodenaikaa (tai itseäni jokaisena vuodenaikana, voiko niitä erottaa). Olemaan tyyni ja hyväksyvä kaikista kuukausista sellaisena kuin ne ovat. Ehkä jooga auttaa, tässäkin. Sen täytyy auttaa. On kylläkin onni, että tänään satoi lunta. Valkea maisema on lohdullinen ja kaunis.

Joulukortit

2007-10-31T12:23:00.000+02:00

Olen viimeisinä vuosina laistanut joulukorttien lähettämisen tyystin. En ole jaksanut, ei ole kiinnostanut. Olen antanut lahjat parhaille, läheisimmille, tärkeimmille, ja myös joillekin pakollisille. Ja korttien tekeminen ja kirjoittaminen on tuntunut väkinäiseltä - toisin kuin joskus kouluaikoina, kun kirjoittelin pitkään ennen joulua listoja kortinsaajista ja lahjansaajista. Enkä tehnyt sitä pakolla vaan ilolla.

Nyt hyväsydämisyys on palaamassa: haluan, että minulle tärkeät ihmiset saavat minulta osoituksen siitä, että ajattelen heitä, pidän heistä, että he ovat minulle tärkeitä. Ja jos en muulloin sitä muista tai osaa osoittaa, teen sen jouluna, koska joulu on rakkauden juhla, olkoonkin että nykyisin olen sitä mieltä, että ne rakkaat saa valita. (Mutta valinnan pitää olla harkittu, ei äkkipikainen ja perusteeton.) Niille rakkaille minä lähetän joulukortit, joihin kirjoitan kaiken kauniin, mitä niistä ihmisistä ajattelen ja mitä hyvää heille haluan.

On hieman kummallista, että tämä ajatus tulvi sydämeeni nyt, kun viime viikolla päätin etten mene kotiin jouluksi, että olen aikuinen ja vietän oman jouluni jos niin tahdon. Ehkä on niin (tämä taitaa olla Sinkkuelämää-filosofiaa), että tapoja, päätöksiä, sääntöjä on tehtävä, jotta tietäisi miten elää, mutta ne on pyörrettävä kun huomaa, että haluaakin elää toisella tavalla. Katsotaan.

Kaikesta tästä kuuluu kiitos myös Veloenalle, joka puhui joulukorttirimssuista ja sanoi niin hirveän viisaasti teoista, niiden tuloksista ja tuloksettomuudesta sekä vaikutuksista itseen ja muihin.

Suuressa kaupungissa

2007-10-28T20:39:00.000+02:00

Vietin viikonlopun suuressa kaupungissa, ja se suuri kaupunki näyttäytyi hyvänä, kerta kaikkiaan hyvänä ehkä parempana kuin koskaan ennen. Ei jännitystä, ei stressiä, ei alati painavaa huonommuuden tunnetta eikä velvollisuustapaamisten painetta. Päätin vain olla tapaamatta sellaisia ihmisiä, joiden tapaaminen on nyt liian jännittävää ja kuormittavaa, joiden tapaaminen aiheuttaa stressiä ennen ja jälkeen, eikä itse tapaamisesta jää mieleen oikein muuta kuin että se on ohi ja että saa kertoa taas toisille suorittaneensa tapaamisen sen ja sen kanssa. Muodollisesti hyvää, mutta ei sydämen hyvää. Jätin sellaiset tapaamiset ja tapasin niitä joita sydämestäni halusin tavata ja haluan taas tavata, ja kävin juhlissa joihin olin tervetullut ja tapasin ihmisiä joille olin tasavertainen ihminen, ja tärkeä ihminen.

Ja nyt kun viikonloppuinen monien ihmisten tapaaminen ja monissa paikoissa käyminen on ohi, olen kotona, olen rauhassa, olen yksin, olen täällä enkä ikävöi toisiin paikkoihin, mutta ikävöin jokaista tapaamaani ihmistä, olen täällä enkä tiedä mitä tehdä, ja ikävöin heidän kaikkien seuraansa ja olen surullinen etten ole nyt kenenkään lähellä. Olen väsynyt ja hiljainen toisaalta yksinolosta, toisaalta hiljainen siitä kaikesta seurallisuudesta. Mutta, ilmeisesti, sanon tämän toiveikkaasti, olen matkalla ihmisiä päin.

Erakkoudesta ja yhteisöistä

2007-10-24T17:33:00.000+02:00

Tuntuu, että olen kaikkien yhteisöjen ulkopuolella. Ainakin kaikkien sellaisten, joissa olisi trendikästä olla, joissa kannattaisi olla, joissa oleminen olisi hyödyllistä, joissa olemisesta olisi etua. Minusta on aina tuntunut siltä, että suurimpaan osaan yhteisöistä juuri minulla ei ole mitään asiaa. Minun juttuni eivät ole juuri niitä yhteisöjä kiinnostavia, jokainen yhteisö on aina tarkoitettu joillekin muille, ei minulle. Jos olenkin niiden jäsenenä, olen ulkojäsen, olen kynnyksellä, olen koko ajan menossa ulos tai takki päällä tarkkailemassa mitä muut tekevät tai sanovat. Tai jos erehdyn keskiöön, tunnen siitä syyllisyyttä, noloutta: mitä minä nyt sinne menin tunkemaan? Mitä minä siellä oikein esitin? En tunne voivani omana itsenäni olla yhteisössä tasavertaisena.

Saatan tulla yhteisön jäseneksi, jos on joku, jonka näen vielä vähemmän yhteisön jäseneksi kuin itseni. Tai saatan tulla jäseneksi, jos teen jotakin merkittävää, hyödyllistä yhteisön eteen. Mutta olen aina tuntenut, että minun itseni, oman persoonani takia yhteisön jäsenyys ei minulle aukene. Nykyisten ystävieni yhteisöön kuulun mielestäni enemmän yksittäisten ystävyyssuhteiden vuoksi. Yksi poikkeus on: tunnen, että kouluaikojen vahvaan tyttöyhteisöön kuulun, mutta sen perusta onkin hyvin kaukana. Ja se mitä olin silloin ei ole kovinkaan sama kuin mitä olen nyt. Ja se muuttuu vielä lisää. Mutta on iloista, että minut silloin kaapattiin mukaan sellaiseen sakkiin.

Äitikään ei ole kokenut yhteisöön kuulumista. Äidin mukaan ihminen on pikemminkin erakko, ei laumaeläin. Tieto helpotti minua kerran - sehän antaa kyllä oikeuden elää myös erakkona, jos niin haluaa - mutta myöhemmin olen kuitenkin tullut siihen uskoon, että ei ihmisen ole hyvä yksin. Yksinäisyys on aina pakon sanelema vaihtoehto: jos yksinäisyys onkin itse valittua, sen aiheuttaa oman itsen epäselvät rajat tai tunne omasta vajavaisuudestaan, jota ei kerta kaikkiaan voi muille näyttää. Silloin muiden läsnäolo ja läheisyys on hermostuttavaa, ja yksinäisyys tietysti tasapainottaa olon. Mutta luulen, että syvällä ihmisessä kaipuu tois(t)en luo ei koskaan katoa, vaikka sen voikin piilottaa taitavasti.

Minä luulin

2007-10-16T20:04:00.000+02:00

Minulle ei kukaan kertonut, että maailma on näin epätäydellinen paikka. Minä luulin, että kaikkien on oltava jokseenkin täydellisiä. Aika pitkään luulin, että on suuri täydellisten joukko, ja sitten pieni epäonnistuneiden joukko. Onni on täydellisiä varten, ja epäonnistuneet ansaitsevat onnettomuutensa, eikä heitä täydellinen onni kohtaa milloinkaan. Minä luulin, kun ei minulle muuta kerrottu. Ja sitten huomasin olevani epäonnistuneiden joukossa, ja miten hyväksyä ensinnäkin se, ja vähän myöhemmin sitten se, ettei kukaan olekaan täydellinen; ja toisaalta kuitenkin huomata ympärillään niin paljon onnellisempia ihmisiä, ovatko he kuitenkin sitä täydellisten joukkoa, johon ilmeisesti minun koko perheeni ei kuulu, vaikka luulin että no isä ja äiti nyt ainakin, he taisivat huijata minua, ja hyvin hataralla pohjalla on edelleen se tieto, että onni kuuluu kaikille, millä ihmeen perusteella minulle, minussa on paljon vikoja, tai ainakin se, että masennun, ja kaikki fyysiset vikani, ja minun besserwissertyylini, ja mitä vielä. Millä ihmeen perusteella onni kuuluu minulle, kun ei näyttäisi vanhemmillenikaan kuuluvan vaikka heidänhän piti olla niitä liki täydellisiä, ja jos joku muu sitten onkin täydellinen, miten hän voisi huolia minut ja ymmärtää minun epätäydellisyyttäni, sillä itsepintaisesti haluan edelleen täydellisen miehen, mutta samalla unohdan että täydellisyys on tässäkin kohtaa suhteellista, että joku voi olla täydellinen minulle, mutta objektiivisesti täydellistä ei ole, sen vanhempani unohtivat kertoa, sekä tietysti sen, että heidän katseensa ei ole objektiivinen. Meillä puhutaan totuuksilla, ei mielipiteillä.

Minä en ole koskaan ymmärtänyt, että täydellinen ja hyvä, hyväksytty eivät tarkoita samaa. Edellinen kuulostaa jotenkin jälkimmäisen parannetulta versiolta, kasista kymppiin, ja hei, kaseja saa kuka vaan, mutta meidän lapset kymppejä, ainakin minä, kymppejä, fiksu tyttö. Aina voi yltää kymppiin, ja siihen minä olen pyrkinyt, olemaan niin hyvä ettei ole parempaa, ettei kenelläkään ole naputtamista, ettei isä tölväise mitään, ettei Samuli ole taas parempi, ettei kukaan olisi parempi kuin minä, silloin olisin niin hyvä ettei minun kenenkään edessä tarvitsisi hävetä, nöyristellä. Voi vanhemmat, taisitte unohtaa ohjata minua elämässä, miten paljon enemmän olisin tarvinnut rakkautta, lempeyttä, hyväksyntää, huolenpitoa.

Kodeista

2007-10-15T18:49:00.000+02:00

Kotiinpaluu on ihanaa. Kotiin, joka tarkoittaa 26 neliömetrin yksiötä keskellä Jyväskylää, minun kroonisesti viemäriltä haiskahtavaa koppiani, jonka lattiaa peittää muovimatto ja seiniä halvin mahdollinen, kohokuvioinen, hailu tapetti; jonka kylppäri on niin pieni että suihkussa voisi käydä pytyllä istuen, lastenkoon pytyllä, ja kädet on pestävä lavuaarissa jossa yhdenkään maajussin kouria ei mahtuisi kääntelemään ja jonka keittiöseinän kaapit ovat eri sarjaa kuin allaskaapit, täysin väärän kokoiset ja väärällä kohdalla. Minun klohmuinen mutta kodikas kotini, asumalla kotoiseksi tehty. Oleilemalla.

Kotiinpaluu on väsyttävää. Paluu entisestä kodista, joka tarkoittaa kolmikerroksista omakotitaloa keskellä pirkanmaalaista 50-luvun omakotitaloaluetta, kroonisesti pahalta haisevaa, lahoavaa linnaa, jonka nurkkiin on kasautunut kymmenien vuosien vaate- ja muuttoröykkiöt, jonka hyllyt natisevat pölyisistä kirjoista ja jonka kokolattiamattojen erimuotoiset läikät kertovat hurjien juhlien jälkeisestä välinpitämättömyydestä; jonka tapetit ovat vanhoja, nuhruuntuneita, taulunreikiä täynnä ja tummenemia ja vielä väärään paikkaan jääneitä tauluja. Entinen koti, jonka huoneissa elävät edelliset elämänvaiheet roinana ja huolehtimattomuutena, pinttyneenä pölyn hajuna, jossa elää jokin olemisen oikeutus, mutta ei elämisen mahdollisuus. Koti, jossa on kuljettava silmät sidottuina, jottei näe kaiken ilon ja kiinnostuksen hiipumisen merkkejä jokaisen oven takana; koti, joka työntää pölyn keuhkojen sisään ja silmiin ja sydämeen, jos sinne jää liian pitkäksi aikaa, jonne ei halua viedä ketään rakasta, ei vain halua, ja vierasta vielä vähemmän.

Nyt on uusi koti, ja selitys sille, miksi uusi koti on niin tärkeä: se on koti, se näyttää kodilta ja tuntuu siltä, ja sinne tulevat vain sellaiset ihmiset, jotka kutsutaan, ja sellaiset tavarat ja sellaiset ruuat, jotka kutsutaan. Ja siellä voi olla, olla nauttien päiviä, ja jos sitten onkin pakko poistua, ei se johdu kodista, ei tästä tilasta jossa viihdyn vaan jostakin muusta.

Kotia ei tietenkään tee vain sijainti, tila, huonekalut, tavarat musiikki ruoka tuoksut, vaan ihmiset.

Niitä täällä ei ole. Minä vain. Mutta se ei ole nyt huono, ei nyt, nyt se on hyvä. Mutta siksi tähän ei voi tyytyä.

Sähkökäyttöisen hevosen selässä

2007-10-08T18:54:00.000+02:00

Viikonloppuna istun junassa joka laukkaa kuin hevonen.

Ymmärrän: on uneksittava voidakseen tulla todellisuuteen.

Koti, jossa kukaan ei odota, mutta jossa on rauhan avaimet, on parempi kuin koti, jossa väärät ihmiset odottavat väärällä tavalla.

Mutta uneksumista en halua julistaa. Se on salaisuus, joka pitää itse löytää sisältään. Se on salaisuus, josta jotkut kirjoittavat kirjainten välissä ja kaupunkien välissä ja ilmeiden välissä.

Juna laukkaa, ja osa koivuista on enää rankoja, mutta kelta on silti siellä, maisemassa kerroksittain. Ja vihreä on sameaa, jo harmaan täplittämää.

Ja perillä, pimeän laskeuduttua, voi luulla että lumi on jo satanut rauhansa maahan.

Itkut

2007-10-01T21:38:00.000+02:00

Itkun jälkeen olo on raukea. Syynä saattaa olla myös kävelylenkki, pitkä venyttely ja rauhallinen, tavallinen ilta yksin kotona. Viikon verran piinannut sitkeä hartiasärkykin tuntuu helpottaneen perusteellisen lämmittelyn ja venyttelyn jälkeen. Eniten kuitenkin uskon siihen, että nämä kaikki yhdessä tekevät raukeaksi: fyysiset ja henkiset jumiutumat avautuvat vuorotellen ja auttavat toisiaan aukeamaan lisää.

On lohduttomia pelon itkuja, epätietoisuudesta seuraavan turvattomuuden ja hädän itkuja, jotka tekevät olon sumuiseksi ja turtuneeksi. Niillä itkuilla ei ole tapana loppua, vaan niiden hätäännyttävä tunnelma jatkuu joskus yön yli, ja vielä seuraavaankin iltaan. Ja sitten on surun itkuja, kauniiden muistojen ja rakkauksien menetyksien itkuja, itkuja, jotka pikemminkin lohduttavat päästessään purkautumaan. Ne itkut väsyttävät, ja tekevät - kuten tänään - raukeaksi, ja saavat näkemään selkeämmin.

Molemmat itkut on itkettävä. Luulen, ja varsinkin toivon, että ensimmäiset ovat vähenemään päin. Toiset ovat oikeastaan ihan sympaattisia. Minä en nimittäin mitenkään vastusta itkemistä, en omaani enkä muiden. Paitsi että poskiontelot tuppaavat menemään tukkoon ja siitä seuraa särkyä.

Viha odottaa hedelmiään

2007-09-28T10:25:00.000+02:00

Muutaman välilläkuumeisen, väsyneen ja särkyisen päivän jälkeen luulen tämän olevan hyvä päivä. Päivän täytyy olla vähintään kohtalainen, jos sen onnistuu aloittamaan aurinkotervehdyksillä!

Syksy tekee minut onnelliseksi. Tunnen olevani turvassa oransseissa lehdissä. Vesisade ei haittaa kun se ei ole joka-aamuista, sillä pyöräily sateessa luennolle on inhottavaa. Varsinkin kun siinä vaiheessa on aina kiire, niin olen aamujeni ajan tottunut käyttämään. Vaikka harvemmin olen tosi myöhässä, useimmiten viime tingassa.

Sen sijaan vanhempieni ajattelu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin pysytellä hyvän aikaa etäällä heistä. On helpompaa olla etäällä silloin kun ajattelen heistä kurjuuksia, ja se on minulle välttämätöntä nyt, mutta vaikeampaa on sitten kun he soittavat, vaikeaa on olla normaali tai vastata heidän normaaliuteensa loukkaamatta, sillä luulen heidän kuitenkin soittavan minulle hyvissä aikeissa. Vaikeaa vastata loukkaamatta, noudattaen hyvän sosiaalisen kanssakäymisen periaatteita.

Luulen, että olen oikeilla jäljillä: nyt on oltava etäällä, nyt on pohdittava, nyt on vihattava, loitonnuttava. Sitten on ehkä unohduksen aika, ja suhtauduttava heihin vaikkapa niin kuin aikuisiin tuttaviin: annettava heidän olla sellaisia kuin he ovat ja olla ottamatta heidän kamalia ominaisuuksiaan itseensä. Pitäydyttävä sillä hyvän sosiaalisen kanssakäymisen tasolla. Sillä luulen, että nämä vyyhdet ovat sellaisia, joita ei riita, keskustelu tai muutamat selvitä. Varsinkaan meidän perheen kommunikaatiovalmiuksilla.

Tänään haluan sanoa: minä vihaan heitä.

Step by step

2007-09-16T21:57:00.000+02:00

Tämä päivä oli hyvä päivä. Lievästä darrasta ja sitä suuremmasta väsymyksestä huolimatta olo oli helpottunut, rento, puhelias ja kevyt. (Eilispäivän vastakohta. Ilta oli kyllä hauska.) On kummaa, miten minua ei enää lannista sunnuntait - pikemminkin päinvastoin, arki on miellyttävää! Arjessa osaan olla, tiedän millaista se on. Juhlat on konstikkaampi juttu. Olen lisäksi tehnyt arjestaitselleni suhteellisen paineetonta. Sunnuntai-ilta tarkoittaa minulle siis nykyisin miellyttävää liukua omaan elämään, mikä on suloista sitä jo oletukseksi muuttunutta sunnuntaiahdistusta vasten. Oikeastaan teen melko samanlaisia juttuja kuin muinakin arki-iltoinani: lueskelen blogeja tai kirjoja, kirjoittelen, kuuntelen musiikkia, iltapalastelen. Elen.

Sehän tarkoittaa, että olen alkanut viihtyä omassa elämässäni! Huraa!

Ehkä jokin sisäinen muutos on siis jo tapahtunut, vaikka eilisessä ahdistelussani en todellakaan tuntenut niin. Mutta ehkä se menee niin kuin sanotaan: yksi askel taakse, kaksi askelta eteen. Viihtyminen valtaa elämääni pikkuhiljaa, ja ensimmäinen alue on varmaan sitten arki. Tai no, kesällä oli jo loma, jossa viihdyin. Ja sitä ennen kesätyö, joka oli tavallaan arki, mutta ei kuitenkaan aivan oman elämäni arki. Askel askeleelta, ja se on hyvä.

Sydäntä mykkyrästä

2007-09-12T14:54:00.000+02:00

Tästä tulee tapa. Kirjoittaa itsensä olemassaolevaksi. Kun muuten joskus katoaa. Joskus katoaa, joskus herää. Kai tämä on hyvä tapa olla olemassa, niin ne sanoo. Luulen, että toisten kanssa viihtyminen olisi parempi, mutta enpä tiedä, lopulta. Ei kai sillä ole väliä. On tämä tapa, ja on toinen tapa, ja niitä käyttävät kaikki molempia, mutta vain painotukset vaihtelevat. Ei pidä olla niin jyrkkä kaikessa. Se tunne on joka tapauksessa karistettava, että jää vaille jotain, jos ei mene mukaan. Minusta tekemisen pitäisi aina lähteä siitä, että haluaa tehdä, haluaa mennä mukaan, menee nyt mieluummin kuin jää.

Jos aina pakottaa, ei kuule mitä sydän sanoo, milloin se haluaa tulla ja milloin mennä, milloin jäädä ja milloin lähteä. Lopulta sydän on mykkyrässä ja poukkoilee superpallona minne sattuu kolisevaa kehon kuorta vasten. Kun sydän ei tiedä, on peräännyttävä, on pysähdyttävä kuulemaan sitä, se on sen kunnioittamista. Koska siitä minkä tekee sydän mykkyrällä ei jää lempeitä muistoja, jää vain haaleita kaikuja tyhjästä kolinasta, eikä kaiku jaksa kauaa, se katoaa, ja vie sanatkin mennessään.

Välimaastossa

2007-09-10T22:04:00.000+02:00

Viikonlopun poissaolon jälkeen tarvitsisin aina pienen karanteenin, tai pehmeän laskun omaan elämääni. Tai minun pitäisi muistaa, että paikasta toiseen liikkuminen kestää (enemmän kuin bussimatkan verran) eikä säikähtää outoa oloa.

Olen taas viipynyt vuorokauden jossakin välimaastomaisemassa, levottomassa elämässä joka ei ole se, johon olen viime aikoina onnistunut tutustumaan paremmin. Tunne ei ehkä ole yhtä vahva kuin Hillan kuvaama oman elämänsä keskiöstä liikahtaminen, mutta sukua sille. Kaikki on ihan normaalisti ja periaatteessa tietää, mitä pitää tehdä ja mitä haluaa tehdä, mutta olo ei ole vielä asettunut omaan kotoisaan uomaansa. (Mikäli minulla sellainen uoma on...)

Olen saanut olla niin paljon omassa rauhassa ja tehdä asioita omaan tahtiini, että kouluaikatauluun - vaikkakin hyvin väljään sellaiseen - sopeutuminen tuntuu stressaavalta. Solahdan helposti tuttuun kuvitelmaan, että kun minulla on päivittäin tekemistä, joku vaatisi sitä minulta ja minun olisi parasta olla varuillani. Mutta kun nyt on kuitenkin kyse mukavista kursseista, joille haluan osallistua. Muut ihmiset, aikataulut, ne vain saavat minut nyt hermostuneeksi. Ja kieliopintojen läksyt, se, että joku määrää päivän, jolloin minun pitäisi tehdä kolme kotitehtävää, ärsyynnyn ajatuksestakin.

Onneksi huomenna on tiistai, ja tiistai on tunnetusti hyvä päivä. Jospa silloin muistan vähän paremmin, että tämä on minun maailmani, jossa ketään ei oikeastaan niin kovasti kiinnosta mitä minä teen, kunhan minä itse pidän siitä. Ja minä elän edelleen omaa elämääni, vaikka käynkin vaikkapa päivittäin yliopistolla ja tapaan siellä ihmisiä. Minä saan jatkaa elämäni muotoilemista haluamaani suuntaan. Minun täytyy, elääkseni.

Kuristus, hengitys, kuohunta

2007-09-04T23:25:00.000+03:00

Jostakin on aloitettava. Jostakin on puhuttava, jotakin on sanottava, avattava, jotta tämä rintani ympärille viimeiseen reikään kiristetty vyö löystyy, helpottaa, putoaa, jää. Kipu on ollut vuosia epämääräinen. Puristus, ahdistus, tahto syödä vatsa täyteen tai tahto kietoa kätensä itsensä ympärille illalla, että tuntisi olevansa jonkun lähellä, ja tahto lähteä mukaan vaikka sydän kaipaisi rauhaa, vain siksi että olisi paikka jossakin.

Alkukesästä hieroja sai kivun tuntumaan ensimmäistä kertaa selkeämmin kohdistuvalta ja samalla rakentavalta. Maatessani pöydällä ajattomassa tilassa, väsymyksen takertuessa vartaloni jokaiseen lihakseen liian pitkästä aikaa huomasin, kuinka vaikeaa on hengittää. Pari päivää meni hengitykseen keskittyen - lähinnä sen lakkaamista peläten.

Nyt jooga aiheuttaa samoja tuntemuksia: hengitys syvenee ja rinta aukeaa, ja tunnen pakahtuvani, mutta tiedän, että kuristus ei lakkaa ellen nyt hengitä sitä läpi. (Nyt ei tietenkään tarkoita tänään, tällä viikolla tai alkeistuntien aikana, vaan nyt alkaneen prosessin aikana.) Tulen tavallistakin tunneherkemmäksi ja sisältäni pulppuaa jotakin: surua, kuvia, muistoja, sanoja tai kipuja.

Sisälläni kuohuu. Kuohunta on niin voimakasta ja suoraa, etten useinkaan jaksa muotoilla sitä sellaiseksi, jollaista haluaisin päästää vapauteen, jonkun luettavaksi. Siksi kirjoitan nyt vain koneeni sisään ja yöpöydälläni asuvan kirjan sivuille. Joskus padot aukeavat ja kirjoitan kaikesta mitä näen ja kaikesta mihin haluan sanoa sanani. Ellei jokin toinen kanava tunnu silloin paremmalta.

Ovella?

2007-07-22T22:32:00.000+03:00

Törmään itsessäni itsepintaiseen ajatukseen: jos joku, itse asiassa jotkut, suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa kasvaneet ja samanlaisessa ympäristössä elävät ihmiset, nuoret naiset yleensä, voivat pahoin pahoin pahoin eivätkä koskaan ponnisteluistaan huolimatta pääse rannalle vaan räpiköivät henkensä edestä loputtomiin kunnes hukkuvat, niin miksi minä en hukkuisi? Miksi minä olisin se, joka nousee rantaan ja kävelee omin jaloin ja suorin selin kotiinsa?

Samalla törmään kyllä myös itsepintaiseen terve-sairas tai nouseva-hukkuva -dikotomiaan, jonka itseni jos jonkun luulin jo hylänneen. Kun ei elämässä kai kuitenkaan ole voittajia, vaan jokainen räpiköi tavallaan, aikanaan. Mutta minä ja muut -ajattelusta ei ole niin helppo päästä irti, kun on kohdannut niin vähän kaltaisiaan ja tuntee vieläkin häpeää niistä erottavista asioista ja kipua tilanteissa, joihin häpeä heijastaa kuvansa.

Yhtä aikaa odotan vapautusta, olen jo pitkään tuntenut sen olevan lähellä, mutten kai ole uskaltanut avata hakaa, ja samalla pelkään että se on vain naiivia kuvitelmaa, että todellisuudessa kaiken pitää lopulta mennä huonosti, surullisesti, kamalasti. Ja pelkoni, voi, se on syvällä ja se vie voiman ihmiseltä ja pohjan kaikelta, ja siitä aion vielä puhua. Siitä mikä ei voi jäädä sisälleni.

Sateen lempeä paino

2007-06-10T18:18:00.001+03:00

Sataa. Kiitos siitä.

Luin lehteä, ja huomenna on vapaapäivä. Vapauduin ainakin hiukan luettuani artikkelin puolalaisesta kirjailijasta, joka elää syrjässä maatilalla eläinten kanssa, luonnon keskellä. Hän sanoi menettäneensä luovuutensa kaupungin melskeessä. Minäkin tunnen niin: täällä vain vertailen itseäni muihin. Sitä olen tainnut tehdä koko elämäni.

Olen tuntenut itseni feikiksi, olen tuntenut tekeväni asioita vain siksi, että voisin kertoa tehneeni ne. Käynyt juhlissa vain siksi, etten tipahtaisi keskusteluista; että tietäisin mitä tapahtuu ja missä ja mistä puhutaan. Potaskaa, epäoleellista. En halua.

Olen siinä tilanteessa, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin uskoa itseeni, uskoa siihen tiehen, johon sydämeni minua kuljettaa. Uskoa siihen syvään virtaan, joka minua vie, eikä antaa pintavirtausten ja toisten ihmisten virtojen kääntää omaa suuntaani. Ja syvällä virralla en tarkoita masennusta, vaan elämää sellaisena joka minusta tuntuu parhaalta. On vain uskottava, vaikka pelkäänkin oman tien seuraamisen aiheuttavan yksinäisyyttä, ristiriitoja, hämmennystä, kysymyksiä.

Kuinka iso asia voi olla mokoma oman tien seuraaminen, sen, jonka pitäisi olla luonnollisinta, normaaleinta, jota meille on opetettu niin kauan: kulje kuunnellen sydäntäsi.

Eniten kai pelkään, että erilaisuus johdattaa minut kauas rakkaudesta. Mutta ei se voi; se kuljettaa minut kauas väärästä rakkaudesta, sillä todellinen rakkaus hyväksyy minut itsenäni, ei tekoinani, vaatteinani, edes mielipiteinäni.

Haluan pitää yhteyden pyhään ja tärkeään, hiljaisuuteen ja luontoon. Kirjoittaa, kukaties. Haluan että minulla on aikaa ajatella ja rakastaa ja tarkkailla luontoa ja hoitaa ruumistani.
Toivon, että saisin pitää pojan lähelläni, että hän haluaisi pitää minut lähellään. Tai joku muu, kuka tietää, uskottava minun vain on. Annettava tulla, annettava mennä, annettava olla sellainen kuin on, muistettava elämän suuruus ja rikkaus ja syvyys; uskallettava katsoa pinnan alle uudestaan, uudestaan ja uudestaan.

Onnea

2007-05-20T09:22:00.000+03:00

Tänään puut kahisivat tuulessa ensimmäistä kertaa. Lehdet ovat kasvaneet kesän kokoisiksi. Aamulla pihassa tuoksuu tuntemattomat puut, ja illalla yliopistolla tuomet. On otettava oksa kotiin, vaikka puut taitavat olla suojeltuja. Ihmeellinen onnentunne kello kaksi yöllä.

Ei haittaa, vaikka kojun keskinkertainen riisi-kasvisannos maksaa kuusi euroa. Kaivan kiltisti euron kolikon kaksikymppisen lisäksi, kun kuulen paistajan pyytävän sitä edelliseltäkin asiakkaalta. Lyhyellä kotimatkalla alkaa sadella, mutta ei se haittaa, olen onnellinen, onnellinen illasta ja kotiinmenosta ja keväästä ja elämästä ja musiikista (näitä päiviäni rytmittää Jonna Tervomaan uusin, kaunis) ja töistä ja linnuista.

Voi seesteisyyttä. Kuukauden tai kaksi vuodessa... Mutta toukokuun takia kannattaa odottaa, muistan sen taas.Romantiikan olen unohtanut hetkeksi, mutta sekin tekee tuloaan taas, luulen. Jospa uskaltaisin, jospa voisin.

Aamulla oksa tuoksuu maljakossa ja rakastan elämää edelleen. Toukokuu on ihmisen parasta aikaa.

Taivas on korkea ja sininen

2007-04-14T11:21:00.000+02:00

Kuinka kaunista on kävellä. Kuulla satojen lokkien kirkuna lahdella ja nähdä niiden levoton kaartelu kirkkaalla taivaalla. Tuntea aurinko armeliaana, luonnollisena, ei vaativana kuten kaupungissa bussien kiihdytyksen säestämänä.

Tapasin koiran, joka ensin piti kepistä enemmän kuin minusta, mutta juoksi kuitenkin perääni. Isäntä oli ylpeä ja rauhallinen. Myöhemmin näin jäniksen. Se loikki. Kamerasta loppui akku.

Tuntemattomille on joskus yllättävän helppo sanoa muutama sana. Mutta miksi en osaa puhua puolitutuille. En osaa ystävystyä, vaan pidättelen jääkimpaletta itseni ja tuttavani välissä. Osaan puhua vain niin kauan kuin on asiaa. (Joku voisi pitää sitä hyveenä.) Itse kuitenkin toivoisin että olisin rennompi ja voisin olla puhelemalla. Koska vain harvojen kanssa on oikeasti viihtyisää hiljaa. Tilanteissa vain päässäni ei ole yhtään ajatusta, yhtään puheenaihetta, ainakaan sellaista, joka ei olisi mielestäni jollakin tavalla outo tai väärä.

Ehkä opin, jos oikein kovasti olen rohkea, ja lisäksi, hakeudun sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa ei ole niin väliksi jos sanoo jotakin typerää. Tai ehkä kenenkään seurassa ei ole. Ehkä opin sen. Haluaisin olla enemmän myös eläinten seurassa.

Tämän verran festivaaleista

2007-04-05T21:50:00.000+02:00

Jos Tori Amos tulee Suomeen, on minun oltava siellä. Kun Tori Amos tulee Provinssiin, olen minä siellä. Parasta tässä päivässä. Ja vielä parempaa, jos Erkki tulee mukaan.

Ajastaan jäljessä

2007-03-27T15:08:00.000+02:00

Kunpa sataisi vettä. Kuivuus on painostava, ja aamuauringosta kirkas asuntoni muistuttaa tuskaisen kuumasta viime kesästä, aamuista jolloin tukaluus ei hellittänyt ennen kuin pääsi ulos ja tuuleen, ja lopulta ei edes tuullut vaan tuli vielä kuumempi, ja töissä kaikkein kuuminta muovisen katoksen alla. Tukaluudesta, joka ei aina helpottanut edes yöllä.

En minä kylmyyttä kaipaa, mutta kosteutta, vettä. Ehkä en vain kaipaa aurinkoa vielä, en ole vielä valmis. Kuinka voisin suhtautua järkevästi kasaan opiskeltavia kirjoja, kun aurinko vaatii hyppimään. Miksi itse asiassa suhtaudun lämpöön jonakin vaativana? Jos jotakin, se antaa minulle, ei ota, ja minulla on myös täysi oikeus olla pitämättä siitä. Toisaalta, olen osa luontoa ja elän sen mukaan, siksi tunnen auringon herättävän vaikutuksen. Minut on opetettu siihen, että television katsominen keskellä päivää (valoisassa) on väärin. Sisällä oleminenkin tuntuu väärältä, ja tietokoneen edessä nysvääminen myös. Mutta tähän olen tottunut! En osaa reagoida aikaiseen kevääseen, en ole vielä valmis räjähtelevään energiaan ja reippailuun, olisin vielä rauhallinen vähän aikaa.

Kevätpäiväntasaus

2007-03-21T11:28:00.000+02:00

Päivän Helsingin sanomat uutisoi: "Bulgariassa karhut eivät menneet tänä vuonna lainkaan talviunille."

Kuinka karhujen sitten käy? Ovatko ne kuitenkin tankanneet koko talven vararavintoa, odottaen että kohta se talvi tulee, pian mennään maate? Vai onko ruoan etsintä kuitenkin ollut niin vaikeaa, että ne ovat yhtä nälkäisiä kuin talviunien jälkeen? Vai ovatko ne nyt helvetin väsyneitä, väsyneempiä kuin koskaan, kun eivät ole nukkuneet kunnolla? Ja simahtavatko ne sitten juhannuksena lopen uupuneina, ja jättävät lapsensa heitteille? Onko meillä sitten huoli sadoista vauvakarhuista, joita alamme hädissämme tuttipulloruokkia?

Milloin isä- ja äitikarhut sitten taas heräävät? Herättyään ne ovat varmasti taas nälkäisiä (kun ei tullut ennen nukahtamista kerättyä vararavintoa) ja mustasukkaisia, kun niiden pennut ovatkin menneet ihmisten hoiviin. Silloin meillä vasta on perseeseen ammuttuja karhuja, vaikka laukaustakaan ei olisi ammuttu.

Minusta tuntuu omituiselta, kun on jo niin kevät. Viikonlopun räntäsade tuntui huojentavalta: vielä vähän aikaa saa olla talviuninen, vielä vähän aikaa voi keskittyä opiskeluun ja tavallisuuteen ennen kuin aurinko herättää hormonit ja mielen ja kukat ja kauneuden. Koska kun on oikeasti kevät ja luonto herää, en halua nukkua, koska kasvun aika on kauneinta, toivorikkainta. Tämän talven muistan talvena, jolloin talvi ei koskaan tullut - tai ainakaan ollut. Toivottavasti muistan, eivätkä talvet tästä edespäin ole aina tällaisia. Ja toivottavasti minun kesästäni ei tule talviunettoman kesä, ja toivottavasti karhutkaan eivät mene sekaisin.

Romanttisuutta tai ei

2007-03-17T11:21:00.000+02:00

Milloin olen unohtanut romanttisuuden, haaveilun, ja tuominnut sen lapselliseksi? Milloin olen vetänyt kyynisyyden paksun huovan päälleni, painavan viitan, jonka alla on niin todellista ja realistista, että ei näy kuin pimeää?

Pimeä on lopulta vain yksi puoli siitä todellisuudesta, sillä huovan yläpuolella, siellä josta olen itseni eristänyt, on kokonainen valoisa maailma. En toki ole ainoa, joka pelkää häikäisevää valoa, maailman avaruutta ja loputtomuutta, ja pakenee sitä oman lämpöisen viittansa alle. Maankuoren päällä on muitakin, jotka konttaavat hämärässä huovan alla ja toivovat joskus törmäävänsä toiseen kiertolaiseen ja törmäävänsä oikeaan kohtaan, jotta voisivat sukeltaa toisen huovan alle: ja kun huovat yhdistää, tulee ehkä vähän valoa jostakin nurkasta. (Ei minun tähän pitänyt päätyä; kahden yksinäisen sielun yhdistymiseen, hops, sehän on romantiikkaa! Ehkä minulla onkin sitä vielä jossakin, mutta en uskalla uskoa siihen. Koska silloin ei ole realistinen ja sehän tarkoittaa että on tyhmä.)

Mutta romanttinen ajatusmaailma on laiha lohtu, jos suuri osa ajasta menee huovan alla. Jos jotenkin saisi sen päältään? Tai keventäisi sitä, tekisi siihen reikiä? Vaihtaisi sen pitsiliinaan? Pakkaisi sen reppuun, jos ei kokonaan uskalla hylätä?

Kuu taittuu valoisaan päähänsä. On jo korkea aika painaa sormet multaan, kastella, hoitaa, puhua lempeästi uuden, vihreän elämän puolesta. Se palkitsee, vaikkei se riitä. Siitä on hyvä aloittaa.

Tietopaketti

2007-03-14T21:22:00.000+02:00

Kestää kauan kotiutua. (Joskus vielä pääsen toiseen aiheeseen, lupaan.) Mutta päivä päivältä kaikki näyttää paremmalta, omemmalta (oho!), kodimmalta. Pitäisi vielä toimittaa pahvilaatikot vintille. Taloyhtiön tietopaketissa, sen niminen tuo eilen luukusta tipahtanut sääntöpumaska on, sanotaan kyllä ullakkokomeron kohdalla: "Asukkaita pyydetään pitämään vain tarpeellisia tavaroita ullakkokomeroissaan ja tyhjentämään ne ylimääräisistä pahvilaatikoista ja muusta helposti palavasta tarpeettomasta tavarasta sekä huolehtimaan komeronsa siisteydestä."

Millä perusteella banaanilaatikkoni ovat tarpeettomia? Olen muuttanut niillä jo ainakin viisi kertaa, ei kai yksi uusi isännöitsijä voi yhtäkkiä nimetä niitä tarpeettomiksi? No, paloturvallisuusriski on kieltämättä ihan hyvä syy. Enkä sitä paitsi aio muuttaa ihan heti pois. (Mistä sen tietää?) Mutta aivan tosissani en voi ottaa tiedotetta, jossa selvitetään myös, millä tavalla tässä talossa itsenäisyyspäivän kynttilät on aseteltava, "jotta taloyhtiömme olisi yhtenäisen näköinen" ("noin 60 cm välein"), tai kerrotaan, että "hajulukon avaamiseen voi käyttää esim. 'Kodinputkimies' -nimistä putkenavausainetta käyttöohjeen mukaisesti". Isännöitsijä tahtoo huomauttaa, että häntä ei kannata moisilla vaivata, koska on tuohon saastaisen ihmisjätteen poistotyöhön on kehitetty muheva ympäristömyrkky, jota on niin hiton paljon simppelimpi käyttää. Ei kiinnosta. Kyllä tämä tyttö yhden hajulukon avaa. Ja osaa asettaa itsenäisyyskynttilät sopivasti ihan ilman viivotinta.

No, ehkä ärtyminen typeristä säännöistä omassa kodissa implikoi kotiutumista. Ou jee.

Koti rakas

2007-03-03T20:10:00.000+02:00

Asettelen tavaroita kaappiin. Maustepurkit, kannelliset säilytyskipot, eripariset mukit. Haarukat veitset lusikat, pizzaleikkuri, kahdet päät vatkaimeen ja lasinalustoja. Kuvioidussa purkissa on auringonkukansiemeniä, tiedän. Laitan tavarani varmaan entisille hyllyilleenkin, vaistomaisesti [koti]. Tämä kaikki tuntuu, tunnetko sinä, tunteeko muut, minusta tämä tuntuu, hämmentää [nälkä].

Huomasin ajoissa että kaikesta on vaara tulla samanlaista. Mutta ei sentään: huonekalut ovat eri lailla, ja pian kaivan matkalta tulleet asiat esiin. Tyyny ja lamppu ovat jo paikoillaan. Lisään joukkoon kuvia ja muita muistoja. Vaikka muistot ovat vielä jossakin kaukana, eivät tahdo tulla vielä enkä tahdo niiden tulevan. En aio esitellä niitä kenellekään ennen kuin ne luonnostaan tulevat. Ja kyllä ne tulevat.

On koti, ja on elämä; on ystävät ja rakkaat, on taivas ja tähdet ja oma pesä ja se on paljon. Oman elämän, menneisyyden (ja nykyisyyden, staattisimman mitä minulla on) purkamisen jälkeen on juotava kuivaa omenasiideriä, tultava hilpeäksi, puhuttava, oltava ihmisten kanssa vaikka aikoihin se ei ole kiinnostanut. Nytpäs minulla onkin koti eikä minun tarvitse pelätä enää mitään.

Päätös.

2007-02-28T00:01:00.000+02:00

Päätöksettömyyden tila, epävarmuus, on ahdistavaa. On niin helppo unohtaa, että helpottaa, kun vain tekee päätöksen. Kaikki mieleeni tulevat viimeaikaiset päätökset tuntuvat olevan kielteisiä, muotoa olla tekemättä jotain. Mutta tämähän ei kerro mitään siitä, ovatko päätökset olleet hyviä/oikeita. Kai on niin, että sitä ei voi ennalta tietää, vain sillä on väliä, että sen päätöksen tekee ja pysyy siinä.

Mutta mikään ei ole muuttumatonta, korvaamatonta ja korjaamatonta; vasta päätöksen myötä oppii, miltä se tuntuu, ja jos uusi tilanne lopultakin tuntuu pahalta, voi pian tehdä uudenlaisen päätöksen. Vaikka ensin siinä päätöksessä on pysyttävä tovi, sillä vain aika näyttää, millainen on elämä senkertaisen päätöksen jälkeen. Eikä voi odottaa itseltään että pystyisi näkemään päätöksen yli tulevaisuuteen.

Ja sitten, koko elämä on sarja päätöksiä, jotka ovat oikeastaan samanarvoisia: kyllää ja eitä, eikä mistään päätöksestä voi tietää ennalta, onko se hyvä vai huono, eikä mikään päätös ole sinänsä oikea eikä väärä, on vain päätös, ja päätöksen tekeminen tuntuu hyvältä ja vain päättämällä voi tehdä yhtään mitään, myös virheitä, ja virheistä, niistä oppii.

Ei ihan vielä kotona

2007-02-22T21:49:00.000+02:00

Kotimaassa, kotikaupungissa, ystävien kanssa, melkein kotoisaa mutta ei aivan kotia kuitenkaan. Levottomuus purkautuu edelleen, ja väsymys tulee kun se saa tulla: kun herätessä ei tarvitse pelätä mitään. (Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö pelkäisi mitään.) Mikään ei ole täydellisesti mutta kaikki on hyvin, hyvin hyvin hyvin ja muuttuu ainoastaan paremmaksi. Sillä nyt minulla on aika, kaikki aika elämässäni ja kaikki tila ja jokainen paikka vaikken aio mennä niihin niin voisin, ja tärkeintä on nyt se että minulla on elämäni jossa tiedän miten olla mitä tehdä miten elää. Ja ystävät voi te rakkaimmat, parhaat kaikista.

Lähtöä

2007-02-19T12:02:00.000+02:00

Jännitän viimeiseen asti, ja vasta aivan lähdön hetkellä vapaudun, annan kaipauksen tunteiden tulla vapaina ja suorina. Siihen asti tunnen vain kuristuksen kaulassa, laajan piston rinnassa ja sydämen kovat, tiheät lyönnit kun suljen silmäni. Enkä yhdistä näitä tuntemuksia lähtöön vaikka on niissä sitäkin, epäilemättä.

Näillä kulmilla ei ehkä koskaan enää, tai joskus mutta en tiedä milloin; koti tämä tuskin tulee enää olemaan (tai sitten aina). Pois tästä paikasta, apua, tämä elämä jää tänne, toinen elämä on tuttu ja siksi hyvä mutta tämäkin jo vähän tuttu ikävä ikävä ikävä se tulee. Sentään rakastan, kummallista, arkeen rakastuu, siihen mitä on joka päivä siihen tarttuu koska se on todellisuutta, turvaa, normaalia, rutiinia, ja rutiinia ihminen tarvitsee (no minä ainakin).

Kuitenkin rakastan ajatusta että minulla on koti jossakin muualla, minä tunnen toisen kaupungin ja osaan mennä siellä paikkoihin ja puhua heidän kieltään, olen oppinut sen (no, sentään sitä). Vaikka niin moni asia on ollut niin vaikea ja tunteet melkein liian voimakkaita kestää, muistan taas ilon ja tyytyväisyyden siitä että olen lähtenyt tullut ollut, myös että menen ja että elämästä tulee tavallista mutta samalla helpompaa, ja voi luoja, että olen oppinut jotakin.

Heikkoutta?

2007-02-11T15:22:00.000+02:00

Kohta on taas aika lentää Suomeen. Mikään viimekertainen toiveeni ei toteutunut, tällä kertaa en uskalla edes toivoa. Tai no, mikä minulta toivon veisi, ja haaveet, mutta suhtaudun niihin entistäkin varautuneemmin.

Kaipaus on outoa. Jotenkin aina epäilen sen aitoutta, että se on "vaan" sitä ja "vaan" tätä. Että voin tästä tunteesta kiinni jäädessäni perustella sen järkisyin, tai jollakin muulla puutteella. Mitä sen sitten pitäisi olla? Aitoa kaipausta, aitoja tunteita, eiväthän ne synny perusteetta vaan jokin ne tunnereaktiot saa aikaan. Miksi siis olla uskomatta niihin?

Ehkä siksi, että muiden tunnereaktiot eivät näytä yhtä voimakkailta. Pelkään, että olemalla tunteellisempi kuin joku muu olen heikompi hänen rinnallaan. Ja heikkous, sehän on säälittävää! Pelkään niin, että alan muiden silmissä näyttää säälittävältä, onnettomalta; että ihmiset ensimmäisenä minut nähdessään ajattelevat "voi tuotakin pientä". Että he oikeasti näkevät mitä kaikkea heikkoutta minussa on, eikä silloin ole mitään muuta kuin heikkoutta. Ha, ja luultavasti olen itse ainoa, joka sen heikkouden noin ensisijaistaa...

Aloitan.

2007-02-07T23:39:00.000+02:00

Tervetuloa blogini pariin. Siitä tulee todennäköisesti fragmentaarinen ja yleistasoilla liikkuva, koska tunnun pelkäävän liikaa henkilökohtaisuutta, tunn(ist)ettavuutta. Lisäksi "mitä tein tänään" tuntuu tylsältä kirjoittamisaiheelta. Päiväkirjan kirjoittamisessa olen jo ajat sitten hylännyt kaikki säännöt: maailma on muutenkin täynnä sääntöjä, minun päiväkirjoissani saan puhua mistä tahansa ja aloittaa miten tahansa ja lopettaa miten tahansa, ja palata ja hyppiä ja kirjoittaa niin paljon sulkuja kuin huvittaa ja jättää pilkut väliin. (Ei ehkä vallankumouksellista, mutta kuitenkin, tärkeä tila jossa sielu on vapaa.) Totta kai vahingossa, tottumuksesta, kirjoitan varmaan usein samalla kaavalla. Mutta ei se ole kiinnostavaa.

Ehkä opin myös bloggaamaan jäsennellysti ja kiinnostavasti, kombinoimaan päivän tapahtumat ja mietteet ja yleistasot. Siihen asti metakirjoitusta. Ja unta.

Muukalaisen päiväkirja

2007-02-06T23:04:00.000+02:00

En halua oppia mitään kieliä, en jaksa olla kiinnostunut ja harjoitella ja harjoitella ja harjoitella. Haluan vain olla rauhassa, tehdä sitä mistä pidän (pidän pienistä, tavallisista ja rauhallisista asioista) ja olla siellä minne tunnen kuuluvani. Olla tuttujen kanssa ja tuntea turvallisuutta. Nyt minulla on kai siihen oikeus, kun olen kokeillut siipiäni muuallakin, onko? En oikein osaa olla pahoillanikaan siitä, että haluan olla kotona.

Aavistukseton

2006-12-12T17:20:00.001+02:00

Tänään on tiistai ja viikon kuluttua lennän Suomeen.

Siitä, mikä siellä odottaa, ei minulla ole mitään aavistusta.
Toivon vain, että palatessani olen onnellisempi.
Ja että joskus opin kirjoittamaan.