Yksin kotona

On sunnuntai lapsuudenkodissa. Minä olen lapsi, tai teini. (Tuntuu muuten, että olin teini varmaan kymmenen vuotta; viisi ja kolme vuotta vanhemmat sisarukset osoittivat tehokkaasti olevansa parempia ja viileämpiä, joten luulen kopioineeni heiltä murrosikäisen käytöksen sarkasmeineen, välinpitämättömyyksineen ja päihdekiinnostuksineen varmaan jo alle kymmenvuotiaana. Kyllähän niillä saikin arvostusta omanikäisten kaveripiirissä!) On sunnuntai ja sisarpuoleni miehineen ja ehkä jo lapsineen on ollut kylässä. Talo on täynnä iloa. Olen lasten kimpussa tai esittelen siskolle tavaroitani tai käsitöitäni. Lapset rakastavat minua! Olen äidin pikku apulainen, korjaan astioita ja hoidan asioita. Kannan vähän huolta päivällisten kulusta, mutta enimmäkseen on mukavaa. Sitten sisko perheineen lähtee, ja taloon laskeutuu tyhjyys. Täyssisareni ovat jo lähteneet kavereidensa mukaan tai harrastuksiin. Isä on väsynyt päivällisistä ja menee omaan huoneeseensa juomaan olutta ja kuuntelemaan radiota. Tai täyttämään menolistoja, se kuuluu hänen rutiineihinsa, kai rauhoittaa häntä. Äiti lukee lehteä. Äiti ehkä lähtee vielä illalla: maalle tai kurssille, ainakin toimistolle valmistelemaan kurssia. Tai sitten äiti menee alakertaan mankeloimaan katsomaan ranskan teeveetä niin kovalla, ettei siellä voi olla. Minä jään yksin.

Sunnuntai vähän myöhemmin, lapsuudenkodissa kuitenkin. Äiti on maalla tai kurssilla. Isä on huoneessaan, juo olutta ja täyttää ristisanaa. Olen ollut juhlimassa. Veljeni on ehkä ollut lomilla armeijasta. Hän ei vietä sunnuntaita kotona, tai sitten omassa huoneessaan ystäviensä kanssa. Ovi on kiinni ja sisältä kuuluu kovaäänistä metallimusiikkia. Minä kuljen oven ohitse omaan huoneeseeni ja alakertaan, omaan huoneeseeni ja alakertaan, talossa vain eristäytyneitä miehiä. Minua väsyttää, eikä eilisen ilosta ole jälkeäkään. Veljen on palattava kasarmille. Puoli tuntia ennen hänen lähtöään hän häärää pitkin taloa, hakee tavaroitaan, ja minä ja isä hössötämme hänen ympärillään. Sitten hän lähtee. Isä menee olohuoneeseen katsomaan televisiota ja juomaan olutta. Television on oltava niin lähellä, että sitä voi katsoa vain yksi ihminen. Minä luen lehtiä, menen omaan huoneeseeni. Avaan läksykirjat, luulisin. Ihmettelen tyhjää oloani.

Eikä sen tarvitse olla sunnuntai. Koska vain joku voi lähteä, ja jokaisessa lähdössä minä jään yksin. Jään yksin elämään, jota ei ole, elämään, jota en osaa kannatella; elämään jota en ole osannut muovailla omannäköisekseni, en koskaan. Elämään, joka tuntuu vain tyhjyydeltä, joka odottaa täyttäjää. Yksinäni tunnen itseni voimattomaksi täyttämään sitä millään, ja jokainen takaisku on työntö pohjalle. Jokainen lähtö on kuolema.

Siltä se tuntuu, vaikkei se ole totta, tiedän minä senkin kuinka toisten seura estää vaipumasta omiin ajatuksiin, joita kuitenkin aivan ehdottomasti tarvitsen.

Odotus

Minä odotan, ja joskus hän tulee.

Odotan, sitä ei voi kieltää, vaikka yritän, koska tuntuu etten saisi. En saisi, koska minua ei odoteta yhtä paljon. Kyllä minunkin tapaamistani odotetaan, mutta tuntuu, ettei yhtä intensiivisesti, ei yhtä suurin odotuksin, ei yhtä latautuneesti, ei yhtä paljon.

Olen uskollinen koira joka odottaa isäntäänsä (eh, en toki sano enkä millään lailla miellä poikaystävääni isännäksi). Koira joka pärjää hetken omillaan, jonkin aikaa hyvinkin, mutta alkaa sitten kaivata, ja odottaa. Odotan, ja yritän täyttää päiväni ja pääni muulla, touhuta, että aika kuluisi. Sillä, jota odotan, on paljon tekemistä. Hän ei edes ehdi odottaa niin kuin minä ehdin. Minä olen järjestänyt elämäni väljäksi, jotta minulla on aikaa kaikille tunteille. Minä ahdistun jos minulla ei ole miettimisaikaa.

Pahinta ei ole odottaminen; pahinta on tunne siitä, että odottaminen on kiellettyä. Että odottamalla luon toiselle paineita, ja mielestäni paineet ovat lähtökohtaisesti pahaksi ihmissuhteille. Tuntuu, että minun odotukseni vain pienentää suhteen onnistumismahdollisuuksia. Aivan kuin tietäisin, että suhteen mahdollisesti päättyessä voisin todeta: taas mun moka, mä odotin liikaa, en osannut olla riittävän itsenäinen, en koskaan osaa.

Mutta kuka sanoo, kuinka paljon saa odottaa? Minulla on kädessäni järki; en minä keskitä kaikkea energiaani odottamiseen tai liiottele esimerkiksi siivoamalla joka paikkaa tiptopkuntoon ja valmistamalla gurmeeaterioita kiharapäälle ja hänen koiralleen. Enkä minä jää odotukseen, minä yritän tehdä jotakin; kai sekin on jotain.

Kai tiedän jo, että yleismaailmallisesti en odota liikaa, ei sitä voi määritellä, eikä odotukseni ole sairasta. Pelko taitaakin kohdistua siihen, että odotan liikaa tältä suhteelta, odotan sellaista, johon toinen ei voi vastata. Ja silloin, jos tuollainen tilanne on oikein voimakas ja kestävä, on joko jäätävä odottajaksi tai lähdettävä.

En halua kumpaakaan.

Suhde ja pelkoja.

Etäsuhde on vaikea laji. Tosin aikuisiälläni minulla ei ole ollut oikeastaan yhtäkään ei-etäsuhdetta, eivätkä etäsuhteenikaan ole olleet vakaita tai pitkäkestoisia tai luotettavia. Luottamusta on niin vaikea säilyttää viikkoja tapaamatta. Onhan puhelin, mutta ei siinä näe ilmeitä, eikä siinä voi silittää poskea eikä käpertyä syliin, ei olla pitkään hiljaa eikä tuntea kaikkea sitä sanatonta, mikä vahvistaa tai ainakin ylläpitää luottamusta silloin, kun voi tavata. Ja kun luottamus horjuu, horjuu kaikki: kuka tuo on ja mitä hän tekee minulle ja miksi, onko kaikki tässä, täytyykö taas hyvästellä ei ei ei en halua; enkö minä merkitse mitään, onko väärin tarvita toista näin, kuinka paljon saa kaivata ja entä jos kaipaan yli rajan, pelotanko silloin, taas, ja jään yksin, taas?

Enkä minä halua vaipua. En nyt, en vielä. En halua, että aikaisemmat pelkoni ja menetykseni tulevat tuhoamaan tätä suhdetta. Ja silti tiedän, nyt, että se vyöry odottaa aikaansa, mutta toivon sen tulevan silloin, kun kestän sen paremmin, kun en ole kaikesta niin epävarma että päivään ei mahdu muuta kuin itkua ja pelkoa siitä, että hajoaa kappaleiksi eikä koskaan enää voi saavuttaa sitä mitä oli ennen vyöryvää mustaa. Ja pelkään, että tunteeni voima pelottaa toiset kauas, että kun kiharatukkainen näkee minut suruni syövereissä, viimeistään silloin hän pakenee, kammoaa minun möhkälemäistä olemustani, hulluuttani, tai halveksuu kontrolloimattomuuttani, tai ei yksinkertaisesti tiedä mitä muuta voi tehdä kohdatessaan jotain niin väkevää kuin paeta.

Voinhan päättää nyt, että annan aikaa (etenkin, kun sain puhelimessa eilen myöhään taitettua terän pahimmalta tähän suhteeseen liittyvältä pelolta) surullisille ajatuksille siitä, mistä tämä pelko kumpuaa. Ehkä se helpottaa surua joskus, kun uskallan sitä tuntea. Tai voin nyt muistella erilaisia muotoiluja siitä, että suru en ole minä; valmistautua kestämään tunteen voimistamalla tietoisuutta siitä, että tunne tulee ja menee ja että sen voima johtuu edeltävästä elämästäni, ei suoraan tästä hetkestä. On niin kauan siitä kun olen viimeksi voinut joogata, että noista ajatuksista on vaikea saada kiinni. On yritettävä siihen suuntaan, vaikka usko ei tahtoisi riittää.