torstai 20. maaliskuuta 2008

Äiti

Äiti vastasi puhelimeen autossa. Oota mä laitan händsfriin. Mitä sulle kuuluu? Minä olen kotimatkalla ja matkalla sieltä ja täältä ja ne ja ne lähettivät terveisiä. Huomenna on sitä, siskosi ja veljesi tätä, isäkin tuota, mummun luona olin, mitäs sinä teet pääsiäisenä? Just joo vai niin, no nyt mä oonkin jo perillä, ei tässä kummempia, kuullaan, hei hei!

Äiti on sellainen. Sillä on paljon asiaa, sen elämässä tapahtuu paljon, se pitää siitä. Äiti on valtavan hauska ja spontaani, hulvaton ja ronski, rohkea ja itsenäinen. Ystävät on kiva esitellä äidille. Se ei ole koskaan pelottavaa tai noloa. Äiti on hauska.

Mutta äiti ei kuuntele. Ei se vain ymmärrä minua. Ei se osaa keskustella sillä tasolla, jolla minä haluaisin keskustella. En tiedä voiko puhelimessa koskaan keskustellakaan niin, mutta ei äiti oikein malta olla paikallaan kasvotusten niin kauan että keskustelu rauhoittuisi ja syvenisi. Se on kummallista: miten äiti voi vain lukea lehteä tai siivota tai nousta ja hörpätä teekupin loppuun ja lähteä silloin, kun minä vasta olisin pääsemässä asiaan?

Välillä se kiukuttaa, välillä sitä vain ihmettelee silmät ymmyrkäisinä. Välillä olen luopunut toivosta, välillä jaksan vielä uskoa että rauhallisia keskusteluhetkiä tulee. Nyt en jaksa välittää: äiti on sellainen. Se ei koskaan muutu siksi äidiksi josta minä haaveilen. Se äiti taitaa olla mahdottomuus.

Tärkeintä on, että minä kuuntelen ja arvostan itse itseäni - sitä arvostusta ei kukaan voi korvata, vaikka muut voivatkin vahvistaa sitä. Minun täytyy etsiä vahvistus muualta, se vain on minun tehtäväni. Kerätä ympärilleni sellaisia ihmisiä, joiden mielestä ajatukseni ja ajattelutapani ovat kiinnostavia. Se on vähän vaikeaa, kun ei toisaalta ole tottunut ystävystymään itse uusiin ihmisiin, ja toisaalta on halunnut pitää vanhoista ihmissuhteista kiinni kynsin hampain. Ne ovat kuitenkin tuttuja, turvallisia.

Voi olla, että yhteyteni itseeni on jo vahvempi ja uskallan kurkistaa uuteen. Ja höp, ei minulla ole aikomustakaan hylätä kaikkea vanhaa. Ehkä vain huonot roolit joihin olen itse liimautunut.

lauantai 15. maaliskuuta 2008

Vihasta

Olen löytänyt vihani. Se kuplii lihaksissani, erityisesti käsivarsissa, ja saa kehoni tuntumaan vahvalta ja suoralta. Silmäni kapenevat helposti viiruiksi ja sieraimeni laajenevat, leuka tulee vahvasti lähelle kaulaa ja silmistäni välähtää uhma, siltä ainakin tuntuu. Tahdon juosta, tahdon punnertaa, nyrkkeillä, ponnistella, tanssia väkevästi, puristaa tämän energian ulos kehostani.

Olen löytänyt vihan jopa siinä määrin, että ymmärrän väkivaltaa. Ymmärrän vihan välähdyksen, joka saa tarttumaan toiseen ihmiseen, joka saa purkamaan keräytyneen vihan voimakkailla, toistuvilla liikkeillä sitä onnetonta kohtaan, joka sattuu tuon vihan jollakin pienellä eleellään laukaisemaan. Usein kai tuo laukaiseva tekijä ei ole mitenkään suhteutettavissa väkivallan määrään, vaan kun vihan portit aukeavat, niitä ei ole helppo sulkea. Mutta niin on muidenkin tunteiden laita.

Minä ehkä ymmärrän väkivaltaa, mutta se ei tietenkään tarkoita että oikeuttaisin sen. Näen sen (nimenomaan ne yllättävät tapahtumat, joissa joku lempeänä tunnettu vain kuulee naksauksen päässään ja alkaa lyödä) purkautumattomana vihana, hyväksymättöminä kiukuntunteina, jotka eivät ole tulleet nähdyiksi tarpeeksi varhain. Eikä ihmiseen mahdu mitään tunteita rajattomasti; tunteet on tarkoitettu ilmaistaviksi! Siksi on niin tekopyhää väittää kaikkia väkivaltaa tehneitä pahoiksi. Itse asiassa, luulen, että heissä pelottaa paitsi se, mitä "he" voivat "meille" tehdä, myös se, millaisia tunteita meissä itsessämme piilee.

Olen löytänyt vihani ja tunnen itseni terveemmäksi. Surun jo osaan, nyt olen tutustunut vihaani, rakkaus, se on vaikea mutta saavutettavissa. Haluan löytää vielä ilon, kontrolloimattoman, vapaan ilon. Luulen että se on mahdollista löytää vasta vihan jälkeen, koska räiskähtelevä ilo voi olla äänekästä, epähienoa, tilaavievää - ja nuo piirteet on myös vihassa. Niin kauan kuin pelkään vihaani, pelkään muitakin tunteita. Jos lakkaan pelkäämästä vihaa, voin tuntea muutkin tunteet vapautuneemmin, ja sitä paitsi, luulen että vihan kontrollointi sitoo paljon energiaa joka nyt on vapautumassa, niin selfhelp-opaskieltä kuin se onkin, siltä minusta todella tuntuu.

Nyt on enää löydettävä itsestä ne asiat, joihin haluan energiani kanavoida. Se onkin kiperä kysymys.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2008

Mun eka meemi!

Meni varmaan puoli vuotta aktiivista blogilukuaikaa ennen kuin hiffasin mistä tuossa omituisessa, silloin tällöin vastaan tulevassa meemi-sanassa on kyse. Ja toiset puoli vuotta kun joku lähetti minulle sellaisen, ja lähettäjänä vieläpä Veloena, blogi jota ensimmäisenä aloin seurata. Jee!

Katsotaanpa.

Säännöt:

1. Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla:

Perhe : Joulu ja tarinat
Ystävyys : Ei ihan vielä kotona
Rakkaus : Onnea
Minä itse : Minä luulin, osa 2
Mitä tahansa: Sähkökäyttöisen hevosen selässä

2. Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään saman. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Haastan säännöistä poiketen kolme bloggaajaa: Hillan, Lupiinin, Sivuaskeleen.

3. Lue postaukset, ja jätä halutessasi kommentteja.

Itseeni olisin löytänyt vaikka mitä. Rakkauteenkin pari vaihtoehtoa. Ystävyys oli vaikein. Siinäpä hyvä kirjoitusaihe. Nyt ei enempää, koska elän aikaa jolloin ajatukset muhivat ja muotoutuvat mieluummin väreinä ja muotoina kuin ymmärrettävinä sanoina.